Oli hyvä päivä ja perään hyvä päivä ja pieniä huonoja hetkiä. Mikäs näitä aiheutti. No elikkäs. Koulu. Stressi on kova ja hirveä. En meinaa jaksaa istua ja kuunnella koulussa. Se on ongelma ja kaikkista vaikeimmat aineet ruotsi ja äikkä taitavat mennä hylätyiksi. Whatever. Se stressaa ja se, että olen tosissani muuttoa Turkuun opiskelemaan. Se olisi kaikille varmaan parempi niin. Hmm... En tahtoisi, tahtoisin. En tiedä mitä teen. Kolmanneksi. Vittu olin laiha joskus. Nyt oon lihonu miljoona kiloo.. Ja nyt hukuttaudun vaatteisiin ja väitän, et on kivaa. Joo. Tylsä elämä, tylsät kirjoitukset. Oikeestaan oon aina iltasin nii väsyny, etten vaa ees jaksa. Okei. Yritän.
Viikolopun olin kyrössä tai mun piti olla. Tulin jo lauantai-illalla pois, koska en jaksanut enää toisia bileitä.. Perjantai oli raskas. Kävelin jalalla ja sattus ja sit oli draamaa. En jaksanu. Olin niin väsyny ja halusin nukkuu. Mut en päässy, ku vast ennen kolmee.. Tulin kotiin, aluksi itkeskelin. Sitten en enää jaksanut ja piristyin.
Tänään oli melko hyvä päivä lukuunottamatta sitä, et jouduin menee skoppel kouluu. Pelkään vitusti onnettomuuksii............... Enemmän ku enne. Vitun rasittavaa. Ja mun lompakko on kyrös ja ajokortti siel. Ihan vitun sama. D: Tänään oli hyvä päivä maananantaiks. Mut nyt en enää jaksa. Öitä!
Kovettaminen onnistuu. En oo itkeny, vaik tiän, ettei oo hyvä olo. Hukutan murheitani. Huomen pääsen ryyppäämään, jes. Haluun vaan unohtaa kaiken paskan ja elää. Ja niin teen. Jäädyn jäätymistäni ja koht en edes muista tunteita. Ne on niin perseest, et huhhoijaa. Unohdan kaikki tyhmät tunteet. Ja keskityn iloisuutee. Ikuisuuteen. Elän tätä päivää, enkä sitä pääsenkö lukiosta läpi. Tai et leikataak mun jalka. Tai vaik mul ei ookkaa oikeet tulevaisuutta.
En jaksa yrittää kertoa mitään, koska kaikki on mitätöityä. Sanat, teot, tunteet. En tunne, enkä kuule. On silleen jännä fiilis, ku ei tunnu oikeesti miltään. Juu öitä.
Puhuttiin tossa kaverin kanssa paljon asioista. Rupesin miettimään, että kannattaisiko mun lähteä lukiosta. Muuttaa vieraalle paikkakunnalle asumaan. Saada uudet kaverit ja jättää tän vitun tuppukylän paskanjauhanta taakse. Kaikkee juttuu sitä kuulee ja voi hevonhelvetti sentään. Luulotauti on täällä tietämystauti. Sitten saa turhaan paskaa niskaan. Törmää ihmisiin, jotka suutelee varattua väkisin. Siitä on kauan aikaa, mutta silti. Tai täytyy kyllä sanoa varattuJA tämän päiväisen jälkeen. En pysty lukioon. Se on liian raskasta ja tunnit kuluu etanavauhtia. En opi mitään ja opiskelen kaiken kotona.. Se on raskasta.
