Enkä mä tarkota pahalla

Tää tapahtus niin äkkii, etten oikeesti tiiä mitä sanoa. Mun oli pakko sanoa jotain ja mä sanoin. Nyt tuntuu, et maailma musertuu alta ja, et jalat ja kädet olisivat tunnottomat. Koko sydän olisi tunnoton. Että mä oisin kylmä. Enhän mä oo. Mähän rakastan. Tekisi mieli oksentaa. Nyt mun on aika vaan päästää sun kädestä hetkeksi. Antaa elämän viedä hetken. Katsoa mitä tulee vastaan. Mun on pakko saada mietittyä. Pakko saada puhuttua. Olenhan mä sopan tosiaan keittänyt. Kyllä. Nyt on sellainen tilanne, että mun parisuhde on tauolla. Mun omasta päätöksestäni. Syitä tälle en ala tänne erittelemään. Mä toivon, että tää päättyy hyvin. Tää satuttaa. Molempia ihan helvetisti. Tää ajaa meidät molemmat ehkä hulluuteen ja mut luultavasti itsetuhoon. En tahtoisi ajautua mihinkään sellaiseen, muttakun mua sattuu. Molemmat meistä on tehnyt virheitä. Mutta kestääkö tää ne virheet ja tämän?

Mua pelottaa ero, siks mä oon masentunu

Musta tuntuu nyt tosi hyvältä. En tiedä miksi. Tai ehkä tiedän, mutta en ole varma, joten tuskin tarvitsee siihe palata. Vaikka tuntuu tosi hyvältä, olen silti vähän huolissani. En pelkää masennusta, mutta pelkään maniaa ja mietin miksi alkaa olla näin hyvä olo. Entä jos se onkin sitä.. Entä jos se muuttuu siksi.. Maniassa olen hyvin impulssiivisesti toimiva ja sitä on vaikea hallita. Saatan raivostua ihan pienistä asioista, kuten jos lehdessä on joku tosi tyhmä juttu. Alan selittämään ja vittuuntumaan siitä. Lopulta raivostun, kun kukaan ei välitä eikä kuuntele. Saatan alkaa lyödä ja potkia. Puhe virtaa, eikä sillä ole päätä eikä häntää. Puheenaihe vaihtuu kokoajan. Mulla on yhtäkkiä tosi hyvä itsetunto. En yleensä katso silmiin. En ainakaan kauan, mutta eilen uskalsin katsoa. Se oli niin outoa ja niin hyvä tunne. Mä uskalsin. Alkoholilla oli osuutta asiaan, mutta ei se yleensä tälläistä tuo mukanansa. Sitäpaitsi aamulla se oli myös melko helppoa. Uskalsin puhua, enkä pelännyt kun joku katsoi päin. Olin rohkea.

Edellispäivänä siis lähdin landelta kaupunkiin. Uskalsin astua bussiin ja bussista pois. Ei ollut mitään vaikeutta. Uskalsin lähteä kauemmas. Ja se oli ihan mahtavaa. Kaikki sujui loistavasti ja mä olin aivan sopivassa humalassa. Melkein koko ilta on kirkkaassa muistissa, mutta pari kohtaa on vähän unholassa. Tunsin kerrankin kuuluvani jonnekkin. Tunsin kuuluvani siihen. Juuri siihen. Tunsin olevani joku. Viimeinkin. Vihdoinkin. Olen niin onnellinen, että jossain mut otetaan vastaan hyvin. Tää paikka missä asun on ihan perseestä. Mä tahdon asumaan tuonne. Siellä olisi kyllä yksi ala, joka kiinnostaisi. Ja luultavasti voisin päästäkin sinne. Odotan eräältä bloggaajalta viestiä, että miten hän on pärjännyt siinä alalla, vaikka käsissä on viiltoja. Alalla, jossa yleensäkin käytetään työpukuina teepaitoja.

Mä oon silti epävarma elämästä, epävarma suhteesta ja epävarma itsestäni. Välillä kaikki tuntuu ihanalta ja kauniilta, mutta välillä olen niin epävarma. Jos se on maniaa, se esiintyy pieninä kohtauksina. Mä uneksin joka yö hyvästä elämästä. Mä en tiedä mikä on hyvää, enkä tiedä mitä haluan. En tiedä mikä olisi oikein. Miten kaikki alkaisi luistaa kunnolla. Voijeesus miten tää teksti hyppii edestakas aiheesta toiseen.. Anteeksi siitä. Ärsyttää, ku en tiiä mitä tehdä... Tää on niin helvetin outoa, must tuntuu, et elämä hyppii tahallaa silmille.


Mä olen aina paikalla, mutta läsnä en.

Ja joo siit paniikkikohtauksest joulujuhlas. Siel oli niin vitusti ihmissi ja muutenki olin valmiiks ahdistunu, ku kaikkine laulo niin upeest ja mä en osaa enää laulaa. Oon niin masentunu siitäki. Oon silti helpottunu, etten ota enää Abilifyta. Heti on helpompi keskittyy. Jos kouluki alkais menee paremmi, ku saa keskityttyy. En tiiä. Saattaa olla, saattaampi olla ettei. Kumpa tietäis jotai jostai. Mut silti oon jotenki kauheen ilonen.

...

Tosi kiva saada paniikkikohtaus koulun joulujuhlassa, ei mul muuta. Säälittävä heikko paska.

Ääää

En enää jaksa tätä paskaa keskittymisongelmaa. En mennyt tänään kouluun, en jaksanut. Ihansama, vaikka jään jälkeen. Matikasta en ainakaan pääse läpi. Tänään olin polilla ja lähdin sieltä sitten ennenaikoja itkien, koska se mun hoitaja on niin paskapää. Keskittymisongelmiinhan hän on sillee "Sun nuoruusiän kehittyessä, opit hallitsemaan paremmin noita asioita, esimerkiksi keskittymiskykyä." Ahaa. Eli nyt mul ei ookkaa mitää adhdta, eikä lääkkeiden aiheuttamaa keskittymisvaikeutta, kun se on vain normaalia. Really..? Herätkää jo. Mä olen pystynyt keskittymään alaluokilta yläluokkiin ja lukion ekaan vuoteen, mutta yhtäkkiä kehitys valahtaakin alas, vai mitä helvettiä tämä tarkoittaa?!?!? Miten olen ennen pystynyt hyvin keskittymään, mutku lääke vaihtuu ni eheei. Keskittyminen menee aivan vituillensa. KOSKA VITTU KEHITYS. Joo'o. Moro noille.

Haluan, että tää selvitetään. Ihansama mikä mulla on. Haluun, et tää selvitetään. Selvitetään mitä tää tarkottaa ja miksi on näin. Psykologiset testit on tehty osastolla kaksi vuotta sitten ja siten niitä ei voida enää tehä. Miksei. Varmaan koska menee rahaa ja menee rahaa ja vittu rahaa. Ku raha on kaikki kaikessa. Vointi ei meinaa mitään, ei MITÄÄN. Mitä helvettiääääääääääääääääääääääääääääääääää.

Nyt se on varma, mä en ota lääkkeitä, enkä mee polille. Lääkärin kanssa käyn ehkä kerran juttelemassa. Mä oon niin täynnä tätä, et ihansama mitä tulee, ni se saa sitten olla. Mä kamppailen sen puolesta, että mua joskus kuunnellaan. Oon melko varma, että joko oon kuollu tai sit osastolla pian taas ja sitten ne on silleen hupsista vaan. Olisittepa kuunnellu mua. Mut eii. Eihän mua kuunnella. Ku lääkärit on aikusii ja osaavii ja parempii ja ne tietää hemmetin hyvin miten MINÄ tunnen. Jos multa kysytään ni ne ei osaa mitään.

Mun pitää muistaa nauraa niille sitten taivaasta, ku he saavat syytteen hoitovirheestä.

Jees

Viikonloppu alkokin vähän aikasemmin, kun piti. Torstai yöllä oli asuinpaikkakuntani keskuksesta lähtenyt kokonaan sähköt ja koulua ei siksi lukiossa ollut. Ruokaa ei ollut ehditty tekemään, millään ei oltais pystytty opiskelemaan yms. Perjantain makasinkin sitten kotona. Välillä yritin geelikynsiä väsätä, mutta ei siitä sitten mitään tullut, vaan kaikki meni ihan vituilleen. Sitten lähdettiinkin iskän kanssa ostoksille. Ostettiin äitille joululahja ja porukatkin ostivat mun poikaystävälle lahjan, vaikka luulen, ettei se siitä pidä. Eipä ollut mun valinta. Sitten iskä heitti mut Turkuun. Sieltä lähdinkin kävelemään Hansaan päin, mutta lopulta huomasinkin pudottaneeni puhelimeni. Nice. Hädissään lähettiin sitten etsimään, mutta ei se missään ollut. Soitin sitten äitille ja ONNEKSI joku kiltti nainen oli löytänyt sen ja soittanut äitille. Iskä oli lähtenyt hakemaan sitä ja sitten mekin mentiin siihen. Sain siis puhelimeni takaisin ja sinne meni 20e, mutta ei haittaa. Ainakin sain sen takaisin. 

Sitten lähdettiinkin kaverini kanssa bussilla niille. Ensin käveltiin vähän sen kavereitten kans ja sitte niille. Käytiin kaupassa ja ostettiin patonkia ja kasviksia. Myöhemmin mentiin kattomaan mun pikkuserkkua ja lopulta oltiinkin taas niillä. Oli kyllä ihana reissu. Niillä on kunnolliset lauluvehkeet ja laulettiin vaikka ja kuinka. Tuli niin hyvä fiilis. Myöhemmin katottiin leffaa sen isoveljen kaa ja nukuttiinki sit siin. Neljältä nukkumaan, aamulla ei väsyttäny, mut illalla senkin edestä. 

Eilen olikin sitten aluksi hyvä päivä, mutta lopuksi aivan paska. Aloin riidellä porukoitten kanssa lääkkeestä, joka siis niitä keskittymisvaikeuksia tuottaa. Huusin niin, että koko talo raikus. Voi helvetti. Itkin ja itkin ja itkin. Surin elämääni ja kirosin, kun kaikki kaverit asuu niin kaukana. Tohonkin reissuun meni neljäkymppiä. Jesh. Huomenna sitten taas Turkuun kattomaan toista kaveria. Sinne sitä aina täytyy mennä, et näkis jotaain ystävää. Haluaisin niinpaljon asua Turussa. Olis niin helppo mennä kaikkialle. Nähdä kavereita. Ääh.. Oli niin kiva perjantai-lauantai, kunnes tajusin, että elämä on niin paskaa kun ympärillä lähistöllä ei ole tuollaisia ihmisiä. E on ihan huipputyyppi. 

Tänään heräsin aamulla karmeaan päänsärkyyn ja kurkkukipuun. Johtui varmastikin eilisestä itkuparkuhuudosta. Sitten kaveri tulikin käymään. Oli jees, ku oli juttuseuraa. Ainut ketä kiinnostaa tulla mun kans jutskaamaan. Tosin sekin on muuttanut. KAIKKI hyvät tyypit oon muuttanut tai vaihtanut koulua niin, ettei nää enää paljon paskaakaan. ARGH. Miksi.. Miksi minä.. Enää ei oo kurkku kipeä, mutta pää jomottaa pikkasen yhä. Jag tycker inte. 

Uusi yritys ja silleen

Noniin, uusi yritys. En poista sitä viime tekstiä, koska siinä luki kaikki tarpeellinen, tässäon vain tää video. Joissain kohdissa tässä on ikäviä kuvia, mutta tahdon näyttää mitä koulukiusaus on saanut minun kohdalla aikaan. Se jättää isot arvet.. Video pätkii sitten, mutta toivottavasti saatte selvää edes jotenkin!

Mä oon hullu, sekasin päästä?

Elämä rullaa. Ajatukset rullaa. Mitä mahdan tehdä. Nyt. Tulevaisuudessa. Joko tai. Ruma tai kaunis. Sen päätän itse. Lähdenkö maailmalle. Teenkö mitä oikeasti pitäisi tehdä. Jätänkö kaiken vanhan taakseni. Jätänkö ihan kaiken. Se mua tässä pelottaa. Pitäisikö mun jättää kaikki. Myös se mitä eniten rakastan. Itseni vuoksi. Minun parhaakseni. Tekisinkö sen? Itseni vuoksi. Tekisinkö. Jättäisinkö rakkaimpani. Aloittaisinko uuden elämän. Onko se minua varten. Eikö sen kuulukaan mennä näin. Kaukosuhde ei ole helppo juttu. Siksi pelkään. Erottaako se meidät kokonaan vai väliaikaisesti. Rikkooko se muun kauniin. Kun jotain saa, toisen menettää. Onko se niin. Eikö se kuulukaan olla näin. Eikö meitä vain sittenkään tarkoitettu näin. Se uusi elämä tarkkoittaisi uusia ystäväsuhteita, uutta seutua, uutta opiskelupaikkaa. Ei, et sä pystyisi tulemaan mua katsomaan, et ainakaan useasti. Ei sulla siihen olis varaa. Eikä viikonloppuja voi viettää kokonaan yhdessä. Onhan sulla kaverisi. Ja mullakin varmaan sitten. Sitten kun pääsen pois täältä paskamaisesta kylästä, jossa lähes kaikki ovat idiootteja, itsekkäitä, paskoja, valehtelevia kusipäitä. En ymmärrä tätä itsekeskeisyyttä. Eikö muiden etu meinaa mitään. Ei näköjään.

Kestääkö mun nykyinen elämä sen? Kestääkö se muutoksen. En tiedä. Tietääkö kukaan. Ei merkkaa mitään vaikka kuinka vannottaisiin, kun me ei tiedetä. Mä en tiedä. Ehkä sä luulet tietäväsi. Mutta ymmärrä, että luuleminen ei merkkaa mitään.

Ensimmäinen askel. Toinen askel. Kolmas, neljäs. Uskallanko. Uskallanko riskeerata nykyisen elämäni itseni vuoksi. Enhän koskaan tee mitään itseni vuoksi. Olen tullut tulokseen, että toisia miellyttämällä ei voi koko elämäänsä elää. Siksi pitäisi ajatella itseäni.

Kauhu, viha, negatiiviset tunteet. Viiltely, osasto, paniikkikohtaukset. Itsemurha, kuolema, itseviha. Surullisuus, masentuneisuus, ärtyneisyys. Itsemurhayritykset, itsetuhoiset ajatukset. Ketipinor, Abilify, Lamictal. Rauhoittavat, lepositeet, raivoaminen. Masennus, mania. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko; Pahuus.

