Viime viikko oli kyllä tosi raskas. Ensimmäinen työviikko. Sopeutuminen oli vaikeaa ja oleminen vaivalloista aika pitkälti. Maanantaina oli kaikkein ahdistavinta. Mulle opetettiin uusia paikkoja ja tutustutettiin uusiin lapsiin ja hoitajiin sekä tietenkin talon tapoihin. Opittavaa oli paljon. Jo maanantai illalla purin väsymystä ja ahdistusta milläs muullakaan kuin raivoamalla. Olin epätoivoinen. Miten jaksaa, jos ei meinaa jaksaa ensimmäistäkään päivää. Eniten kyseisessä työpaikassa harmittaa ja vituttaa eräs helvetin ääliö hoitaja, joka tämän kuun toimii jonkun sijaisena. Onneksi se lähteekin.. Vaikka siihen aikaa vielä onkin. Ja miksi hän minua ärsyttää. Niimpä. Mua ei koskaan ole katsottu niin paljon alas. Se hoitaja katselee tekemisiäni kokoajan ja näyttää naamaa, josta huomaa ylimielisyyden "Sä et osaa mitään ja mä osaan kaiken." Ärsyttävää.. Sittense lässyttää kokoajan niille lapsille. Sössössöö vaan. Herranjestas ne on jo 3-5vuotiaita, ne ymmärtää normaalia kieltä. Niille täytyykin antaa haastetta elämäänsä. Jos lapset haluavat, että mä luen niille lepohetkellä, ei, se kyseinen hoitaja ottaa kirjan ja alkaa lukemaan. Argh.
Tiistaina oli raskasta edelleen, mutta sen jälkeen meni paremmin. Teen siis 6,5 tuntista päivää, joka tuntuu todella pitkältä. 8-14.30. Perjantaina oli jo melko leppoisaa ja aloin jo viihtyä siellä. Se ei silti muuta sitä, miten raskasta työ on. Siellä oli eräs sivaria käyvä mies, joka opetti sitten mulle kaikki tärkeät jutut. Mistä haetaan aamupala ja välipala, miten pöydät katetaan, kuka on allerginen ja kenellä on laktoosi-intoleranssi. Miten tiskikone laitetaan päälle, milloin pitää pyyhkiä pöydät yms. Ne kuulostaa helpoilta, mutta kun joka tila on eri paikassa ja kerroksessa sekä eri oven takana, ei oppiminen tavoille ole ihan helppoa. Lisäksi pelkään etten muista allergioita ja tapan vielä jonkun tavallisella maidolla.. Siitä sitten tulisikin paskamyrsky mua kohtaan vanhempien tahoilta. Toivottavasti muistan..
Lähes kaikki tuntuu olevan hyvin. Olo on hyvä, mutta nyt ahdistusta on alkanut tulemaan entistä enemmän. Ahdistun kolmesta asiasta. Ykkösenä on paino ja syöminen. Sitä murehdin lähes kokoajan, kun nään itseni peilistä. En voi käsittää miten olen voinut päästää itseni lihoamaan lähes kymmenen kiloa. Kasvoni ovat pyöristyneet, vasta on suurimmillaan puoleentoista-kahteen vuoteen. Syön ja ahmin. Pelkään ja ahdistun. Kokeilen mahaani, tuijotan reisiäni, joudun puremaan hammasta, etten purskahtaisi itkuun. Itken kullalle jatkuvasti. Syön kokoajan ja paljon ja ahmin ja meinaan poksahtaa. Silti nykyään mua pyörryttää, huimaa ja heikottaa tosi usein. Enkä tiedä syytä.. MITEN VERENSOKERI VOI OLLA ALHAINEN, JOS KERTA SYÖ KOKOAJAN? Voisin kirjoittaa tästä ahdistuksesta piiitkästi, mutten jaksa valittaa, alkaa vain ahdistaa enemmän. Välttelen peilejä, en halua enää ottaa itsestäni kuvia tai edes yhteiskuvia kavereiden kanssa. Olen niin paisunut ja suuri, ettei mikään paita enää peitä sitä. Kaikki housut kiristää, eikä mitkään niistä tunnu hyviltä. Laihduin vanhan lääkkeen ansiosta vaikka kuinka.. Silloin tykästyin taas farkkuihin, koska ne ei kiristänyt. Taas olen alkupisteessä, enkä usko että näistä makkaroista pääsee eroon minun huonolla tahdonvoimallani. Voisin yhtä hyvin lopettaa lihottavan lääkkeeni, muttakun en saa enää sählätä. Olen lähdössä uuteen paikkaan opiskelemaan ja jos pääsen, muutan eri paikkakunnalle asumaan poikaystäväni kanssa. En saa enää pilata kaikkea. MUTTAKUN EN KESTÄ ELÄÄ TÄSSÄ PAINOSSA!
Toinen asia on se, etten pysty tuntemaan itseäni hyväksi missään.. Se oli niin helppo ja yksinkertainen asia. Kolmas asia on rahankäyttö. Kun rahantulo lakkasi olen ollut huolissani siitä, miten paljon rahaa oikeasti menee.. Kuukauden päästä on tietysti palkkapäivä varmaankin, mutta kuitenkin. Äsh. Tämä on turhaa. Ei kirjoittaminen saa mua laihtumaan. Ei se tuo mulle osaamista minkään asian suhteen, eikä se estä rahankäyttöä. Tahdonvoimaa tarvitaan lisää, muttakun olen siinäkin niin huono.
Sitten yksi asia, joka vituttaa suunnattomasti. Ei ahdista, mutta vituttaa. Ihmisistä tulee niin kusipäitä. Vanhat ystäväni eivät pidä mitään yhteyttä. Aivan, en minäkään, koska olen kyllästynyt aina aloittamaan keskustelun. Tänäänkin poikaystävälleni tuli viesti vanhalta parhaalta kaveriltani, jossa kysyttiin kuulumisia. Miksei minulta kysytä? Kyseinen henkilö pistää minulle viestiä vain, jos tarvitsee jotain. On myös toinen henkilö, joka tuntuu muuttuneen aivan etäiseksi. Ei myöskään mitään yhteydenpitoa. Molemmilla elämässään vain ja ainostaan heidät toisensa ja poikaystävänsä. Tällästä tää ystävyys. Täytyy myöntää etten itsekään aina jaksa puhella ja nähdä ystäviä, vaikka pitäisi. Mutta kyllä mä nyt sentään aikaan raivaan kaikille, ketkä sitä multa haluavat. Jos kerran mulle tultaisiin puhumaan, jaksaisin itsekin jatkossa ottaa yhteyttä, mutta ei. Kaikki lukiokaveritkin seikkailevat lukiomaailmassa. Lukevat ja pänttäävät. Eivät edes muista mua. Ei ainakaan pitkään aikaan ole viestejä tullut. Kyllä se olisi pitänyt arvata, ei ne musta edes välittänyt. Ei mulla mitään porukkaa siellä kyllä ollutkaan, että joo. Ei oo mitään uutta. Tänään ajattelin kuitenkin ahertaa. Pitäisi duunirinkiä varten tehdä harjoitus cv ja työhakemus. Seuraavaksi teen ne ja sitten alkaa vaatekaapin siivoaminen. Illalla poljen kuntopyörää ja yritän pitää tämän päivän syömiset kohtuudessa ja terveellisyydessä. Pakko mun on jotain tehdä ahdistuksen lievittämiseksi. Haluaisin niin paljon vain paremman elämän.