Vaik tää elämä tuntuu nyt pysähtyneeltä ja hauraalta, mä alan seuraa elämänlankaa. Olen kadottanut itteni. Tunteeni. Elämä on taitekohdassa pysähtyneenä. On vähän niin ja näin miten jaksan "uutta" elämääni. Keskityn antamaan kavereille aikaa, aloitan ehkä taas äänihuuliharjoitukset, keskityn koulun musikaalin tekemiseen ja suunnitteluun, annan itteni olla pelkkä paska mun ajatusmaailmassa, kuhan ihmiset tykkää. Lähden viikonlopuksi pikkuserkulle näkemään sitä ja muita kavereita. Oon innoissani ja ootan kovin jo perjantaita, kun pääsen sinne. Teen parille ystävykselle geelit ja haluan muistella menneitä! Sen tahdon tehdä. Siellä saan rauhassa polttaa tupakkaakin. Se on jees, ettei tartte pelätä haisevansa tai jäävänsä kiinni. Saan rauhottua ja puhuttua ja saan ehkä siellä henkeäkin. Kepit tosin ärsyttääää. Jalka ei ota parantuakseen ja alan olla erittäin kyllästynyt. Se on kipeytynyt enemmän ja tunnoton vähän väliä. Kolme viimistä varvasta ei liiku. Turhautunut fiilis. Lauloin pitkästä aikaa. Olen unohtanut sen. Ei se oo sama. Mielenkiinto kaikkeen tuntuu menneen ja yritän täyttää aukkoa sisälläni, vaikka se on vaikeaa. Nyt kaikki maailman asiat pyörimään ja mä aion ottaa suuren askeleen. Ja tiedän, et siit tulee "niksat", vaikkei tupakasta kysymys ookkaan. Tää alkaa ny tästä ja mä meen nukkumaan, koska on väsy ja huomenna pitkä päivä.
Mietin sitä suurta tekoa, joka pilaisi tulevaisuuttasi.
Mietin sitä, vaikka tiedän sitä katuvani.
Tiedän, että en pysty ilman elämään,
mutta se johtuu siitä, että olen heikko sisältä.
Mun pitäisi olla vahva ja miettiä tulevaa.
Lähteä rakentamaan sitä mitä rakastan.
En ole varma rakastaako rakkauteni rakkautta,
vai onko se vaan ilmaa, muun maailman seassa.
En ole varma tekisinkö oikein, tekisinkö väärin.
Olisiko oli miten oli vai oliko edes.
Tiedän sen, että onnellinen ole en.
Olen ahdistunut ja epätoivoinen.
Olen epävarma ja mietin iltaisin,
oletko siinä vai onko se pelkkä sinun varjosi.
Eräs ystäväni laittoi minut miettimään,
olisinko onnellinen ilman sitä.
Varjoa, tai ihmistä. En tiedä.
Olisinko surullinen, iloinen, maaninen.
Vihainen, katkera vai pitäisinkö ahdistuksen viittaa.
Mä joskus luulin, että rakkaus ois ikuista,
mut onkse oikeesti vaan kyynelii päiväkirjan sivuilla?
Näin Flowboysfam lauloi, sanoi, kertoi.
Ja se sai mut miettimään.
Onko tää vaan vaihe vaiheiden joukossa,
vai onko tää päätepysäkki meidän kohdalla.
Mä en tiedä, en tosiaan.
Haluaisin vaan olla vahva ja pystyä jatkamaan.
Mutta eihän mulla oo mitään, tai kyllä on.
Suuri paikka sydämessä, joka jonkin pitäisi täyttää.
En tiedä onko se paikka varten minulta vietyä.
Vai onko sen tarkoitus oikeasti pistää sisältä.
Kylmä valtaa mut ja saa sisimpäni itkemään.
Ei tarvita paljon, kun jo valutan kyyneleitä.
Valutan, koska en tiedä mitä tekisin.
En tiedä ketä ja kelle eläisin.
Onko tää oikeesti vaan pelkkä perustarina,
onko tää sittenkin turhaa ja kuviteltua.
Oletko sä oikeasti siinä, vai annatko niin vaan ymmärtää.
Haluan vain tietää, mitä pitää.
Mä odotan, odotan ja odotan.
Itken, itken ja itken.
Syön ahdistuslääkkeen.
Itken lisää. Mikään ei auta.
Kumpa edes Luoja auttaisi.