Ilo, nauru, positiiviset tunteet. Ystävällisyys, hyvyys, rakkaus. Hyvä olo, elämä. Keskittymisvaikeudet, levottomuus; huono koulumenestys.

Kumman mä annan voittaa. Lopetanko lääkkeen ja sukellanko syvyyksiin. Takaisin turvaan, masennukseen. Sinne, missä tunsin jotakin. Vaikka se olikin ahdistusta, masennusta ja pelkoa. Tunsin silti jotakin. Laitanko elämäni rullaamaan nuorena eläkeläisenä, joka ei töihin pysty. Nuorena, joka ei pysty opiskelemaan.

Vai laitanko elämäni rullaamaan sen varassa, että mahdollisesti tulevaisuudessa kadun lukion keskenjättämistä ja jaksamattomuuttani alkaa rakentaa elämää kunnon työn turvaamiseksi. Menen siitä mistä aita on matalin. Otan lääkkeeni ja jatkan huonoa koulumenestystä siihen asti, että saan paremman opiskelupaikan.

Kummassakin on puolensa, mutta jälkimmäisellä huono puoli on siinä, etten välttämättä saa uutta opiskelupaikkaa sieltä mistä sen tahtoisin. En välttämättä uskalla. En välttämättä jaksa enää huonoa koulumenestystä ja tapan itseni. Kun en enää saa suoritettua tehtäviä loppuun, kun nelosia alkaa pukkaamaan. Kun levottomuus muuttuu vihaksi ja syyttelyksi. Vihaksi ja syyttelyksi lääkäreitä kohtaan. Ne eivät suostuneet vaihtamaan mun lääkkeitä ja siksi nyt. Tapan. Itseni. Saavat siitä sitten hienon hoitovirheen.

Kuinka paljon elämässä on vaikeita asioita. Kuinka paljon reittejä ja kuinka paljon epäonnistumisia. Kuinka paljon täytyy ihmisen kestää. "Mun äitillä on syöpä, se ehkä kuolee." No mulla ei oo syöpää, mut mulla ei oo koskaan ollut elämää, eli olen kuollut kokoajan. Vituttaa, kun meitä mielenterveyspotilaita ei oteta tosissaan, vaikka muut sairaudet otetaankin. Me voimme parantua mukamas asennetta muuttamalla ja syöpä ei voi. No vittu ei voida kyllä mekään parantua asenteella tai positiivisella mielellä. Sitä paitsi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalla on korkea itsemurhariski eli olen minäkin vaarassa kuolla. Saatana. Ymmärrän kyllä huolen syöpää sairastavan tyttärellä, mutta meidän ongelmat on omasta perspektiivistämme saman suuruisia.. Ei niitä helvetin ongelmia voi luokitella..

Anteeksi nyt kauhea avautuminen, mutta en vaa voi mitään..

Biisi ja sanoja koulukiusaamisesta

NÄKYYKÖ TEILLÄ VIDEO?

Tehtiin musiikissa biisi tai kaksi biisiä, mutta tää mihen tein videon, on mun sanoittama ja mun laulama. Yhessä tehtiin melodia, vaikka se vähän kusee, koska eihä me mitään biisiä osata väsää aloittelioina. Myös soittaminen vähän kusee (menee välillä väärään tahtiin, rumpukapula lentää), mutta eipä ole musta kiinni! Tein tämän videon tänne, koska biisi käsittelee koulukiusausta ja kuvissa näkyy sen tulos. Sen tulos, että mua kiusattiin. Kuvat siis ovat itse otettuja tai jonkun muun ottamia minusta. Varoitan myös, että se pätkii. Mutta toivottavasti idea käy selväksi.

Mua siis kiusattiin ala-asteella ja silloin masennuin. Ei nukkunut öisin, enkä jaksanut tehä oikeastaan mitään. Jos haluaa tietää enemmän mun elämänkaaresta, voi lukea siitä blogin ensimmäisestä postauksesta. Koulukiusaaminen jättää kamalat arvet, eikä niistä pääse koskaan eroon. Ne seuraa aina. Mä tiedän. Erittäin moni ikäväkyllä tietää. Älkää kiusatko.

Maailman turhin adhd-potilas

En voi muutakun sanoa, että haluaisin vaan tappaa itseni, niin en olisi niitten paskojen lääkäreitten riesana. Taino. Ei ne olisi itsensä tappamisen arvoisia, mutta elämä vaan ei anna mulle muutakuin paskaa. Mun pitäisi kestää olla vielä elossa. Hiihtolomaan asti. Miten mä jaksan sinne asti, kun nytkin tuntuu niin vaikealta...? Mielessä pyörii yliannostukset, lääkkeitten ottamattajättäminen..

Lääkäri oli soittanut äitille. Se oli saanut kiinni osastolääkärini ja hän oli kieltänyt lääkkeiden vaihtamisen. Lisäksi hän oli ehdottanut, ettei keskittymiskyvyn heikkous johdu lääkkeestä, vaan jostain ADHDN tapaisesta. Masennus on kuulemma peittänyt adhd-oireet. Jaahas. Nyt oonki sit muka joku adhd-lapsi. Häiriköivästi käyttäytyvä paska nuori. Moro vaan niille. Vaikken saa tehtäviä loppuun asti tehtyä ja olen joskus vähän ylivirkeä sekä impulsiivisesti toimiva, ei pari oiretta tarkoita, että mulla sellainen olisi. Kysyin miten selitettäisiin sitten masennuslääkkeiden tuomat ylikierrokset? "Kyllä sulla silti kaksisuuntainen olisi." Voi helvetti ku kiva, kolme psykiatrista sairautta ja miljoona fyysistä paskasairautta, jes. Se olisi vitun hauskaa. <3333

En osaa laulaa, en osaa laulaa.. En osaa laihduttaa, en osaa laihduttaa. En osaa olla ystävä, enkä osaa rakastaa. Mä pelkään, etten mä jaksa enään. En varmaan suostu ottamaan lääkkeitä. Laittakoon osastolle, en suostu.

Hukassa..

Mä en voi tällä hetkellä sanoa muutaku, et tahon vaan laulaa ja laihtua.. Oon jättänyt elämäni yhden tärkeimmän jutun pois lähes kokonaan. En harjoittele enää laulamista, laulan satunnaisesti. En tee äänihuuliharjoituksia, vaikka pitäisi. Suostuin lopettamaan ääniterapeutin käynnit vuoden päästä laulukiellosta, vuoden alussa, jolloin ei kyhmyt äänihuulista olleet vielä lähteneet. Terapeutti ei halunnut jostain syystä enää jatkaa.. "Sulla ei oo aikaa." Olisi pitänyt olla enemmän tosissaan. Olisi pitänyt antaa lukion olla ja keskittyä lauluäänen takaisin saamiseen. Sehän oli silloin mun elämäni tärkein asia. Onhan se edelleen tosi tärkeä ja haluan tehdä sitä, toivon olen vaan menettänyt liian aikaisin. Se olisi edelleen elämäni tärkein asia, jollen olisi luovuttanut. Haluan siihen takaisin. Haluan todella. Haluan näyttää mitä osaan. Kyllä mä osaan. Kyllä mä osaan, jos vaan haluan osata! Tahtoisin mennä laulutunneille. Tuossa lähellä olisi yksi halpa ja hyvä laulukoulu, mutta kaverini laulaa myös siellä. En haluaisi matkia ja änkeä samaan paikkaan, mutta se olisi lähellä ja halpa. Muuten joutuisin lähtemään Turkuun bussilla joka kerta, eikä sekään ole mitään halpaa lystiä, kun melkein kympin maksaa yhteen suuntaan. Tuohon lähelle mut pystyttäisiin kaiketi heittämään, kun käyn siellä polillakin. Mutta en tiedä. Täytyy tiedustella kaverilta millaista siellä on ja oisko se okei, jos menisin myös sinne. Kyllä se kerran ehdotti, että tulisin sinne. Refluxlääkkeiden syöminen saa luvan jatkua, vakituinen tupakoiminen saa luvan loppua, suklaansyönti saa luvan vähentyä runsaasti, alkoholinkäyttö saa vähentyä ja kaikki rasvaiset ja tuliset ruuat saavat myös vähentyä merkittävästi.

Toinen asia on laihduttaminen. Mä ahmin nykyään kaikkea mahollista. Ennen suklaa ei vetänyt puoleensa pätkääkään ja nyt se tuntuu olevan jotain ylitsepääsemättömän hyvää. Syön liikaa, liikaa, liikaa. Onnistuin laihduttamaan vaikka kuinka hyvin, mutta nyt se on lipsunut ainakin jo parikolme viikkoa. En tiedä mitä teen. En enää liiku paljon yhtään. Satunnaisesti. Kaikki, jotka ennen ovat saaneet elämäni kukoistamaan, ovat kaatumispisteessä ja mun täytyy tehdä jotakin.

Mulle kuuluu nyt aika paskaa. Haluaisin tehdä ja saada aikaan, mutten saa. Haluan menestyä koulussa, laulussa, lopettaa huonot tavat, kaikkea. Mihinkään en pysty. Olen vain nolla. Joulu on tulossa. Runsasta syömistä on luvassa. Suklaata on luvassa. Liikkuminen täytyy tulla jokapäiväiseksi, syödä saan nyt sitten joulun ja uudenvuoden, mutta sen jälkeen alkaa kunnon dieetti ja panostaminen syömiseen. Pelkään vaan, että lihon ja vanhojen mekko tulee liian pieneksi.. Äääääääh... Vanhojen harkat alkoivat. Tanssit tuntuvat aika vaikeilta. Siitä tuli kamalaa riitaa, kun tansseihin tuli alkavia. Eräät olivat kutsuneet joitakin ja sitten niitä tulikin kamala lössi. Jeshei. Mulla ei ole mitään väliä, enkä jaksa, että tollasestakin jaksetaan jauhaa. Totta. On se jatkavien juttu, mutta vittu meitä on miljoona tyttöä enemmän, kuin poikia ja kaikki tulleet alkavat on poikia, joten eikö se hemmetti ole hyvä asia?! Mua ei jaksa ainakaan kiinnostaa, vaikkei jaksaisi kiinnostaa enää mikään muukaan. No. Nyt täytyy sitten vaan tsempata ja yrittää olla vähemmillä syömisillä siihen asti kunnes joulu ja uusi vuosi koittaa. Huomenna se alkaa, panostus. Huomenna siis liikutaan, luetaan ruotsia, tehdään läksyt, käydään ehkä kirpparilla kattomassa onko mitään mennyt kaupaksi ja sitten käväistään ehkä joulukadun avajaisissa. Täytyy nyt katsoa. Kutoakin pitäisi. Pitäisi saada jouluun mennessä valmiiksi kolme työtä; lapaset ja kahdet villasukat. Katotaan miten sujuu. Ei millään jaksaisi koulua.. Pakko se vähän on. Mutta nyt sitten vaikka nukkumaan, että unohtaisi tän kaiken paskan, mitä on itellensä tehnyt.

Kun mikään ei taaskaan tunnu miltään..

Tänään on ollut taas aika saamaton päivä, vaikka olenhan tehnyt hissan kokeen, ollut palautuksissa, tsempannut syömisissä, siivonnut ja järjestellyt asioita. Palautus oli matikan osalta positiivinen, kun sain 8- ja viimeksi 6. Enkun koe oli pettymys. Kielioppiosuudesta 4- ja luetunymmärtämisestä 4.. Hyvin menee. Pääsin kuitenkin läpi, koska kuunteluista sain jonkun seiskan, aineesta seiskan tai kasin, sanastosta 6-. Joka hetki pelkään enemmän ja enemmän mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun en uskallat tehdä mitään liikkeitä mihinkään suuntaan. Luulen, että voin vaan istua ja höllätä, vaikken edes voisi. Edessä on suuria muutoksia, jos olen kykenemätön lukioon. En tiedä olenko, mutta tähän asti koko toinen vuosi on ollut ihan helvettiä. Lääke nostetaan takaisin ja pelkään keskittymisvaikeuksien palaavan. Yhteyshaku lähestyy. Nelosjaksossa voisin vaihtaa iltalukioon, jos vaan haluaisin. Mitä mä teen? Emmätiedä.. En osaa vastata. Haluisin muuttaa ja asua omillaan jo. Vittu. Kumpa vain voisin..

Ketipinorit eivät auta enää nukkumiseen. Heräilen ja unta on välillä vaikea saada. Huomenna olisi aamunavaus ja mua pelottaa. Huomenna olisi poliaika, en jaksa. Ei mulla ole puhuttavaa. Kaikki on hyvin. Mikään ei ole huonosti. Kaikki sujuu. Paitsi tulevaisuus. Paitsi se, minkä pitäisi. Istun tässä. Värjäsin äsken hiukset. Sitä ennen poljin tunnin kuntopyörää. Olin suihkussa. Juon teetä. Kaikki on hyvin, mutta mikä on vialla? Kun en tiedä. On tekemisen puute. Haluisin kokoajan vaan ostaa lahjoja ja siivota ja kaikkea. Tehdä kynsiä. Ajattelin taas ruveta järjestelemään tavaroita ennen nukkumaanmenoa, kun vaan saan juotua teen loppuun. Mikä mussa on vikana. Miksei koskaan mikään riitä? Taisiis. Miksei mikään tunnu miltään.

Ei mulla muutaku et

Vihaan itseäni, kun mä vaan syön ja syön ja syön.

Luulin, et parempi mä oisin

Heippa! Täällä ollan vieläkin. Ei mulla oo mitään sanottavaa. Ei masenna, ei ahdista, ei tunnu miltään. Eilen kävin ottamassa napakorun, vielä jos saisi mahaa poies. Tänään tein tongue webin, mutta se meni vähän liian eteen. En viittinyt kattoa tarkemmin mihin kohtaan se tulee. :d No sen saa nopeesti tehtyy uuellee, eikä siitä jälkee jää ja mitä sit vaik jäiski, ku se on kielen alla. Oon ihan hurahtanu lävistyksiin. Nyt on sit jo napa, rusto, huuli, kulma ja tongue web. Mitäs seuraavaks? No ihan varmasti jotakin. Wääy.

