Huhhuh, en olekaan pitkiin aikoihin kirjoittanut. Kaikkea on ehtinyt tapahtua. Ihan liikaa oikeastaan, Päälimmäisenä nyt se, että kulta, josta täällä puhunut olen, on nykyään exä. Joo. Ei se jaksanu enää mua ja mun sairautta. Se oli sille liikaa. Pahin on ohitettu jo. Oon onnellisempi kuin pitkään aikaan. Oon saanu elämääni paljon enemmän sisältöö ja päässy eroon siitä mistä nykyään jopa kehtaan puhua. Tosiaan polttelin paljon pilveä. Hävettää sanoa, oikeesti. Mut pointti olikin nyt se, etten mä enää tarvii mitään vitun aineita saadakseni jotai nautintoo täst elämästä. Sillon mä ajattelin että mitä elämä on edes ilman sitä. Mut voin sanoa, että maailma on avartunu aivan sairaasti. Nyt näkee selvästi. Kaiken. Elämän, todellisuuden. Se ei oo enää sitä sumussa elämistä, et joka päivä vaa poltetaa, maataan sohvalla ja syödään. En saanut sillon mitään aikaseksi. Ahdisti, seisoin kokoajan varpaillani. Kuumotti. Pelkäsin että en enää pääse töihin, jos jään kiinni. Onneksi tää ero tuli ja herätti mut. Ilman sitä olisin vieläkin siinä tilanteessä, etten nää elämässä mitään muuta. Nyt mä nään, nyt on parempi. Se koko parisuhde tappo mut. Mul on ikävä, mut mä oon hengissä. Mua itkettää ne hyvät muistot, mut mun ei tarvii enää pelätä joka vitun päivä, et mä menetän. Mun ei tarvii kattoo enää sitä ryyppäämistä, mikä sai mut helvetin ahdistuneeksi. Mun ei tarvii enää tulla kotiin, jossa haisee joku ihan muu ku koti. Mä saan syödä terveellisesti, polkee sillonku haluun, laihtua. Mä saan tehdä ihan mitä itte haluan, mun ei tarvii enää kävellä varpaillani. Mä oon vapaa ja yksin. Enkä koskaan uskonut et se tuntuis näin hyvältä. Kaikki tää mun kodissa muistuttaa kaikesta hyvästä, myös pahasta, mut jostain syystä työnnän ne huonot muistot nurkkaan. Muistan vaan hyvät ja tulee ihan sairas ikävä, Mut näin on parempi. En tuu pääsee yli vielä pitkään aikaan, koska joka päivä ne muistot tulee mieleen. Sen kasvot, hymy, silmät. Kaipaan vaa iha jokasta asiaa siinä. Paitsi niit parii, mut on nii pal enemmä sitä hyvää,. Kirjotin tätä monta päivää sitten. Oon yrittäny kirjottaa tosi monta kertaa. Mut en oo vaa jaksanu. Eilen kuulin asian, jota en olis halunnu välttämättä kuulla. Se satutti. Se itketti. Ahdisti. Pisti pään vielä enemmän sekasin. Onneks mut saatii tajuu, et se oli parempi niin. Tein eron jälkeen tosi tyhmän asian, mikä sai mut melkeen tappamaan itseni. Mä kirjottelin itsemurhakirjeitä ja pelkäsin etten oikeesti jaksa enää. Menetin paljon, mut enää harmittaa vaa se yks henkilö jonka siinä menetin, koska se kenestä ennen välitin, todella paljon sai mut saatana ihan raivon partaalle. En tajuu häntä. En ymmärrä sen ajatuksen juoksuu. Miten se voi edes olla tollane, miten kukaan voi. Melkeen mikään asia ei mua yllätä, mut en iha aluks ois siitäkään uskonut. Mut ihmiset on tyhmii. Emmä tuomitse, kaikki tekee tyhmyyksii, kaikki tekee väärin. Mäkin oon tehny ja sillon eron jälkeen tein myös ja mut tuomittiin. Vituttaa, koska en haluu kenellekkää pahaa ja sit mut vittu tuomitaan ja melkeen menetin uskon elämään, itkin ja paruin, toivon että auto ajais mua päi ja tappais mut mahdollisimman tuskallisesti. Mä ansaitsen tän. Onneks tää yks henkilö teki siit vitusti helpompaa. Tuomitkoon, ei mua enää huvita olla ja nähdä. Menettäminen ei oo kivaa, mut