Kertoisi, mitä täytyy tehdä, kun pieni tyttö ei tiedä.
Susta on tullut vieras, tuntematon ihminen.
En uskalla kysyä, ilmoittaa, sanoa.
Itkeä, huutaa tai kaikota.
Etkö pelkää menettäväsi mua, itse pelkään sitä vitusti. Kyllä mä huomaan, ettei asiat oo hyvin enää.
Kyllä pitäisi huomata, jos tunteet elää.
On kauhean huono fiilis. Itkettää ja hysterisoin. Koska musta puuttuu palanen, enkä tiedä mitä se meinaa.
Sellanen oikein iso. Oon yksinäinen, kalenteri näyttää tyhjää. Tartten elämään kavereita ja ystäviä. Tukea, naurua, iloa. Nyt ei ole ketään. Viimeiselläkin hermot vitun piukassa. Enkä ihmettele. Olen vaikea. Vaikeavaikeavaikea. Mun täytyy saada osaa jotain. Mut ei.. Laulaminen.. Menneen talven lumia. En voi jäädä huomenna kotiin... Harmittaa.. En jaksa. Enkä halua nähdä ketään. Mua sattuu katsoa ihmisiä nauramassa ja esittää hymyilevää koko päivä. Mä oon väsynyt. Enkä jaksa kuunnella ja keskittyä. Äsken ragesin läksyissä. En tehnyt kunnolla. En lukenut kappaletta. En kunnolla sanoja.
Jos ois masennustesti, rastittaisin suoraan sen tappaisin itseni heti, jos olisi mahdollisuus. Mul ei oo ketipinorei pal paskaakaa enää. Abiliy-yliannostuksista en tiedä mitään. Ääääh. Anteeks kulta, mut mä en oo kunnossa, enkä tiedä ollanks mekään.
Onneks tekstareis on helppo valehdella. Lähettää hymiöitä, vaik oikeesti rapistuu. Vaikka onkin itkenyt kokoajan. Välillä nukkunut. Sitten taas itkenyt. On helppo lähettää kannustavia kommentteja, joita ehkä välillä miettii, muttei jaksa yrittää. Onneksi on yksi henkilö, jolle voin puhua suoraan. Joka tajuaa, ettei mikään ole hyvin. Joka ymmärtää joka sanan. En edes tiedä miten puhun sille. Miten pystyn puhumaan niin suoraan. Sitten on ne muut joille kiljun ja huudan, että olen paha ihminen. En keskustele järkevästi. Joskus toinen ihminen sai selvitettyä kaikki asiat. Kun puhui puhelimessa, kaikki selveni. Nyt olen hänellekkin varmaan vaan varjo. Valittaja. Paska. En tiedä. Tiedän vaan kuinka huonosti asiat ovat. Kuinka paha mulla on olla näitten tuskien kanssa. Migreeni ja jalka ja menkat ja henkiset ja väsymys ja näköhaitat. Kyllä, näköhaitat ovat ilmesesti lääkkeen ansiota. Mikään lääke ei oo hyvä. Kaikista joko lihoaa tai sitten ne väsyttää. Tai jotain muuta. Lääkäri ei edes kertonut, että Abilifysta voi tulla pysyviä pakkoliikkeitä (nykimistä). Jei. Mulle ei kyllä oo tullut. Ne tästä puuttuiskin.
Sain tänään pitkästä aikaa paniikkikohtauksen ja seurauksena pyörryin, kuten aina paniikkikohtauksissani. Ensin otin sellaisen suurenkeittiöveitsen ja pistin sen rintaani vasten. Pudotin sen kädestäni loppuen lopuksi pöydälle. Otin sen ja yritin viiltää ja painaa, mutta en saanut aikaan kuin pienen jäljen. Lähdin kävelemään hakemaan terottimenterää ja rupesin parkumaan. Lyhistyin lattialle itkemään ja yhtäkkiä en saanutkaan henkeä. En tiedä kauanko kesti, mutta ehdin soittaa äitille ja kaduttaa sekin. Nyt se tietää, että mulla on paha olla, vaikken oikeaa syytä kertonutkaan. Puhelun jälkeen en saanut kohtausta loppumaan, makasin mahallani maassa ja pyörryin hyperventilaation ja astman yhdistelmän johdosta. Sen jälkeen makasin maassa poski lattiassa ja mietin mitä tapahtui. Itkin vähän, mutta olin niin uupunut, etten jaksanut enää oikein mitään..