Tänään on ollut ihanjees päivä, vaikka aamulla piti olla jo puoli yksitoista hereillä. Kaveri tuli kattomaan vanhojentanssimekkoo ja aloin ehkä itekin pitämään siitä vähän enemmän kuin ennen, kun se on vähän pöyhkeä ja sitä pitää vaan vähän muokata. Mutta onko sillä sitten väliä, jos se on pöyhkeä? On muillakin joskus ainakin ollut. En pidä siitä niin paljon kuin siitä, jota liikkeessä sovitin, mutta yks päivä, jotenn. Sitten lähdettiinkin shoppailemaan. Löysin itelleni takin kolmellakympillä, pikkuveljelle lahjaksi t-paidan, eyelinerin ja linkaa, jotta voin kutoa lapaset! Myöhemmin kaverit tulivat tupakalle ja oli mukavaa jutskata jonkun kanssa! Ihanjees päivä, täytyy sanoa. Ihanjees olo. Toivottavasti huomisestaki tulisi kiva, vaikka ei mulla ole paljon muuta tekemistä kuin lukea ja kattoa pari leffaa. Tosin kulta ja mä lähetään kuskaamaan iskää pikkujouluihin vissiinkin ja jos sit kävis jossain syömässä tai jotain!

Welcome to my life

Tää ystäväasia todellakin kaivertaa mua. Miksi vitussa mut aina feidataan? Ai mitenniin. No sitenniin, että taas eräs, jota jo olin pitänyt hyvänä ystäväehdokkaana, ilmotti olevansa menos muualle, vaikka oltiin sovittu. Olin suunnitellut kaikki valmiiksi, tilasin kynsitipit juuri sitä henkilöä varten ja olin jopa viemässä ruusua. Ei se olis ees ilmottanu siitä, jos en ois kysyny. Kiva. Erittäin kiva. Mua alkaa pikkuhiljaa ärsyttää tälläset ihmiset. Oikeastaan vittu kaikki ihmiset kohta. En jaksa tälläistä kohtelua, kun mielestäni yritän ystäväsuhteissa aivan kaikkeni. Ehken ole siinäkään tarpeeksi hyvä..

Mitä mun pitää tehdä, että saisin oikean ystävän..? Mihin mun pitää mennä. Mitävittua nyt. On taas mennyt hetken tosi hyvin, mutta taas tuntuu, että alamäki on alkamassa. Koulu menee metsään ja samoin nuo hemmetin ystäväsuhteet. Ei multa kavereita puutu, ei. Mutta se ei ole homman nimi. Homman nimi on se, että tarvitsen jonkun joka kysyy mitä mulle kuuluu, auttaa ja tukee.. Kaverit vaan leijuu ympärillä. Joskus puhutaan, joskus vaan kävellään ohi. Ollaan parhaita ystäviä, mutta vain silloin, kun ketään muuta ei ole lähettyvillä.

Mä olen se, joka lyöttäytyy porukkaan. Mä olen se, joka usein kävelee yksin. Mä olen se, joka lähtee luokasta yksin. Kukaan ei odota. Kukaan ei välitä. Paitsi yksi. Kulta. Olen siitä onnellinen, erittäin onnellinen, mutta hei. Poikaystävä on eri asia kuin ystävä. Ystäviäkin tarvitaan. Kumpa mulla olisi sellainen..

Oon kyl taas niin loppu, et tekis mieli painuu niin syvälle maan alle, ku vaan voi. Huomenna on matikan koe ja mua itkettää. Emmä tiedä, en mä osaa. Saan kylmiä väreitä samalla, kun kyyneleet valuu. Mä haluan pois. Mä haluan kuolla.. Koska mä en pärjää, vaikka pitäisi. Ei se lukio ole niin vaikeeta.. Ei se oo niin vaikeeta, ettenkö mä sitä osais.. Muttakun se on.. Liikaa paineita. Liittyen kouluun, liittyen ulkonäköön. En hyväksy itseäni tän kokoisena, mutta silti vaan syön ja syön ja syön. En osaa mitään. En syödä. En laihduttaa. En osaa koulua. En osaa olla ystävä. En osaa olla tyttöystävä. Ainakaan en oikeanlainen.

Mä en jaksa enää..

Päivä päivältä astun syvemmälle

Tää päivä on ollut samaa masentuneisuuden tunteen täyttämää paskaa. Yöllä en nukkunut hyvin, vaikka kulta nukkui vieressä. Heräilin ja näin painajaisia, joita en kyllä muista. Kun pääsin kotiin, aloinkin heti tekemään läksyjä. Tein matikan läksyt, sitten vein koirani ulos ja sen jälkeen tein ruokaa. Ruuan jälkeen historian läksyt. Kun läksyt tui tehdyksi, alkoikin alamäki. Tein huomion, että pystyn tekemään mitä vain, jos haluan, mutta en jaksa kommunikoida. Haluan vaan vajota yksinäisyyteen maan alle. Tekemisenpuutteessa tunsin itseni masentuneemmaksi kuin koskaan ennen elämässäni. Katselin ympärilleni, katselin näyttöä, kuljeksin alas ja ylös ja eteen ja taakse. Itkin ja itkin ja itkin. Näytin zombilta levinneiden meikkieni takia. Toivoin voivani tappaa itseni. Lääkäri oli soittanut äitille tänään. Äiti oli kertonut ahdistuskohtauksista sun muista. Lääkäri sanoi, että lääkkeen voi aloittaa uudestaan milloin tahansa. Päätinkin aloittaa sen sitten tänään. Otin kasilta sen 5mg. Kun viimeksi aloitin lääkkeen, mulla oli pitkään uupuneisuutta ymsyms. Entiedä miten kestän uupuneisuuden tälläkertaa.. koeviikolla. Seuraava viikko on siis koeviikko. Erittäin fantastista sanoisinko. Olen erittäin tyytyväinen, jos tämäki koeviikko menee päin vittua. Niinkuin se edellinen. Helvetti. En ole oikeastaan jaksanut tehdä jaksossa lähes mitään.

Joulukin on tulossa. Pitäisi keksiä lahjoja ja muuta sellaista. En edes tiedä kenelle annan lahjan.. Mielestäni kukaan ei ole toiminut minua kohtaan lahjan arvoisesti. Paitsi kulta tietenkin, mutta miehille on niin hemmetin vaikea ostaa oikeanlaisia lahjoja. Varsinkin tolle. Se on vaaaaativa. Mä tykkään antaa lahjoja ja haluisin antaa niitä ihan jokaiselle, mutta entiiä.. En voi kaikille antaa.. Tänään äiti kysyi mun lahjatoiveita.. enhän mä ansaitse mitään. Enkä oikeestaan toivo edes mitään. Saan kuitenkin kasapäin suklaata ja muuta vastaavaa. Enkä oikein tykkää siitä määrästä kaloreita. En myöskään himoitse suklaata, joten mitä turhaa oikeesti.

Äh. Voisi mennä nukkumaan. Mitä muutakaan täällä on. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Where do I belong

Huhhuh taas tätä elämää. Mä en muista olleeni pitkään aikaan näin masentunut. Lääkkeen lopettaminen kai sitten vaikuttaa aika vituste. En haluaisi Abilifyta takaisin. En myöskään Seroquelia, joka mulla oli ennen Abilifyta. Seroquelista tuli paljonpaljon haittaa. Väsymystä, sydämentykytystä, lihomista, eikäse auttanut. Käytin sitä vuoden turhaan. Nyt sitä ehdotetaan takaisin pienemmällä annoskoolla, vaikka eihän se edes toiminut?!? En ymmärrä lääkäreitä. Vaikka olisi vielä yksi vaihtoehto lääkkeissä, niin se vaikuttaa painoon.. Enkä haluaisi takaisin sinne painoon, jossa sillon olin. Olen nyt lähes kymmenen kiloa kevyempi.

On tapahtunut taas liikaa. Olin juomassa perjantaina ja meni taas ihan överiksi yhden ihmisen sinne ilmestyttyä. Mulle oli tarjottu viinaa, eikä se sovi mulle. Olin humalassa ja lopulta erittäin ahdistunut. Lähdin taas niistä pippaloista kävelemään vittuun ja muistan sen, kun kulta soitti ja tuli paikalle. Sen jälkeen muisti katkeaa ja sitten muistankin, kun olin sisällä ja minua lohdutettiin. Muistan itkeneeni, kun tajusin taas aiheuttaneeni hässäkkää. Pilasin kaverini synttärit. Hienoa. Sain siis ilmeisesti paniikkikohtauksen. En osaa kertoa tarkemmin, kun en muista oikein mitään. Olen miettinyt tapahtunutta paljon ja pikkuhiljaa alan muistamaan pieniä palasia siitä. Muistan hatarasti, kun näin jonkun kävelemässä kohti. Sitten muistan kohdan, jossa lyhistyin lattialle ja muistan jonkun kiukustuneen kullalle, mutten muista mistä. Siihen se sitten jääkin. Kun se oli ohi, eräs lohdutteli minua. Kulta soitteli kaikille, voisiko joku hakea. Mä pyytelin anteeksi ja kaikki kai menetti tunnelmansa. Sitten käveltiinkin kotia kohti ja puhuttiin. Mua hävettää, masentaa ja ärsyttää. Vihaan itseäni. Vihaan itseäni niin paljon. Eilisen olinkin sitten kovin masentunut. Makasin sohvalla kolmesta yhdeksään, välillä nukkuen. Välillä katsoen tyhjyyteen. En ajatellut mitään. En jaksanut. Masennuin masentumistani. En jaksanut liikkua. Olin vaan. Teki mieli itkeä, mutta itku ei tullut. En ansaitse itkemistä. Saunassa makasin ja tuijotin kattoon. En jaksanut heittää löylyä, tai edes yrittää nauttia. Tulin saunasta ja päätin, että tänään on se päivä, jolloin kaikki musertuu. Jolloin minä muserrun. Jolloin minä menetän viimeisetkin toivon riippeen; jolloin minä viiltelen. Kun porukat menivät saunaan, nappasin veitsen ja vein sen huoneeseeni. Ei vielä. Katsoi hetken telkkaria ja sitten se tapahtui. Monen kuukauden viiltelylakko sai luvan katketa. Annoin itseni sortua. Millään ei ollut enää merkitystä. Millään ei ole enää merkitystä. En aio ottaa takaisin lääkettä. Annan itselleni luvan tappaa itseni. Ainakin sisältä, jossen muuten. En jaksaisi nähdä vaivaa suunnitellakseni uudestaan kaiken. Miten ja milloin. Annan itselleni hitaan kuoleman. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt tajuan kaiken. Nään selvemmin tulevaisuuden kuin koskaan, koska nään, ettei sitä ole, eikä sitä tule. Tajuan mitä teen kullalleni sairaudellani. Haluaisin erota, jotta sillä olisi parempi. Ei olisi tyttöystävää, joka saa paniikkikohtauksia ja nolaa sen kaikkien edessä. Ei olisi tyttöystävää, joka roikkuu puussa valmiina hyppäämään jokeen. Ei olisi tyttöystävä, joka katoilee, joka viiltelee, joka rypee itsesäälissä. Ei olisi tyttöystävää, joka kiertää osastoa jatkuvasti ja kokoajan. Ei olisi tyttöystävää, joka ottaa yliannostuksia. Ei olisi tyttöystävää, joka saa maniakohtauksia ja potkii sitä. Ei olisi tyttöystävää, joka on niin sairas, ettei pysty tekemään mitään, joka suuttuu joka välissä ja haluaa kokoajan jotain. Ei olisi tyttöystävää, joka pilaa sen elämän. Ei olisi tyttöystävää, joka syö miten sattuu. Laihtuu, lihoo, oksentaa, vihaa ruokaa. Ei olisi tyttöystävää, joka on kuuro ohjeille ja avuille. Ei olisi tyttöystävää, joka kiukuttelee, eikä anna muita mahdollisuuksia, kun vaan kestää. Tyttöystävää, joka valittaa kokoajan, kun polvi on kipeä ja ahdistaa ja masentaa ja on ikävä ja on paha olla ja inhoaa itseään ja on läski ja ruma ja ilkeä ja paska ja tyhmä ja huono ja ei ole tulevaisuutta ja vihaa elämää ja haluaa tappaa itsensä ja on kuollut sisältä ja ei ole mitään, joka auttaa ja ei halua ottaa lääkkeitään eikä mennä polille ja haluaa kaikkea ja listaa jatkuu miljoonaan. Eks sä ymmärrä, sun on paljon parempi ilman mua? Mä rakastan sua, mut en vaan kestä enää itseäni, enkä sitä mitä teen sulle, maailman ihanimmalle ihmiselle. Anteeksi kaikesta, mä olen tosi pahoillani.. Anteeksi kaikille niille, jolle aiheutan paskaa valittamisellani ja muulla sellaisella. Olen jo ymmärtäny, että vaikka teen hyviä tekoja, ajattelen muita ja yritän auttaa kaikkia, ei se riitä. Mä olen paha ihminen. Huono ihminen. Teen vaan paskaa käytökselläni. Mä en tahtoisi nähdä kultaa, vaikka tekisi mieli käpertyä sen syliin. Mä en tahdo, koska olen niin paska. Mä en tahdo katsoa näillä surkuuden rasittamilla silmillä sen suloisiin silmiin. Mä en tahdo kuulla, että kaikki järkestyy. Mä en tahdo. Mä tiedän mun kohtalon.

Ystävät ovat kaikonneet ja mä ihmettelen miksi. No eipä tarvitse ihmetellä enään miksei kukaan kysy mitäkuuluu. Aina kuuluu paskaa ja vaikka menisikin hyvin, aina riittää valittamista jostain aiheesta. Pyydän anteeksi teiltäkin. Elämässäni ei vaan ole mitään hyvää. Ei mitään mistä kehua itseäni. Enää ei laulaminen suju, koska ne vitun äänihuulikyhmyt. En tunne itseäni ratsastajaksi, vaikka siellä käynkin. Ystäviä ei näytä olevan, joten mistä siinäkin olla ylpeä. Mulla on maailman ihanin poikaystävä, jota rakastan, mutta jolle en ole tarpeeksi hyvä.

Pitäisi siivota. Katsella mitä astioita tarvitsen. Lukea historiaa. Mitä vittua. En jaksa mitään. En mitään. Huomenna historian testi, jes. En voi joutua osastolle. Vanhojen tanssin harjoittelut alkaa seuraavassa jaksossa, jos oikein muistan. Mutta siltä se näyttää pahasti, että sinne joudun. Anteeksi avautuminen, en vain jaksa enää. En vain jaksa.