mun on enää liian vaikeeta luottaa. Ei ainoastaan siihe vaa ihan kaikkiin. Mä kuljen silmät auki, korvat höröllä oottaen taas sitä millon mut tuomitaan ja millo mul valehdellaa ja millo vittu mä teen taas jotai sellast et koko maailma romahtaa. Se romahtaa aina välillä. Se romahti eilen. Mut josse oliski menny toisin. Jossen oiskaa niin tehny. Mis mä olisin. Edelleen siel syväs paskassa. Vai oisko kaikki toisin.. en usko. Mua kaduttaa se et mä satutin. Kahta tosi kivaa ihmistä. Se sattuu joka päivä, niinku kaikki muutki paskat teot, jota en voi antaa koskaan itelleni anteeks. Oon kiukkunen, oon vihanen. Oon helvetin surullinen, enkä oikeesti tiiä miten tuun pääsee eteenpäin ku menneisyys tavoittaa. Pystynk mä ikinä rakastumaan? Mist mä tiedä ettei seki hajoo ihan palasiksi. Mist mä tiiän, et kukaa kestää mua. Ihmiset on naimisis 40 vuot ja eroavat. Mä olin yhes kolme vuot, kihlois, asuin senkaa. Se hajos. Miten pystyn koskaan luottamaan. Miten pystyn ikinä menee eteenpäin. Ykski sanoo, et 7 vuotta meni, enneko pystys yhtää mihinkää. Miten mä sit pystyisin mihinkää koskaa, koska oon niin paljon herkempi ku se ihminen. Liian herkkä. Kaikki muistuttaa. Joka paikka. Itkettää vaa iha vitusti ko haluisin sut takas. Miks mä menin kaiken pilaamaa. Ois vaa parempi kun en ois kuullu tätä... Kumpa mä en ois ollu siellä. Kumpa mä oisin ollu selvinpäin ja kumpa mä vaan en ois näin saatanan epävakaa. Nyt mun pitää valita terveys vai koulu, enkä tiiä kumman mä haluun enemmän. Oon niin perfektionisti etten kestä jossen ehi lukemaan kokeisiin tai tekemään läksyjä, mut emmä kestä tälläsenäkää. Mutku mä vaan oikeesti mietin, et miten en pystyn edes jatkamaan, ku en kestä niit asioi mitä mä oon tehny. Oikeesti mä en voi antaa itelleni anteeks. Mä en pysty uohtaa. Joka päivä ella kuiskaa, et miten mä kehtaan edes olla tääl maailmassa enää. Se kysyy multa, miten mä voin olla näin paska. Se kertoo ne samat asiat aina uudestaan, miten sä pystyit, mitä sä ajattelit. Se käskee lähtemään. Ethän sä voi olla täällä. Sanoo et on ihan oikein et mä kärsin. Ois oikee jos mut raiskattais ja painettais maahan. Ois oikee ku mä vaan kuolisin pois. Oot ruma, oot läski, oot hirvee ihminen ja ansaitset kaiken paskan. Sä oot viallinen, huono, paha. Tää on mulle oikein, kärsi paska kärsi. Mun syömisongelmat on taas tullu takas ja vuorottelen kaiken paskan välillä. Ahistaa ku söin tänää liikaa. Söin jätskin. Petin itteni ja muut. Munha piti laihtuu ja näyttää et mäkin osaan jotain. Ootan sitä päivää ku ahistaa liikaa ja oksennan. Odotan sitä päivää, ku lihoon taas 100kg. Oon vaa niin viallinen ja epäonnistunu ni en iha oikeesti tiiä mitä tehän. Voivittu. Mite tää meni taas tälläseks. Viimeks oli niin hyvä olo. Mut en vaa ois halunnu kuulla sitä. Se itkettää niin vitusti etten saa sitä loppumaan. Miks mä kuulin sen. Mä tykkän täst mun elämäst ku saan työntää ne kaikki nurkkaan. Ajatella kaikkee muuta. Polkee ja elää terveellist elämää, mut joka kerran mä epäonnistun.
Mun rintaan koskee. Mua sattuu. En tiiä mikä mul on. Tuntuu taas silt et kuolisin. Jos kuulet tän, auta mua. Jos sä oot siel. Kerro mulle miten mä saan mun synnit anteeksi. Vai voiksä tehä sitä, ku mä en oo uskonu. En jaksa enää kirjottaa. Lähen röökille ja alan polkemaan. Ehkä siit tulee parempi olo.