Hienoa. Hienoa. Hienoa. Nyt nukkumaan, koska väsymys.
Virheitä tapahtuu, se on silkkaa faktaa. Emmä taho tehä sellasii, tahottekste? Ette. Ookste tehny? Olette. Kukaan ei oo täydellinen.
Sattuu kaikkialle. Jalka on parempi, mutta niska jomottaa. Jalka näyttää siltä, että se ois pahoinpidelty. Wohooo. En pysty kirjottamaan paljo, mutta tänään alkoi koulu. Alkoi ja alkoi, turhaa ja turhaa. Huomenna eka kunnollinen koulupäivä. En meinaa jaksaa. Meinasin, että jos nyt ei jaksaminen riitä, on syytä harkita vakavasti välivuotta. Parantumiselle omistettuna. Oikeesti en vaa ees halua. Kuolla mä haluan. Vaikken saisi myöntää sitä, ennenkuin on liian myöhäistä muiden tehdä mitään. Kyl mä pystyn täl kertaaa.
Väsytän itteni nopeesti. Ja oon nytki nii väsyny, et tönktönk, lopetan.
Heivaan hei. Kaikkea tapahtuu. Liikaa mun pikku päälle. En jaksa enää kantaa mitään. Ottaa mitään vastaan. Ja huomenna alkaa koulu. Pitää ottaa vastaan uutta tietoa. Pitää oppia ja.. KÄVELLÄ. Juu mulla on kepit, koska nivelsiteet repesivät ja joo ajoin kolarin. Taino sen auton vika, mutta niin. Olin siis pippaloissa. Taino ennen niitä. En ollut humalassa. Lähdin hakemaan vaatteita kaverin skoppella. Kuusien takaa pihalta tuli auto. Juu. Joo. Vittu mitä tönkötystä. En saa astuttuu oikeen millään muotoa. Toivottavasti vakuutusasiat tulee kuntoon. Onneksi mä en joudu maksamaan.
Oon murskana. Henkisesti ja fyysisesti. Mä en jaksa enää. Itkettää vaan. Tää on järkyttävää. Tää olo. En jaksa keskittyy. Elämä tuntuu turhemmalta ku koskaan. En mä oo elossa. Tein itsemurhan. Tossa vähä aikaa sitten. Henkisen itsemurhan. En tahtonut sitä, tein silti. Nyt en ole kaukana siitä toisesta itsemurhasta, eikä mua edes huoleta tai haittaa. En välitä enää.