Asioita, joita ei vaan pysty käsittämään

Lähin tänään koulusta ekan tunnin jälkeen, kun ei millään jaksanut.. Tai oikeestaan ahdisti niin helvetisti. Entiiä mistä tää johtuu. Tää jatkuva masentuneisuus ja ahdistuneisuus, joka menee kokoajan pahemmaksi. Manialääke tässä lopetettiin, ei masennuslääkettä, joten mitä vittua. En yhtään tiedä. Ei masenna mikään yksittäinen asia, ei ahdista mikään yksittäinen asia, vaan jotenkin joku iso kohta sisällä sattuu ja kovin. Enkä tiedä miksi.

Tulin kotiin ja nukahdin yhdessä vaiheessa, koska väsytti. Unet olivat outoja ja niitä pukkasi kokoajan lisää ja lisää. Unia unien perään. Painajaisia, ihmeellisiä sängystä putoamisia, normaaliunia ja kaikissa olin maaninen. Ylipirteä, yli-itsevarma. Olin kokoajan siinä tilassa, että pystysin heräämään ja silti muistan unia tosi tarkkaan. Ne ei ole häilyviä, vaan oikein selviä. Kun ajattelin erilaisia asioita uni mukautui siihen, vaikkakin todella oudolla tavalla. Tuntui kuin ajatukset olisivat muuttuneet uneksi. Olin levoton, vaikka pysyin kokoajan paikallani. En tunnistanut unta uneksi, vaan luulin kaiken olevan totta. Olenko sekoamassa.

Mielialavaihtelut ovat jyrkkiä. Koulussa ahdistuksessa ajattelin erittäin negatiivisesti kaikki, kun pääsin kotiin, kaikki oli paremmin. Kävin koiran kanssa lenkillä, juostiin ja leikittiin. Oli parempi olo ja teki mieli alkaa siivoamaan ja tekemään kaikkea hauskaa. Lopulta simahdinkin sänkyyn. Nyt on normaalia matalampi mieliala, muttei paljoakaan.

Sitten mietin vielä yhtä asiaa. Olen syönyt, syönyt ja syönyt. Sipsejä, karkkia, limsaa. Paljon kaikkea paskaa ja silti painoni pikemminkin laskee? Eihän mulla ole valittamista, mutta tuntuu niin helvetin läskiltä, kun pitää kokoajan syödä. Taas jakso ahmimista, viimeksi jakso lähes syömättä ja sitä viimeksi jakso oksennellen. Väleissä syön aikalailla normaalisti, vaikken edes enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei.. Tää huonosti menevä syöminen saisi loppua. Ei tästä tule muuten yhtään mitään hyvää. Ei yhtään mitään ja mä tiedän sen..

Varo hyvää elämää

Väsyttää, kun oon nukkunut liian vähän. En enää suostunut ottamaan abilifyta ja se lopetettiin. Olen siitä lähtien kokoajan ollut varpaillaan. Tuleeko se mania vai ei. Yks päivä tuli sellanen pienehkö kohtaus, josta ei täällä enempää.. Mutta muuten on mennyt hyvin. Itsevarmuus on hetken pilvissä ja toisen hetken nollaakin alempana. Entiedä. Koulu menee paremmin. Ehkä. Entiedä mitä tehdä. Se paha valtaa mut taas. Se käskee mua purkamaan terottimen ja se käskee mun tehä pahaa itelleni.. Se käskee mua jättämään kullan. Se käskee mua kierimään itsesäälissä ja paskassa. Se käskee mun varoa hyvää elämää. Se ei halua antaa mulle sitä. Kunnollista elämää. Mä tahtoisin olla vahvempi. Nyt vaan olen. Istun. Olen. Tuijotan kuvaruutua. Mietin jotain järkevää kirjoitettavaa. Mietin ihmisiä.

Olin poissa kotoa sunnuntaista tähän päivään asti, koska tuli riitaa porukoitten kanssa. Näin ihmisiä. Paljon ihmisiä. Paljon ihania ihmisiä. Nukuin joka yö maailman ihanimman ihmisen vieressä. Kumpa mulla olisi aina ympärillä sellaisia ihmisiä. Ystäviä, jotka välittää. Joiden kanssa on hauskaa. Joiden seura saa mut tuntemaan itseni hyväksytyksi. Tälläistä seuraa en saa usein. En edes osaa sanoa ketään enää ystäväksi, koska kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu. Kukaan ei huomaa mua. Mä oon ihan kuin ilmaa. Tungen vaan aina porukoihin. Eikä pitkään aikaan oo tuntunut, et mut hyväksyttäis sellaseen. Eilen mut hyväksyttiin, tänään mut hyväksyttiin, huomenna hyväksytään, jos suunnitelmat onnistuu. Mutta sitten taas saan pitkään olla ilman hyväksyntää. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. En vain ole. Kaikki etääntyy.

Itsetunto-ongelmia. Ne vähenesivät edes jonkinverran sillä, että mut huomattaisiin. Kysyttäisiin mitä kuuluu. Jotain. Vaikka sellaista se on koulukiusaamisen jälkeen. Ei niistä traumoista koskaan pääse.

Päivät ne vain tulee

Hohhoijaa. Olen tässä ehtinyt käydä jo koiranäyttelyissä, olla kipeänä ja ottaa rennosti. Kulta tuli kipeäksi yllättäen ja minä sitten samalla. Eilen oli kuumetta pitkästä aikaa, jopa 38,2 astetta. Se on mulla hyvin paljon. Tänään on ollut parempi olo, burana auttaa.

Eilen oltiin koiramme ekoissa virallisissa näyttelyissä ja saihan se arvosanaksi erittäin hyvän. Tosin se hävisi toiselle koiralle. Ei se mitään, koska kansainväliset näyttelyt ja norjalainen tuomari. Se on hyvä suoritus ensimmäisissä kisoissa. Se myös oksensi kehään.. Ei se mitään.

Millainen vointi on? Hyvä kysymys. Henkisesti olen aikast väsynyt lukion suhteen ja mieleni tekisi luovuttaa. Kuntoutusraha on hyvä tsemppi. Nyt en vain jaksa. En jaksa tehdä läksyjä. En jaksa käydä koulua. En jaksa välittää. Laihdutus on paljon mukavampaa. Olen päässyt jo alle 53 pysyvästi ja syömisten vähentäminen onnistuu hyvin. Onneksi uusi lääke ei vaikuta painoon.

Vatsa on kipeä, enkä yhtään tiedä mikä siinä on. Oksensin tuossa yksi päivä ja sillatti, mutta kuitenkin. Tulipas könkkö teksti.. Ei mulle mitään ihmeellistä kuulu. Arkea, arkea.

Kun mikään ei tunnu miltään, eikä kipukaan korvaa ystävää

Entiedä mitä kirjoittaisin. Pinnalla on ystäväasiat. Kun tuntuu, ettei ketään oikeasti kiinnosta olla munkanssa. Vapaa-ajalla. Taino muutenkaan. Koulussa vaan ängen johonkin porukkaan ja väitän, et on kivaa. Okei. On kivaa, mut sitku lähet yksin koulust eikä kukaan odota sua. Ketään ei muista sua. Pitää vaan änkee porukkaan tai huutaa perään.

Ilman masennusta ja ahdistusta mikään ei tunnu miltään. Kullan kanssa kyllä. Se haluaa olla mun kanssa. Muuten olen yksin. Yksin. Yksin. Yksin. Kurjaa. Suruttaa. Kauheasti. Kukaan hädintuskin edes kysy miten mulla menee. Sitten kun mulla on pippalot. Kaikki haluaa tulla. Mutta vain, koska on paikka, jossa ryypätä. Jes. Onhan se kiva, että kavereita tulee, mutta ne puolitutut. Tai en tiiä. Onhan se kivaa.

Ääh.. Onneksi kaveri tulee käymään kahvilla. Ei tarvitte olla yksin. Yksin on paha olla.

Masennun masentumistani

Mua ahistaa ja pelottaa, että se jättää kertomatta mulle.

Että se ajattelee vain: "ei se kuitenkaan saa tietää."

And I hate how much I love you. Because..

Tää on niille joil on paha olla

Hei taas. Kirjoitteleminen on jäänyt, kun ei ole ollut kirjoitettavaa. Pari päivää ahdisti tosi paljon ja nyt eilisestä lähtien on ahdistanut vähemmän. Koeviikko meni kokonaan päin vittua ja kutosia pukkasi. Matikka laskee paljon, koska kympistä kutoseen. Psyka laski kasista kutoseen. Muita kokeita en ole saanut vielä, mutta just kohta palautukset. Äikästä saan suoritukseen ainakin seiskan, sen sain kuulla. Psykastakin saan seiskan. Jes. Vaikken ole edes viitannut tunnilla, mutta se kai säälii mua, koska tää tyhmä sairaus. Enkä haluu mitään säälipisteitä. Ihan vammaista. Haluun numerot oman osaamiseni mukaan. En säälin mukaan.

Sain ruotsin luetunymmärtämisestä nelosen. Vittu. Pääsin silti läpi, onneksi. Äikästä tuli kasi, mutta kirjallisuusesseetä en ollut kuulemma tajunnut ollenkaan. Matikan kutonen masensi. Kaikki laskee kokoajan. Keskittyminen on vaikeaa ja vittu.. On koululääkäri justpiankoht ja joudun varmaan ottamaan paidan pois. Se näkee mun arvet. Helvetti. En tykkäää. Mitä se multa kyselee, kun mulla on jo kaikki tuet ja muut. Nään vaan painoni. Hyi. En voi käydä ennen syömässä, siksi ostin nektariinin ja pari pilttiä. Voin syödä myöhemmin ne. Tai ainakin nektariinin. Se on kyllä hyväää.

Fysioterapeutti jauhaa kokoajan lihaksista. Olen jo ymmärtänyt, että lihakset täytyy saada vahvistumaan, ei tartte sanoo joka kerta kymmentä kertaa.

---------

Eilen oli tosiaan lääkäri ja luulin kokoajan, että se on ihan pieni vamma. Mut ei sitten pakosta. Joku eturistisiteiden liittymäkohdan murtuma. Se on ja on kuulemma liian löysä vieläkin. Siksi pitää mennä polviin erikoistuneelle lääkärille katsomaan tarvitseeko sille tehdä jotain. Vähän huolestuttaa, kun se menee kokoajan pahemmaksi. 29. päivä lääkäri. Toivottavasti on jo silloin parantunut. 

Syysloma tosiaan alkoi ja taksvärkkinä en tehnyt mittään. Vielä. Menen mummille keskiviikkona leipomaan. Olen kovin väsynyt ollut. Entiedä mikä siinä oikein on, mutta väsynyt olen kuitenkin. Alkoholia, kun pikkusenkin ottaa, nukuttaa hemmetisti.

Nyt lähden tästä pikkuhiljaa kaverille kuvailemaan, heipsan !

Kun pelkää kaikkea

Huhhuh. Eilisestä selvitty. Oli ilmeisesti migreeni ja samalla kaverin synttärit. Voitte kuvitella millaista se oli. Jossain vaiheessa vissiinkin pyörryin, jossain vaiheessa oksensin, jossain vaiheessa nukuin ja jossain vaiheessa olin kauhean päänsäryn kourissa. Järkyttävää. Olihan siellä muuten kivaa! Eilen oltiin myös koulun kanssa kirjamessuilla ja huhhuh, et jalka jomotti. Nyt sain onneksi polvituen, niin voin sillä kävellä pitkiä matkoja.

Mua ahdistaa kauheasti kaikki. Siis ihan kaikki. Eniten se järkyttävä onnettomuuskammo. Isot traumat sain, koska nykyään autossa olen kokoajan valppaana ja skootterilla ajamista vältän. Hirveää. Ihan jäätävää. Miksi minä.. En olisi tarvinnut enempää pelkotiloja. Lisäksi ahdistaa huumeet, haukkumasanat, mun hyväntahtoisuus. Kaikki. Kaikki asiat ahdistaa. Kun joku sanoo "pää sekaisin", "pilvi", "jumitus", mitävaan siihen liittyvää, että tiedän sen liittyvän jotenkin aineisiin, jäätävä ahdistus hiipii takaraivooni. En tiedä mikä siinä niin ahdistaa.. Onneksi tänään saan puhua tästä ystävälleni. En meinaan jaksa kokoajan kultaa rasittaa tälläisillä turhanpäiväisellä ahdistuspelkotiloilla. Voi kumpa voisin suhtautua näihin kaikkiin rennosti.....

Väsyttää ja niskat ovat ihan jumissa. Nyt teen jotain muutakun istun koneella.

Mä tiedän liikaa elämästä

Perjantaina oli äikän koe ja puhe. Kai se koe läpi menee ja puhe onnistui kummallisen hyvin! Sen jälkeen puhusin kaverini kanssa ja oikeastaan raivostuin kuulleestani asiasta. Onneksi onnistusin kärsimään sen yksin, kun kulta ei tullutkaan sovittuun aikaan hakemaan mua mökille tietyistä tyhmistä syistä. Onnistuin pitämään sen sisälläni se ajan kun oltiin mökillä onneksi, sillä en halunnut pilata iltaa, vaikken vieläkään sitä kenellekään ole sanonut. En varmaan sanokaan. Kärsin yksin niistä tyhmistä sanoista, jotka sanottiin tarkoittamatta. Kuulen ne sanat päässäni.

Mökillä oli kyllä ihanan rentoa, vaikka nukkuminen oli vaikeaa itselläni. Oli kamalan kylmäkin. Silti saatiin rentouduttua. Tai mä ainakin. Syötyä tuli niin paljon kaikkea epäterveellistä, että pian näillä näkymin lenkille, kun iPodi on ladannut edes hiukan, jotta saan lenkkimusiikkia.

Tänään aloin miettimään vaikeimpia hetkiäni. Osastoa ja lepareita, monia kommervenkkejä, viiltelyä, lepareita ja rauhottavia. Yliannostuksia. Millainen kusipääsauraus tämä voi olla. En edes itse tajunnut kuinka huonossa jamassa olin. Onneksi lääkkeet sai vaihdettua ja silleen.. Olisin muuten edelleen niin pohjalla. Mutta nyt tuntuu, että tiedän hieman liikaa elämästä. Sen huonoista puolista. Kuinka se voikaan piestä ja lyödä. Harmittaa, kun on haikea fiilis, kun kulta on muualla.. Kaveritkin tekevät omiaan.. Lisäksi alemmuuskompleksi valtasi mut, kun näin erään niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauniin ja niiiiiin sellaisen tytön, jonka näköinen haluisin olla.. Damn.

Äiti kuunteli tänään Yötä ja mäkin innostuin. Pari biisiä on niin osuvia.

Mä tiedän liikaa elämästä, uskon niin

Mä olen pettynyt taas ihmisiin

Mä tiedän mieltä tuntuu kokea toisen läheisyys

Mä olen nähnyt miten tappaa yksinäisyys

Mä tiedän liikaa elämästä, uskon niin

Mä olen tottunut jo valheisiin

Mä tiedän miten ihminen voi toista rakastaa

En vain tiedä miksi se itsensä tuhoaa

Ja vaikken nähnyt oo vielä paljon

olen nännyt liikaakin

Mä olen nähnyt rakkauden ja tuskan

Olen nähnyt helvetin

Vois kaikki päästä samaan junaan, 

ja päästä kiinni elämään

Vois kaikki mahtuu tähän junaan, 

jota kiskoilla työnnetään

Yö - Mä tiedän liikaa elämästä

Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,

joka kaiken turhaan antaneena särkyi asfalttiin,

nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa, että laiva saapuu

ja sirpaleet pois kuljettaa.

Moni tahtois sut herättää henkiin.

Yö - Särkynyt enkeli

Tartten elämäni takaisin

Suututtaa. Vihastuttaa. Masentaa. Ahdistaa. Itkettää. Vituttaa. Koeviikko ja kaikki on paskaa. Ahdistaa taas sietämättömästi, vaikka päivällä oli jees fiilis. Hetiku joku muistuttaa pahoista asioista.... Pienikin sana... Kaikki menee pieleen ja itsemurhan suunnittelu alkaa. Mä en voi tehä sitä nytten. Mut mä teen sen kyllä. Syysloman jälkeen. Mä lupaan. Enää ei oo muuta vaihtoehtoa. Olen huono. Paska. Surkea. En osaa syödä, enkä muutenkaan tehdä mitään.

Paras ystävä muutti ja kai se sit meitä etäännyttääkin.. Pelkään niin. Se on hyvä, että pääsi kouluun ja tykkää, mutta kyllä täytyy sanoa, että ikävä tulee, vaikka kyllähän se täälläkin käy tietysti. Mulla on pari muuta ystävää, mutta kuka ehtis koeviikolla kuuntelee mua.. Täällä asuinpaikkakunnalla on yksi ystävä, jonka kanssa olen enemmän tekemisissä, mutta muuten ei. Onneksi on poikaystävä, joka jaksaa kuunnella ja auttaa. Jota mä oon alkanu rakastaa taas päivä päivältä enemmän. Se on rakkaus. Oikea rakkaus. Palelen. Kaipaan sitä lämpöä.. Vielä kaksi koetta ennen sitä, kun pääsen sen viereen..

Vielä monta kymmentä vuotta mun pitäisi jaksaa elää.. Miks mä en jaksa.. Miks..

Miks eilen oli hyvä ja sit taas ahdisti ja sit taas hyvä ja sit taas ahdisti. VITTUUN NÄÄ MIELIALANVAIHTELUT.

Tää on mun elämä

Nykyään mun postaukset on erilaisia. Sisällöttömiä. Lyhyitä. Ennen ne oli pitkiä ja asiapohjaisia. Mulla ei ole enää masentuneisuutta, muutakun nyt koska koeviikko. Ahdistus kömpii usein ulos kolostaan ja lähtee metsästämään mua. Väsymys kadottaa. Uupumus hajottaa.

Polvessa eturistisidevamma ja pelkään, ettei se parannu näistä kivuista päätellen. Ja ei ole rajoituksia. Pitää vain liikkua ja niin. Mutta olkoon. Oli päivällä kauhea olo, mutta nyt on jo parempi. Poljin 45min ja tein kasvon syväpuhdistuksen ja sillai. Huomenna on psykan koe, mutta yritän olla stressaamatta. Se turhaa ja lisää pahaa oloa. Yritän joka ilta, kun seuraavana päivänä on koe, rentoutua jotenkin tästä lähtien. Jos vaiks helpottais.

Ei tässä muuta, toivottavasti koe sujuu ja uupumus häipyy. Taidan olla tunnoton. On taas sellainen fiilis.. Öitä.

Ja taas uudelleen

Olen väsynytväsynytväsynyt ja mietin kokoajan, että mikä vittu mulla on. Tänään itkin matikan tukiopetuksessa, ahdistuksissani. En pystynyt pidättämään, vaikka kuinka purin hammasta. En osannut, en osaa. Miksi en. Mikä minulla on, kun en ymmärrä. Kun en pysty keskittymään. MIKÄ HELVETTI MULLA ON? Jos joku osaa vastata, niin suurkiitos. Osaisikin. Mutta ei osaa. Psykan koe maanantaina, eikä yhtään lukua luettuna. Äikässä pari työtä tekemättä ja epävarmuus on jatkuvaa.

Huomenna saan mageettikuvien tulokset, jes, vihdoin. Saan tietää onko siellä jotakin. Jasen jälkeen saan liikkua! Vaikka herättelenkin kauhukuvia leikkauksen mahdollisuudesta, en usko, että sellaista jouduttaisiin tekemään. Mietin tota jalkapöytää myös, kun se vielä on turvoksissa.

Ei elämässäni tällä hetkellä muuta tapahdukaan, joten.

I just wanna feel this moment

Äääääh. Ahdistusolo, muttei itketä. Ahdistaa, muttei kiinnosta. Tunnen epäonnistuneeni, koska virheet. Epäonnistuneeni täysin. Tunnen epäonnistuneeni myös koulussa ja yleensäkin elämässä. Kaikessa. Päivät pitkät haukun itseäni joka paikassa. En osaa olla haukkumatta. Mussa on niin paljon haukkumista. Vaikka kuka sanoisi mitä. Olen aina huono. Huonoin. Surkea. Surkein. Ruuanlaitossa, koulussa, parisuhteessa, muissa suhteissa, laulamisessa, kaikessa. En voi lakata inhoamasta itseäni. Kun katson peiliin, huomaan laihtuneeni. Ensin olin iloinen, kunnes katsoin muita läskejäni. Naama vääntyi alas. Alakulo oli hetken siinä, kunnes ahdistus purkautui itkulla. En ymmärrä. Olen niin surkea.

Kuulumisista senverran, että nilkka on pahempi, polvi pettää ja olin torstaina magneettikuvissa. Saan kuulla tulokset perjantaina. Niin kauan vielä epätietoisuudessa. Tosin joku hermojuttu tuolla on. Vaikkei näkyisi polven/säären magneetissä, ni sitten alempana, koska jos painan jalkapohjani jotain vasten, tunnen hermosärkyä ja muuta vastaavaa. Toivottavasti näkyisi, että tiedettäisiin mikä on. Olisi joku ihan pieni, itsestäänkorjautuva hermohomma. Mutta jos siinä ei näy mitään, on vaikeaa pitkän aikaa taas.. Koska joku siellä hermossa mättää.

Sitten yksi päivä tossa sain tukihenkilön. Se auttaa mua opiskelussa yms. Ihanjees, mutta pelottaa... Oon taas alkanu pelkää hirmusesti uusia asioita. Välillä se oli poissa lähes kokonaan. Pelkäsin, mutta tein kuitenkin. Nyt alkaa taas kauhea pelko ja kauhu..

Nukkumaan ois kiva päästä, öitä.

I just wanna live

On taas tullu tauko kirjoittamisesta. Olen halunnut kirjoittaa ja on paljon kirjoitettavaa ja kaikkea. En vaan ole pystynyt ja koulussa on niin paljon tekemistä. Aion taas lintsata. Luultavastikin. Olen vaan liian pystymätön tekemään tänään ruotsin ainetta. En oo terve, koska en haluaisi. Enkä oo terve, koska kaikki tuntuu paskalta. Asioista juorutaan, enkä ole tottunut siihen. En pidä siitä, että ihmiset tietävät mun virheistäni. Ne on mun virheet, jotka toisinaan koskevat joitain muita ihmisiä myös, mutta ne on silti mun. Asioita vaikeita. Ei mul oo ollu helppoo, enkä tarvii lisää paineita. Mut ainiin, te ette tiiä sitä. Te paskiaiset, jotka ette ymmärrä näistä hemmetin ongelmista yhtään hevonvittuakaan. Kiitos. Kiitos helvetisti.

Ehkä mä olen epärealistinen ihminen. Ehkä mä oon väärä, väärin ja virhe. Ehken osaa ajatella oikeita asioita. Vaikkakin kyllähän mä tiän miltä musta tuntuu. Tiiän, miten raskasta elämä voi olla. Tiiän sen, ku ahdistaa. Esim nyt. Kaikki maholliset asiat käy päälle. Haluisin jo magneettikuviin, et tietäisin mikä mättäää. Et saanks liikkuu vai en. Tarttenko jotai muutaku fysioterapiaa. Hermosärky ei hellitä ja jalkapöytä on tunnoton. JES. Seuraavan viiko keskiviikkon fysioterapia. Ehkä se kertoo jotain. Sit onneks on vielä joskus kontrollikäynti. Jalkapöytä kipeä ja siit on neljä viikkoo. En ymmärrä.

Syömiset menee vituillee. En saa syötyy ja sit taas syön ja sit en ja sit ääääää. Paino vaihtelee parin päivän sisäs 54,7-57,0.. Ei oo kauheen normaalii vittu. Ku on paha olo, syömiset ahdistaa ja pakostakaan ei haluu syyä. Joko ahmii tai sitten ei syö kunnolla. Äääh. Oli paljon asiaa, mutta nyt se jäi pois, koska väsyin.

Pahuuteni laittaa rakkauden tyrmään

Mä oon niin yksin. Niin yksin. Mä en kuule mitään muutakuin telkkarin. En tekstiviestin ääntä, en puhetta. Korkeintaan pikkuveljen huudon, kun se pelaa. Akua ei näy. Äitikin on jossain, kenties lenkillä. Iskä puuhaa omiaan. Facebookissa kukaan ei puhu, enkä itse halua aloittaa valitusta. Hätkähdän, kun meinaan kaataa teekuppini näppäimistölle. Kaikki kulkee hitaasti. Äänet vaimentuu hiljalleen. Mä vajoan niihin yksinäisyyden syövereihin. Ajatuksetkin on poissa. Mä vain olen. Onko okei vaan olla. Tuntematta mitään, tajuamatta mitään. Kuuntelen vain ympäristöä sekä ympäristön ja minun suhdetta. Miten se vaikuttaa minuun. Ympäristö. Hiljaisuus. Näppäinten äänet. Rauha. Kiusallinen hiljaisuus. Haluan sanoa jotain, mutta jos sanon, kukaan ei kuule.

Luontoni, elämäni, ajatukseni ja tunteeni valuvat alas viemäristä, kuin veri kädestäni silloin joskus. Tämä on siis vanha kuva. Tuo houkuttaa vaan niin paljon. Saisin valutettua tuskani, ahdistukseni ja tunteeni alas, pois.
Niin punaista. Kaunista. Tiedän, etten saisi, koska lakko on kestänyt niin kauan, mutta mun täytyy lääkettä näihin paineisiin etsii. Ei tänään, ei. Mutta kuka tietää jaksanko enää kauaa. Koulu painaa paljon. Välivuosi houkuttaisi, jos olisi jotain tekemistä päivisin.

Syöminen. En edes tahtoisi ajatella. Tahtoisin, että voisin vaan syödä kokoajan normaalisti. Jaksoja on erilaisia. Välillä ahmin ja ahmin ja ahmin. Välillä syön tosi vähän ja liikun paljon. Välillä normaalisti. Mitävittuu, mitävittuuuuuu. Entiedä ja sekin on raskasta ja masentavaa.

Vähän syömishistoriaa.. Kasilla eräs tapahtuma laukaisi sen, että aloin ajattelemaan, etten kelpaa ja etten ole tarpeeksi laiha. Muutenhan olisi tullut vain tuo eka luultavasti, mutta ala-asteen haukkumanimi 'läski' aloitti tuon toisen ajattelun. Olin laiha vielä silloin, mutta ajattelin toisin. Aloin tarkkailemaan syömisiä ja lopulta päädyin oksentelemaan. En tehnyt sitä kauhean tiuhaan heti alkuun ja oksentelu oli satunnaista. Lopulta ysin alussa aloin oksennella useammin viikossa. Joskus useammin päivässä. Salasin kaiken, kunnes paljastui äänihuulikyhmyt, kurkunpääntulehdus ja refluxtauti. Oksentelu loppui seinään, mutta syömiset menivät ahmimisen puolelle. Ensimmäisen osastojakson aikana puolitoista vuotta sitten aloin laihduttamaan. Ensin ei onnistunut, mutta tänä vuonna alkoi onnistua, kunnes tää jalka meni.. Oon lihonnu miljoona kiloa. Jaksot ovat vaihtelevia, mutta ei oo mittään syytä huoleen, kaikki menee hyvin, kun saan jalan kuntoon! Ja aion pystyä laihtumaan, kuhan pääsen liikkumaan. Oon jo nyt innnostunut, pianpian!

Epäröin tämän julkaisua kauan, koska tää on mulle erityisen arka aihe. Ihanvaan, koska laulaminen.. Pilasin kaiken... Mutta julkaisen sen kuitenkin.

En pysty tunteen iloa kai koskaan.

Siltä se tuntuu, kun maailmani kohtaan.

Oon nähny miten illal alkaa haukottamaan, hetiku on saanu pari rauhottavaa

Hmm. Kaikki on hyvin. Kai. Mä voitan sairauden. Kai. Okei. En tiedä, koska mikään ei tunnu miltään. En osaa sanoa oikein mitään. Tuntuu, että olen ihan kylmettynyt. Leijun kuplan sisässä ja ulkopuolella on ajatukset, mieli. Tiän mitä aattelen kyllä. Nyt aattelen oonko riittävä, oonko riittävä kenellekkään yleensä. Mä toivon hyväksyntää.

Kiitti vitusti näist raudoista ranteissa.

En ollu tänään koulussa. Oon luovuttaja.

Anna mun olla se nainen mikskä mä halusin tulla.

Oon tehny tänään kyl. Ja pitäis tehä lisää. Otin särkylääkkei taas. Tarkotuksen oksentaa. Kyllä. Ihan vitun tyhmää. Sit ei pia mikää särkylääke enää vaikuta. Juu'u. Vittu mitä elämää. Koulu on perseest ja ainoo mil pysyn pystös on perfektionismi. Emmä tekis mitää, jos ei ois pakko. Mut pitää pystys se, etten välitä itestäni. En haluu satuttaa muita, mieluummi ite kärsin.

Tajuutsä pillerihumalaltas?

Juue.

Heyheyheyhey

Oli hyvä päivä ja perään hyvä päivä ja pieniä huonoja hetkiä. Mikäs näitä aiheutti. No elikkäs. Koulu. Stressi on kova ja hirveä. En meinaa jaksaa istua ja kuunnella koulussa. Se on ongelma ja kaikkista vaikeimmat aineet ruotsi ja äikkä taitavat mennä hylätyiksi. Whatever. Se stressaa ja se, että olen tosissani muuttoa Turkuun opiskelemaan. Se olisi kaikille varmaan parempi niin. Hmm... En  tahtoisi, tahtoisin. En tiedä mitä teen. Kolmanneksi. Vittu olin laiha joskus. Nyt oon lihonu miljoona kiloo.. Ja nyt hukuttaudun vaatteisiin ja väitän, et on kivaa. Joo. Tylsä elämä, tylsät kirjoitukset. Oikeestaan oon aina iltasin nii väsyny, etten vaa ees jaksa. Okei. Yritän.

Viikolopun olin kyrössä tai mun piti olla. Tulin jo lauantai-illalla pois, koska en jaksanut enää toisia bileitä.. Perjantai oli raskas. Kävelin jalalla ja sattus ja sit oli draamaa. En jaksanu. Olin niin väsyny ja halusin nukkuu. Mut en päässy, ku vast ennen kolmee.. Tulin kotiin, aluksi itkeskelin. Sitten en enää jaksanut ja piristyin.

Tänään oli melko hyvä päivä lukuunottamatta sitä, et jouduin menee skoppel kouluu. Pelkään vitusti onnettomuuksii............... Enemmän ku enne. Vitun rasittavaa. Ja mun lompakko on kyrös ja ajokortti siel. Ihan vitun sama. D: Tänään oli hyvä päivä maananantaiks. Mut nyt en enää jaksa. Öitä!

Kylmettyminen vauhdissa!

Kovettaminen onnistuu. En oo itkeny, vaik tiän, ettei oo hyvä olo. Hukutan murheitani. Huomen pääsen ryyppäämään, jes. Haluun vaan unohtaa kaiken paskan ja elää. Ja niin teen. Jäädyn jäätymistäni ja koht en edes muista tunteita. Ne on niin perseest, et huhhoijaa. Unohdan kaikki tyhmät tunteet. Ja keskityn iloisuutee. Ikuisuuteen. Elän tätä päivää, enkä sitä pääsenkö lukiosta läpi. Tai et leikataak mun jalka. Tai vaik mul ei ookkaa oikeet tulevaisuutta.

En jaksa yrittää kertoa mitään, koska kaikki on mitätöityä. Sanat, teot, tunteet. En tunne, enkä kuule. On silleen jännä fiilis, ku ei tunnu oikeesti miltään. Juu öitä.

It's heavy on my heart

Puhuttiin tossa kaverin kanssa paljon asioista. Rupesin miettimään, että kannattaisiko mun lähteä lukiosta. Muuttaa vieraalle paikkakunnalle asumaan. Saada uudet kaverit ja jättää tän vitun tuppukylän paskanjauhanta taakse. Kaikkee juttuu sitä kuulee ja voi hevonhelvetti sentään. Luulotauti on täällä tietämystauti. Sitten saa turhaan paskaa niskaan. Törmää ihmisiin, jotka suutelee varattua väkisin. Siitä on kauan aikaa, mutta silti. Tai täytyy kyllä sanoa varattuJA tämän päiväisen jälkeen. En pysty lukioon. Se on liian raskasta ja tunnit kuluu etanavauhtia. En opi mitään ja opiskelen kaiken kotona.. Se on raskasta.

Vaik tää elämä tuntuu nyt pysähtyneeltä ja hauraalta, mä alan seuraa elämänlankaa. Olen kadottanut itteni. Tunteeni. Elämä on taitekohdassa pysähtyneenä. On vähän niin ja näin miten jaksan "uutta" elämääni. Keskityn antamaan kavereille aikaa, aloitan ehkä taas äänihuuliharjoitukset, keskityn koulun musikaalin tekemiseen ja suunnitteluun, annan itteni olla pelkkä paska mun ajatusmaailmassa, kuhan ihmiset tykkää. Lähden viikonlopuksi pikkuserkulle näkemään sitä ja muita kavereita. Oon innoissani ja ootan kovin jo perjantaita, kun pääsen sinne. Teen parille ystävykselle geelit ja haluan muistella menneitä! Sen tahdon tehdä. Siellä saan rauhassa polttaa tupakkaakin. Se on jees, ettei tartte pelätä haisevansa tai jäävänsä kiinni. Saan rauhottua ja puhuttua ja saan ehkä siellä henkeäkin. Kepit tosin ärsyttääää. Jalka ei ota parantuakseen ja alan olla erittäin kyllästynyt. Se on kipeytynyt enemmän ja tunnoton vähän väliä. Kolme viimistä varvasta ei liiku. Turhautunut fiilis. Lauloin pitkästä aikaa. Olen unohtanut sen. Ei se oo sama. Mielenkiinto kaikkeen tuntuu menneen ja yritän täyttää aukkoa sisälläni, vaikka se on vaikeaa. Nyt kaikki maailman asiat pyörimään ja mä aion ottaa suuren askeleen. Ja tiedän, et siit tulee "niksat", vaikkei tupakasta kysymys ookkaan. Tää alkaa ny tästä ja mä meen nukkumaan, koska on väsy ja huomenna pitkä päivä.

Öitä maailmankaikkeus ja paskat ihmiset!

Samaan aikaan mä pyydän sua jäämään, mikään ei muutu mä haluun irti päästää. Miks? En tiedä syytä, mä pyydän ymmärtäväisyyttä

Yritän purkaa mieltäni ja tarinaani.

Pitää tehdä se, vaikken tahtoisi.

Tarina on oikeastaan meidän.

Jostain syystä en luota,

 jostain syystä en huomaa välittämistäsi.

Joku tekee musta heikon, heikon sanomaan

että mä en luota tunteeseen suurimpaan.

En luota, en sun kohdallas,

 kun kaikki tuntuu olevan pelkkää satua.

Ihan vaan ehkä meidän kohdalla.

Nään susta läpi, mutten nää sun tunteitasi.

En tiedä mitä ajatella, tuntea tai kuvitella.

Mietin sitä suurta tekoa, joka pilaisi tulevaisuuttasi.

Mietin sitä, vaikka tiedän sitä katuvani.

Tiedän, että en pysty ilman elämään,

mutta se johtuu siitä, että olen heikko sisältä.

Mun pitäisi olla vahva ja miettiä tulevaa.

Lähteä rakentamaan sitä mitä rakastan.

En ole varma rakastaako rakkauteni rakkautta,

vai onko se vaan ilmaa, muun maailman seassa.

En ole varma tekisinkö oikein, tekisinkö väärin.

Olisiko oli miten oli vai oliko edes.

Tiedän sen, että onnellinen ole en.

Olen ahdistunut ja epätoivoinen.

Olen epävarma ja mietin iltaisin, 

oletko siinä vai onko se pelkkä sinun varjosi.

Eräs ystäväni laittoi minut miettimään,

olisinko onnellinen ilman sitä.

Varjoa, tai ihmistä. En tiedä.

Olisinko surullinen, iloinen, maaninen.

Vihainen, katkera vai pitäisinkö ahdistuksen viittaa.

Mä joskus luulin, että rakkaus ois ikuista,

mut onkse oikeesti vaan kyynelii päiväkirjan sivuilla?

Näin Flowboysfam lauloi, sanoi, kertoi.

Ja se sai mut miettimään.

Onko tää vaan vaihe vaiheiden joukossa,

vai onko tää päätepysäkki meidän kohdalla.

Mä en tiedä, en tosiaan. 

Haluaisin vaan olla vahva ja pystyä jatkamaan.

Mutta eihän mulla oo mitään, tai kyllä on.

Suuri paikka sydämessä, joka jonkin pitäisi täyttää.

En tiedä onko se paikka varten minulta vietyä.

Vai onko sen tarkoitus oikeasti pistää sisältä.

Kylmä valtaa mut ja saa sisimpäni itkemään.

Ei tarvita paljon, kun jo valutan kyyneleitä.

Valutan, koska en tiedä mitä tekisin.

En tiedä ketä ja kelle eläisin.

Onko tää oikeesti vaan pelkkä perustarina,

onko tää sittenkin turhaa ja kuviteltua.

Oletko sä oikeasti siinä, vai annatko niin vaan ymmärtää.

Haluan vain tietää, mitä pitää.

Mä odotan, odotan ja odotan.

Itken, itken ja itken.

Syön ahdistuslääkkeen.

Itken lisää. Mikään ei auta.

Kumpa edes Luoja auttaisi.

Kertoisi, mitä täytyy tehdä, kun pieni tyttö ei tiedä.

Susta on tullut vieras, tuntematon ihminen.

En uskalla kysyä, ilmoittaa, sanoa.

Itkeä, huutaa tai kaikota.

Etkö pelkää menettäväsi mua,
itse pelkään sitä vitusti.
Kyllä mä huomaan, ettei asiat oo hyvin enää.

Kyllä pitäisi huomata, jos tunteet elää.

On kauhean huono fiilis. Itkettää ja hysterisoin. Koska musta puuttuu palanen, enkä tiedä mitä se meinaa. 

Sellanen oikein iso. Oon yksinäinen, kalenteri näyttää tyhjää. Tartten elämään kavereita ja ystäviä. Tukea, naurua, iloa. Nyt ei ole ketään. Viimeiselläkin hermot vitun piukassa. Enkä ihmettele. Olen vaikea. Vaikeavaikeavaikea. Mun täytyy saada osaa jotain. Mut ei.. Laulaminen.. Menneen talven lumia. En voi jäädä huomenna kotiin... Harmittaa.. En jaksa. Enkä halua nähdä ketään. Mua sattuu katsoa ihmisiä nauramassa ja esittää hymyilevää koko päivä. Mä oon väsynyt. Enkä jaksa kuunnella ja keskittyä. Äsken ragesin läksyissä. En tehnyt kunnolla. En lukenut kappaletta. En kunnolla sanoja.

Jos ois masennustesti, rastittaisin suoraan sen tappaisin itseni heti, jos olisi mahdollisuus. Mul ei oo ketipinorei pal paskaakaa enää. Abiliy-yliannostuksista en tiedä mitään. Ääääh. Anteeks kulta, mut mä en oo kunnossa, enkä tiedä ollanks mekään.

Ku sä oot ainoo, joka onnelliseks mut tekee.

Pelkkä pikkutyttö mieli täynnä mustaa, tuskan keskel koittaa tehä pilvilinnoi usvast

Onneks tekstareis on helppo valehdella. Lähettää hymiöitä, vaik oikeesti rapistuu. Vaikka onkin itkenyt kokoajan. Välillä nukkunut. Sitten taas itkenyt. On helppo lähettää kannustavia kommentteja, joita ehkä välillä miettii, muttei jaksa yrittää. Onneksi on yksi henkilö, jolle voin puhua suoraan. Joka tajuaa, ettei mikään ole hyvin. Joka ymmärtää joka sanan. En edes tiedä miten puhun sille. Miten pystyn puhumaan niin suoraan. Sitten on ne muut joille kiljun ja huudan, että olen paha ihminen. En keskustele järkevästi. Joskus toinen ihminen sai selvitettyä kaikki asiat. Kun puhui puhelimessa, kaikki selveni. Nyt olen hänellekkin varmaan vaan varjo. Valittaja. Paska. En tiedä. Tiedän vaan kuinka huonosti asiat ovat. Kuinka paha mulla on olla näitten tuskien kanssa. Migreeni ja jalka ja menkat ja henkiset ja väsymys ja näköhaitat. Kyllä, näköhaitat ovat ilmesesti lääkkeen ansiota. Mikään lääke ei oo hyvä. Kaikista joko lihoaa tai sitten ne väsyttää. Tai jotain muuta. Lääkäri ei edes kertonut, että Abilifysta voi tulla pysyviä pakkoliikkeitä (nykimistä). Jei. Mulle ei kyllä oo tullut. Ne tästä puuttuiskin.

Sain tänään pitkästä aikaa paniikkikohtauksen ja seurauksena pyörryin, kuten aina paniikkikohtauksissani. Ensin otin sellaisen suurenkeittiöveitsen ja pistin sen rintaani vasten. Pudotin sen kädestäni loppuen lopuksi pöydälle. Otin sen ja yritin viiltää ja painaa, mutta en saanut aikaan kuin pienen jäljen. Lähdin kävelemään hakemaan terottimenterää ja rupesin parkumaan. Lyhistyin lattialle itkemään ja yhtäkkiä en saanutkaan henkeä. En tiedä kauanko kesti, mutta ehdin soittaa äitille ja kaduttaa sekin. Nyt se tietää, että mulla on paha olla, vaikken oikeaa syytä kertonutkaan. Puhelun jälkeen en saanut kohtausta loppumaan, makasin mahallani maassa ja pyörryin hyperventilaation ja astman yhdistelmän johdosta. Sen jälkeen makasin maassa poski lattiassa ja mietin mitä tapahtui. Itkin vähän, mutta olin niin uupunut, etten jaksanut enää oikein mitään..

Hienoa. Hienoa. Hienoa. Nyt nukkumaan, koska väsymys.

Mulle kertokaa, miten voin päästä irti, lähtee lentoon taas

Virheitä tapahtuu, se on silkkaa faktaa. Emmä taho tehä sellasii, tahottekste? Ette. Ookste tehny? Olette. Kukaan ei oo täydellinen.

Sattuu kaikkialle. Jalka on parempi, mutta niska jomottaa. Jalka näyttää siltä, että se ois pahoinpidelty. Wohooo. En pysty kirjottamaan paljo, mutta tänään alkoi koulu. Alkoi ja alkoi, turhaa ja turhaa. Huomenna eka kunnollinen koulupäivä. En meinaa jaksaa. Meinasin, että jos nyt ei jaksaminen riitä, on syytä harkita vakavasti välivuotta. Parantumiselle omistettuna. Oikeesti en vaa ees halua. Kuolla mä haluan. Vaikken saisi myöntää sitä, ennenkuin on liian myöhäistä muiden tehdä mitään. Kyl mä pystyn täl kertaaa.

Väsytän itteni nopeesti. Ja oon nytki nii väsyny, et tönktönk, lopetan.

Mä kannoin sille kaiken niinkuin Nylon Beatti pyys

Heivaan hei. Kaikkea tapahtuu. Liikaa mun pikku päälle. En jaksa enää kantaa mitään. Ottaa mitään vastaan. Ja huomenna alkaa koulu. Pitää ottaa vastaan uutta tietoa. Pitää oppia ja.. KÄVELLÄ. Juu mulla on kepit, koska nivelsiteet repesivät ja joo ajoin kolarin. Taino sen auton vika, mutta niin. Olin siis pippaloissa. Taino ennen niitä. En ollut humalassa. Lähdin hakemaan vaatteita kaverin skoppella. Kuusien takaa pihalta tuli auto. Juu. Joo. Vittu mitä tönkötystä. En saa astuttuu oikeen millään muotoa. Toivottavasti vakuutusasiat tulee kuntoon. Onneksi mä en joudu maksamaan. 

Oon murskana. Henkisesti ja fyysisesti. Mä en jaksa enää. Itkettää vaan. Tää on järkyttävää. Tää olo. En jaksa keskittyy. Elämä tuntuu turhemmalta ku koskaan. En mä oo elossa. Tein itsemurhan. Tossa vähä aikaa sitten. Henkisen itsemurhan. En tahtonut sitä, tein silti. Nyt en ole kaukana siitä toisesta itsemurhasta, eikä mua edes huoleta tai haittaa. En välitä enää.

Älä vaan päästä mua menemään

Olen kamalan pahoillani kaikesta. Ja mulla on hirveä olo. Henkinen kärsimys muuttuu fyysiseksi. Ei. Mulla ei luultavastikaan ole somaattista masennusjaksoa. Edellispäivänä tapahtui sellaista, joka sai mun voinnin kaikista suunnista romahtamaan. Tää tuska ei vaan ota loppuakseen. En pysty esittämään. Siksi nukun, olen hiljaa tai kuuntelen musiikkia. Äiti ihmettelee hiljaisuuttani ja kysyy mikä on. Väsyttää. Niin tekeekin. Väsymys ei ole ainut fyysinen juttu. Pahoinvointi seuraa mua. En saa syötyä, vaikka olisi kauhea nälkä. Tungen ruokaa väkisin suuhun. Jaksaminen on huonoa ja vain nukun. Tuijotan puhelinta. Välillä facebookkia. Jospa eräs ystävänkaltainen olisi vastannut huonoon olooni. Ei. Ei ole. Vielä. Ainakaan. Paljon on siis tapahtunut. Paljon olen tehnyt. Liikaa. Paskaa. Paha ihminen. Miksen ole jo kuollut? Kiusattu, ei-haluttu paska. Syystäkin kiusattiin. Paha paha paha paha ihminen. Ei mua kiinnosta puhuu kellekkään. Mä oon vaan paskaa. En tahdo nähdä ketään. Ehkä alkoholia. Pilveä. Ei. Emmä haluu pilvee. En halua hyvää oloa. Mä en ansaitse sitä. Mä ansaitsen ympärikännit ja pään sekaisin, unohtaa. Lääkkeitä. Yliannostus. Nukkua. Vaikka tripille sitten. IHAN SAMA, JOTAIN. Auttakaa mua. Ei, älkää. En ansaitse apua. En lääkkeitä. En edes alkoholia. Ansaitsen vain tuskaa. Henkistä kipua. Taakkaa, haukkuja. Mun pitää hymyillä ja sanoa, et kaikki on hyvin. En saa näyttää huonoa oloa, muutaku tänne ja iholle. Kokonaan pois oisi paras. Mun pitää kärsiä. Pitää. Pitää, pitää.

Näin unen, jonka tulkitsin uudeksi aluksi. Mietin vaihtoehtoja uudelle tielle. Ensimmäinen vaihtoehto on se, mistä ole jo vuosia haaveillut. Välillä vähemmän, välillä enemmän, mutta parhaillaan joka päivä. Se, joka satuttaisi muita eniten, mutta minä tulisin onnelliseksi ja saisin levätä rauhassa. Mulle sanotaan, että pitää ajatella itseäkin. Tässä tapauksessa niin tekisin. Toinen vaihtoehto olisi vaikein. Rakkauden jättäminen. Kylmettyminen. Se, jolla satuttaisin minulle tärkeintä ihmistä eniten. Kolmantena on jatkaminen samalla tavalla ja oman itsensä hyväksyminen. Jatkaminen tässä ja nyt. Tulevaisuuden turvaaminen. Menneisyyden jättäminen taakse.
Paras minusta on eka ja se on jo suunnitteilla. Tällä kertaa aion sitten onnistua. Silti se on mietinnän alla. Huonoin vaihtoehto on toinen vaihtoehdoista. Ikävä kyllä uneni viittaa täydellisen suoraan siihen. Kolmatta en tykkää pitää edes vaihtoehtona. Se on tyhmä ja huono.

En jaksa lukea blogeja. On nälkä. Juon teetä ja söin kaksi minitomaattia, koska tiedän, ettei edes leipä mene kokonaan alas. Ei pari lihapullaa. Ei salaatti. Ei mikään. Varsinkaan makea. Tulin äsken kävelemästä. Mietiskelin. Itkin vähänväliä. Tein vaivalloisesti uudet geelit kynsiini. Kauheat. En ole edes jaksanut koristella. Onneksi tänään ei kummini tullutkaan laitattamaan geelareita. En olisi jaksanut. En ole pitkään aikaan lukenut blogeja kunnolla. Blogieni aiheina laihdutus ei innosta, masennus ei helpota, normaaleja ei vaan jaksa lukea. Facebookkia en saa selattua kokonaan. Jätän kesken ja ajattelen, että ihan vitun sama.

Kaikki on ihan sama. Millään ei ole merkitystä. Nukkuminen auttaa. Muut ei auta. Ei mikään vie ajatuksia pois tästä tuskasta. Pahasta olosta. Tänään mä viillän. Purin juuri terottimen. Saan taas tuntea lämpimän veren ihoani vasten. Sen terävän terän ihollani. Nähdä sen sakean viininpunaiden veren. Nähdä ne veriset paperit. Saan paremman olon. Anteeksi siitäkin sitten. Viiltelylakko pettää nyt, mutta antaa pettää, koska mä en välitä. En mistään muusta kuin siitä yhdestä. Kaikista rakkaimmasta henkilöstä mun elämässä. Kullasta, rakkaasta, ihanimmasta jätkästä maailmassa. Siitä oikeasta. Mä odotan sun viestiäs kokoajan.

Antaen lääkkeiden, lääkäreiden ja hoitajien keinuttaa

Räjähdän väsymyksestä, mutta on pakko kirjoittaa. En ole vähäänaikaan kirjottanut ja kaikkea on tapahtunut. Viime viikko oli väsyttävää pämppäämistä ja vaikka nautin, en ehtinyt ottaa kaikkea irti. Vuosipäivä oli täydellinen, lukuunottamatta mun suurta vatsakipua kiitos kermaliköörien ja laktoosi-intoleranssin. Nomutta mitäs pienistä. Fyysinen paha olo on jo jatkunut kauan, enkä tiedä miten kestän. Murrun sen alle. Kun on vaan niin paha olo fyysisesti.

Osastolle menini maanantaina ja samatien lääkemuutokset vauhtiin. Seroquel Prolong otettiin siis poies ja tilalle Abilify. Entiä kuipal sitä täl hetkel menee, mut kuitenkin. Ongelmana on ollu, etten oo nukkunu, koska seroqueli oli väsyttävä ja... Illal saan unta ketipinorin ja melatoninin voimin, mut herään yöllä ja aamuyöstä sitten lopullisesti. Mahakivut ovat vaivanneet entistä enemmän. Olen rauhaton, maaninen ja unelias. Ei ole yhtäkään päivää ollut, jolloin en olisi jossain vaiheessa joutunut nukkumaan ja silti väsyttää. Väsymys on erilaista kuin seroquelista tullutta. Tää on sellasta, ettei meinaa jaksaa edes istua, kun nukuttaa niin paljon. En pysty pysymään paikallaan tai jossain tietyssä asennossa. Tämä on ongelmallista, koska en voi koulussa sitten kyllä missään välissä nukkua. Ehkä se menee ohi.. Toivottavasti. Jossei nukkuminen parane kotilomien jälkeen, eli maanantaihin mennessä, lääke ilmeisesti vaihdetaan, koska ketipinoria lisättiin jo. Olen kyllästynyt säätämään lääkkeitä. Rahankäyttö on taas huolestuttavaa, kun käytän sitä jatkuvasti, harkitsematta ja liikaa. About 1800e on mennyt tässä kuukauden sisällä. En liioittele. Sain silloin paljon kuntoutustukea ja on sitä vielä jäljellä. Ja nyt ahdistaa, kun tajuaa, että kaikkeen tarvittee rahaa. Äääääöh. Olen kyllästynyt katsomaan ja ahdistumaan osastolla siitä, kun toinen viiltelee, toinen laitetaan nenämahaletkuun, toinen hakkaa kätensä murteille ja toinen hakkaa vähänväliä päätään seinään. Vihaan katsoa, kun joku syö erikseen, koska ei anoreksialtaan pysty syömään pöydässä. Vihaan katsoa, kun se ei saa yhtään palaa syötyä. Vihaan katsoa kaikkea tätä. Lääke on tosin mielialaa kohentanut, tai sitten se on maniaa. Jotain siihen suuntaan, mutta en nyt tiedä sitten. En jaksa miettiä ja kaikki vastaukseni osastolla ovat olleet: "En jaksa miettiä." En terapiaa, en porukoita. Yritän jaksaa miettiä lääkkeen toimimista, mutta väsymys vaikeuttaa sitä. Paljon..

Olen toiveikas tulevaisuuden suhteen ja osastolla mietin kaikkea, mitä voisin tehdä lomilla. Kun tulin kotiin, en jaksanut järjestää tavaroita, en etsiä kameraa, en lukea blogeja. Tätäkin kirjoitan suunnilleen terveen mielen pakkopaidassa. Pakko purkaa ja kertoa. Pakko sanoa ja kirjoittaa. Se helpottaa, vaikka nyt pitäisi mennä nukkumaan. Huomenna on kampaaja puoli kaksitoista. Tahdon taas tuntea tuon yhden kosketuksen.. Kumpa se silittäisi mut uneen.. Halaisi koko yön.. Rauhoittelisi kun nään painajaista.. Kumpa se vain pitäisi kiinni..

Mieliala ylös ja alas ja ylös ja alas

Mä koitan juosta ongelmia karkuun. Koitan jaksaa olla positiivinen. Mut ne ongelmat hengittää mun niskaan, vaikka mä kui juoksen. Mulla ei oo niin hyvä henkinen kunto. Ei kyllä fyysinenkään, muttaniin. Tänään taas ahdisti se yksi asia. Ahdisti niin paljon, että teki mieli repia sisuskalut suun kautta ulos ihan omin sormin. Sitten puhuttiin. Se turvallisuudentunne oli ja on aina samanlainen kuin joku olisi juuri ja juuri pelastunut sortuvasta talosta. Hengästyneenä se vaan itkee, kun pääsee pelastetuksi. Siltä musta aina tuntuu, kun se yksi tulee. Se maailman ihanin ihminen. Se tulee ja ottaa kiinni. Eikä mikään tunnu paremmalta. Huomenna. Vuosi yhdessä, vaikka olen rakastanut sitä paljon kauemmin.

Sitten taas kotona ahdisti, masensi. Lähdin kauemmas ajattelemaan. Pystyin ajattelemaan positiivisesti ja suunnittelin jo askelia eteenpäin. Taas se tuli. Ahdistus. Tuntuu, ettei se oo täällä mun luona. Ei tässä ulottuvuudessa. Ei mun turvana. Nää on niitä tilanteita, siinä tilassa, kun en ole enää turvassa. Oli se sitten misä tahansa muualla, se on silti siinä ja mun turvana. Nyt ei tunnu siltä. Siksi ahdistaa. Nää huolet, surut ja ongelmat lyttää mut. Haluun sun viereen. Lämpimään. Pehmeään.

Huomenna taas lääkäri. Oma lääkäri. Ysiltä aamulla... Öitä.

Väsyttääväsyttääväsyttää. Koko viikonloppu valvottu, ryypätty ja kyl me vähän esiintyjiäkin nähtiin. Paljon ihmisiä. Mukavia, kusipäitä. Täytyy silti sanoo, ettei festarit oo mun juttu. Kännisii ihmisii, tappelui, itkuu, tönimistä. Huoh. Perjantaina, ku oltii siel väsysin äkkiä. Jalat oli kipeet, oli kylmä ja pää särki. Sit lähettii ettii kyytii kotii ja siin oliki sit hommii.. Piilariki ehtis hävii ja yhtäkkii rupes viel oksettamaanki, vaik olin juonu melkee kakstoist tuntii sitten. Entii. En ainakaa seuraavan päivän uskaltanu syyä muutaku sämpylän siel, ku sain varmaa ruokamyrkytyksen siit riisipaskasta.. Lauantaina heti festarialueel ku päästiin, törmättiin erääseen tuttuun ja lähettiin sitte ulos alueelta juomaa muutamat. Sitte vähä juututtiin sinne, kunnes lähettiin Haloo Helsinkiä kattomaan. Sieltä väsyneenä kotiin ja nukkumaan. Äiti pakotti ottamaan seroquelin ja nukuttiin sitte viiteen asti.. Vitutti ja vituttaa edellee se turha lääke ja se, et joudun menee osastol.. Tulee vaan pahempi olo. En nää enää kultaa vähään aikaan, en nää kavereitakaan, enkä pääse juhlimaan.. Lääkkeitten annostusta vissiin muutetaan, muuten ei, joten vituttaa. Saatanan osasto ja lääkärit ja minä, koska kerron liian suoraan ja liian paljon asioita ja tuntemuksia. Huomenna taas käynti osastolla lääkärin ja hoitajan kanssa ja vittu ei jaksa.

Nyt pitäisi nukkumaan mennä, kun alkaa olla vähäsen paha olokin. Hyvää yötä ja anteeksi turhasta päivityksestä. Luulin, että jaksaisin paremmin.

Enkä sittenkään ollu tarpeeksi vahva

Juu'u.. Tunteet on sekavat ja henkinen väsymys valtava. Kysymys kuuluukin, että miksi olen vielä tässä, kun piti lähteä. Sitä olen mielessäni hokenut. Maanantaina tuon postauksen jälkeen lähdin pyöräilemään suuntana eräs metsä. Otin ketipinoria vähän väliä ja poltin pari tupakkaa. Istuin kivellä ja kun sydämentykytys kasvoi kasvamistaan ja loppuen lopuksi löysin itseni ajattelemasta kultaani. Mietin joka hetkeä. Joka ikistä helvetin hetkeä, kun ollaan oltu yhdessä. Kyynel tuli silmään. Yritin soittaa kaverilleni, joka ei vastannut. Lopulta mun oli pakko soittaa äitille.. En kertonut. Sanoin vain, etten sydämentykytyksen takia pysty polkemaan takaisin. Odottaessani tunsin tuntoharhoja ja kuulin kuuloharhoja. Tunsin, kun paitani kaulukseen tartuttiin ja säihkähdin. Tunsin, kun mua koskettiin kerta toisensa jälkeen. Kuulin lasten huutoa. Ihankuin joku olisi ollut hädässä. Sitten taas lasten naurua. Sitten kiljuntaa. Naurua. Kiljuntaa. En koskaan ole pelännyt käärmeitä. Joka hetki kuitenkin säpsähdin, kun kuulin sihinää. Pian ajattelin jo sekoavani, mutta tiesin, mitä yliannostuksesta saattaa seurata. Olin tietoinen ja rauhotuin, vaikka harhat koetteli hermoja. Harhat ja sydämentykytys oli kaksi hirveintä juttua tuossa yrityksessä lähteä. Fyysinen olo huononi kotona. Lopulta menin kertomaan. Pelästyneet naamat katsoivat kauhuissaan. Mitattiin pulssi. Normaalipulssi on n. 80 ja mun pulssi oli 160. Sit päivystykseen. Odotusta. Lopulta sydänfilmiä ja muita sydänjuttuja, verenpainetta, puhalluttamista, verikokeita ja lääkehiiltä. Kaikki oli lopuksi hyvin ja pulssi laskenut, mutta lääkehiili oli hirveää. Sain juuri ja juuri itseni kinuttua kotiin, vaikka osastolle suositeltiin. On kriisipaikkakin vielä.. Olin niin varma kyvystäni lähteä, että julkaisin kuvianikin tässä blogissa.. Poistin ne. En halua kenenkään tunnistavan. Kenenkään ylimääräisen. Poistin myös nimeni ja muut kertomani nimet. Ku mä olin niin varma..

Seuraava päivä oli könkkö ja henkinen väsymys painoi. Annoin itseni vain olla ja levätä. Olin sekaisin tapahtuneesta. En jotenkin pystynyt käsittämään. Illalla pääsin tuon ihanan viereen ja siinä nukuin hyvin. Eilen oli taas romahduttava päivä. Oikeestaan vihaan tajuta sen miten turha olen. Säälittävä, angstaava teini. Mä olen itsemurhan partaalla, en voi sitä kieltää. Tiedän sen. Kuka muka edes haluaisi olla sellaisen kanssa, jolla on kokoajan paha olo. Elämässä ei tunnu missäinpäin olevan järkeä. On mulla yksi elämänkipinä, mutta pelkään kokoajan tuhlaavani senkin väärin. Ja on mulla yksi ystäväkin, joka ei aina ole kauhean kaukana. Tällä hetkellä kyllä, mutta saa se puhelimessakin asiat tuntumaan selkeämmiltä. Muut ystävät ovat lähes kokoajan kaukana. Yritän kaikkeni, jotta pääsisin eteenpäin. Moni, kuten äitini, sanoo, etten yritä tarpeeksi ja että mulla on asenneongelma. Ihanku en yrittäis. Murrun siitäkin, etteivät ihmiset huomaa yrityksiäni.. Eihän terve ihminen voi ymmärtää, miten kokoajan kaikki voi olla niin vaikeaa.. Mutta pakko se on sanoa, ei se oo missään muodossa helppoa..

Tänään aamulla yhdeksän aikoihin lähdettiin osastolle taisiis sinne polille puhumaan yhden hoitajan kanssa. Sitten siinä olikin lääkäri mukana. Ne olivat saaneet kuulla mun yrityksestä lähteä. Pian alkoi huutoitku. Lääkäri, hoitaja ja äiti tahtoivat minun jäävän osastolle. Silloin heti. Mitävittuuu. Ei oikeesti. Meillä on kullan kanssa seuraavana keskiviikkona vuosipäivä. En vitullakaan mee osastolle nyt. Kauan siinä huusin ja itkin, kunnes lopulta sain sovittua, että menen 29. päivä tätä kuuta osastolle.. Lääkemuutoksia ja muutenkin olen kuulemma tosi ahdistunut ja.. No niin olen. Ahdistunut ja helvetin masentunut. Valun aina vaan syvemmälle epätoivoon. Luuleeko ne, että tämän jälkeen kerron niille enää mitään rehellisesti. Oon aina ollut rehellinen hoidon suhteen. Eihän ne muuten osaa auttaa. Mä olen yhteistyöhalunen ja rehellinen ja silti mulle sanotaan etten yritä. Mitä helvettiä. Niin moni valehtelee. Valehtelen kyllä jatkossa jonkunverran, etten koko kesääni joudu viettämään osastolla. Olen tajunnut, ettei se TOIMI mun kohdalla. Miksi mun pitäis jäädä sinne, jos vaan ahdistun siellä lisää..? Ei oo mitään järkeä ja sitä tässä yritän sanoa. Jäätävä osastokierre alkaa ja vittu kuin kiva. Tiiän, et oon pahemmas jamassa, ku koskaan, mut ei se osasto sitä paranna. Ei varmaan mikään paranna.. En haluis uskoo nii, mut miks mut aina tiputetaan alas jostai jyrkänteelt, vaikken oo edes puoles välis matkaa ylös. Miks mun ote aina lipeää. Oonko mä niin saatanan läski ihminen, ettei edes joku vitun suuri voima siellä ylhäällä, mikä ikinä onkaan, pysty mua nostamaan? Really.


Haistakaa kaikki ne ihmiset pitkä paska, joiden mielestä mä en yritä. Joiden mielestä se kaikki on vaan mun asenteesta kiinni. Ja painukaa samal helvettiin. Vittusentäs, kui voiki raivostuttaa. Nyt melkee ärsyttää ne ihmiset enemmän, ku minä ite. Saatanansaatana. Hyvää jatkoo, toivottavast teki joskus ymmärrätte.

Mä lähen nyt, en jaksa enää uhkailla

Ei mikään auta, oon kyllä koittanut.

Kuuroille korville kaiken tän soittanut.

Elinen toistaa jälleen itseään arvaten.

Vanhat arvet, ne vuotaa parhaiten.

Miks tän ansaitsen, kysyn sitä itseltäni.

Oisko mun pitänyt yksin etsii itseäni.

Pidin silmät kiinni, olin väsynyt. 

En tiedä mitä mitä etsin, horisontti hävinnyt.

Käännyin ympäri, katsoin taakseni.

Näin pelkkää mustaa ja sisäisen lapseni.

Vannonut rakastavansa kuolemaan saakka,

mutta turha riita on huomenna palkka.

Mut älä huoli hei, kyllä mä rakastan, 

vaikka sen rakkauden voin vannoa enää taivaasta.

Mul on päätös takataskussa. Mä en epäröi, enkä luovuta ennenkuin se tapahtuu. Huomaan adrenaliinin virtaavan. Pian. Saan tuntea sen hyvän olon. Sen mistä kaikki telkkarissa puhuvat. Mä olen valmis tekemään sen. Astumaan kerralla suuren askeleen. Mä tunnen itseni vahvaksi. Vaikken niin vahvaksi, että kirjeen jaksaisin kirjottaa. On niitä pari vanhaa. Mut mä en vaan jaksa. Ei mun tartte selittää, koska kulissit on jo kaatuneet ja jokainen tietää miksi. Mun oloa helpottaa heti, kun nään silmissäni itseni kävelemässä, juomassa vettä ja sen mukana pelastavia. Ne pelastaa mut. Ne rauhoittaa. Rauhoittaa hengityksen. Monet kirjottaisi tän itkusena. Mut mä hymyilen. Oon vihdoin löytänyt sen. Sen mun paikkani. Oikeastaan irvistän kaikille teille. Mut mä haluun, ettette kukaa joudu tälle tielle. Mä haluun, et pystytte paranee. Mun paraneminen on jo myöhästä. Oon kiinni siin ringissä. Ei pysty hymyilemään. Tai pystyy, muttei aidosti. Kaikki mun hymy on vaan tasaista peittelyä. Sit taas murrun, kun en pysy pystyssä. Kun en pysty peittämään mun surkeeta elämää. Ei oo kavereita. Pari ystävää. Nekin niin kaukan, ettei ne pysty halaa sua hetkinä pahimpina. Tunnen itteni jätetyksi, vaik munhan syy se on. Epäsosiaalistuminen on ihan oma vikani. Miks mä ees poljin. Miks mä halusin enemmän laihtua, ku nähä kavereita? Se on itsekästä. Tosi itsekästä. Ja se miksen antanut sen yhden tehä mulle sitä pahaa. Kun sillä satutin sitä ainoaa. Mut ois pitäny raiskata ja tappaa sen jälkeen.

Mut tänään mä lupaan, että mä meen. Vaikka sanoin etten mene hyvästelemättä sitä rakkainta. Taidan mennä kuitenkin. Mut hei, muista, ettei se oo sun vika. Vaik lähdinkin luultavasti hyvästelemättä. Se on mun oma vikani. Kun mä oon tällänen. Emmä oo sul vihanen. En mä oo suhun ärsyyntynyt. Mä oon vittuuntunut itseeni. Itseeni yksistään. Tää johtuu siitä, kun en kestä omaa itseäni. En enää. Mä tiedän, et tuol ylhääl on parempi ja vaik menisin helvettiin, siel luultavasti on parempi. Saan silti ikuisen rauhan. Jopa minä haluan toivottaa itselleni rest in peace, koska koen, etten ole tehnyt mitään väärää ansaitakseni tämän paskan mun päälle. En vain enää jaksa. Mut mä rakastan teitä, mut teil on parempi ilman mua. Aluksi se teille on vaikeaa, mutta vähitellen pääsette yli, jatkamaan elämää.

Rakastan teitä, äiti, isä, kulta, pikkuveli ja kaikki muut läheiset ihmiset.

Muistakaa mut onnellisena ja hymyilevänä ihmisenä. Sehän mä olin, kunnes kadotin itseni.

xoxo Kaksoissielu

Ja mä vannon, että vielä joskus mä elän

Voivoivoivoivoivoivoi taas. Yhden illan hyvästä olosta tuli taas jyrkkä lasku hirveään itkuparkuoloon. Eilen oltiin siis juhlimassa erään kaverini synttäreitä ja alkuillasta pystyin tsemppaamaan melko hyvin. Ensimmäisenä eilisen huonona juttuna toimi eräs mies, joka mua päätti sitten tarkkailla ja seurailla. Ahdistus otti valtaansa, mutta en aikonut luopua hyvästä olosta. En halunnut antaa ahdistuksen kaataa. Tsemppailin ja annoin itselleni vapautta. Juttelin ihmisten kanssa, poltin tupakkaa, join, söin ja nauroinkin aidosti. Menin fiiliksen mukaan, vaikka monesti meinasin murtua. Join kauniisti, mutta loppua kohden, vitutus vei voimat. Tahdoin pääni sekaisin ja joinkin sitten sitä tahtia. Lopulta olin hyvin humalassa. En ole pitkään aikaan ollut yhtä humalassa. Tai edes lähelläkään. Kaaduin maahan ja siitähä sitten taas soppa syntyi.. Raivoamista, vaikkei minun osaltani. Kuitenkin eräs lause sai surun ja masennuksen vierimään ylitseni. Lähdin taas kävelemään ja lopulta makasin tien vieressä ja käsittelin päässäni kyseistä lausetta. Ei sekään hetkessä päästä katoa. Yhtäkkiä tahdoin vain kotiin ja lähdin takaisin. Tajusin kellon olevan melkein viisi. En voisi soittaa enää porukoille.. Jäin sisälle makaamaan odottaen ihmistä ottamaan pahan oloni pois. Hävittämään sen. No onneksi eräs ystävä istui seurassani ja rauhoitteli. Onneksi istui. En tiedä mitä muuten olisi tapahtunut.

Väsyneenä pääsin vihdoin nukkumaan aamulla seitsemältä.. Nukuin neljään ja nukuin vielä tuossa illalla kullan kainalossa vähäsen aikaa. Se sai autonsa maalattua ja nyt se on kunnossa. Ainakin se on happyy!

Mä katson peiliin ja nään silmistä mun oman kärsimyksen. Huomaan sen väsymyksen. Turhautumisen siihen, ettei maailma anna mun elämän hymyillä. Taas jo tunteja ennen sen lähtöä, odotin hetkeä surusilmin. Kun viimein näin punaisen auton lähtevän pihasta, huomasin, että silmäni kostuivat. En itkenyt. En itkenyt ainoatakaan kyyneltä. Olin vaan. Tuijotin itseäni peilistä. Olin varjonnut itseni harmaaseen minulle liian suureen huppariin ja löysiin adidaksen housuihin. Valkoiset villasukat eivät olleet enää järin valkoiset. Sitä sattuu. Katson hupparin uumenista itseäni. Ajattelin sitä suurta vihaa vartaloani kohtaan. En jaksa enää aina tapella, mitä laittaisin päälleni, kun johonkin lähetään. Joka helvetin vaate on mun päällä kauhea. Paidoista pursuaa läskit ja maha pullottaa. Reiteni tekevät hienoistakin housuista karmivaa katseltavaa.

Huomenna on taas töitä. Veikkaan, että masentunut fiilis johtuu aikapaljon myös siitä. Kun jaksaminen ei tahdo riittää edes yhden päivän töihin, niin miten sitten johonkin extrahauskanpitoon. Miten jaksan juoda ja valvoa? Miten, kun on niin jäätävä väsymys päällä. Vastaus on, että en mitenkään. Väsymys masentaa ja jaksamattomuus masentaa. Siksi kai pääosin olenkin nyt kesälläkin masentunut. Töiden takia. Onneksi huomenna starttaa viimenen työviikko!! Sen jälkeen yritetään nauttia kesästä ja muusta, koska nyt on vaan tavoitteena jaksaa työt läpi, eikä mitään extraa. On aikainen herätys, öitä!