Olen kamalan pahoillani kaikesta. Ja mulla on hirveä olo. Henkinen kärsimys muuttuu fyysiseksi. Ei. Mulla ei luultavastikaan ole somaattista masennusjaksoa. Edellispäivänä tapahtui sellaista, joka sai mun voinnin kaikista suunnista romahtamaan. Tää tuska ei vaan ota loppuakseen. En pysty esittämään. Siksi nukun, olen hiljaa tai kuuntelen musiikkia. Äiti ihmettelee hiljaisuuttani ja kysyy mikä on. Väsyttää. Niin tekeekin. Väsymys ei ole ainut fyysinen juttu. Pahoinvointi seuraa mua. En saa syötyä, vaikka olisi kauhea nälkä. Tungen ruokaa väkisin suuhun. Jaksaminen on huonoa ja vain nukun. Tuijotan puhelinta. Välillä facebookkia. Jospa eräs ystävänkaltainen olisi vastannut huonoon olooni. Ei. Ei ole. Vielä. Ainakaan. Paljon on siis tapahtunut. Paljon olen tehnyt. Liikaa. Paskaa. Paha ihminen. Miksen ole jo kuollut? Kiusattu, ei-haluttu paska. Syystäkin kiusattiin. Paha paha paha paha ihminen. Ei mua kiinnosta puhuu kellekkään. Mä oon vaan paskaa. En tahdo nähdä ketään. Ehkä alkoholia. Pilveä. Ei. Emmä haluu pilvee. En halua hyvää oloa. Mä en ansaitse sitä. Mä ansaitsen ympärikännit ja pään sekaisin, unohtaa. Lääkkeitä. Yliannostus. Nukkua. Vaikka tripille sitten. IHAN SAMA, JOTAIN. Auttakaa mua. Ei, älkää. En ansaitse apua. En lääkkeitä. En edes alkoholia. Ansaitsen vain tuskaa. Henkistä kipua. Taakkaa, haukkuja. Mun pitää hymyillä ja sanoa, et kaikki on hyvin. En saa näyttää huonoa oloa, muutaku tänne ja iholle. Kokonaan pois oisi paras. Mun pitää kärsiä. Pitää. Pitää, pitää.
Näin unen, jonka tulkitsin uudeksi aluksi. Mietin vaihtoehtoja uudelle tielle. Ensimmäinen vaihtoehto on se, mistä ole jo vuosia haaveillut. Välillä vähemmän, välillä enemmän, mutta parhaillaan joka päivä. Se, joka satuttaisi muita eniten, mutta minä tulisin onnelliseksi ja saisin levätä rauhassa. Mulle sanotaan, että pitää ajatella itseäkin. Tässä tapauksessa niin tekisin. Toinen vaihtoehto olisi vaikein. Rakkauden jättäminen. Kylmettyminen. Se, jolla satuttaisin minulle tärkeintä ihmistä eniten. Kolmantena on jatkaminen samalla tavalla ja oman itsensä hyväksyminen. Jatkaminen tässä ja nyt. Tulevaisuuden turvaaminen. Menneisyyden jättäminen taakse.
Paras minusta on eka ja se on jo suunnitteilla. Tällä kertaa aion sitten onnistua. Silti se on mietinnän alla. Huonoin vaihtoehto on toinen vaihtoehdoista. Ikävä kyllä uneni viittaa täydellisen suoraan siihen. Kolmatta en tykkää pitää edes vaihtoehtona. Se on tyhmä ja huono.
En jaksa lukea blogeja. On nälkä. Juon teetä ja söin kaksi minitomaattia, koska tiedän, ettei edes leipä mene kokonaan alas. Ei pari lihapullaa. Ei salaatti. Ei mikään. Varsinkaan makea. Tulin äsken kävelemästä. Mietiskelin. Itkin vähänväliä. Tein vaivalloisesti uudet geelit kynsiini. Kauheat. En ole edes jaksanut koristella. Onneksi tänään ei kummini tullutkaan laitattamaan geelareita. En olisi jaksanut. En ole pitkään aikaan lukenut blogeja kunnolla. Blogieni aiheina laihdutus ei innosta, masennus ei helpota, normaaleja ei vaan jaksa lukea. Facebookkia en saa selattua kokonaan. Jätän kesken ja ajattelen, että ihan vitun sama.
Kaikki on ihan sama. Millään ei ole merkitystä. Nukkuminen auttaa. Muut ei auta. Ei mikään vie ajatuksia pois tästä tuskasta. Pahasta olosta. Tänään mä viillän. Purin juuri terottimen. Saan taas tuntea lämpimän veren ihoani vasten. Sen terävän terän ihollani. Nähdä sen sakean viininpunaiden veren. Nähdä ne veriset paperit. Saan paremman olon. Anteeksi siitäkin sitten. Viiltelylakko pettää nyt, mutta antaa pettää, koska mä en välitä. En mistään muusta kuin siitä yhdestä. Kaikista rakkaimmasta henkilöstä mun elämässä. Kullasta, rakkaasta, ihanimmasta jätkästä maailmassa. Siitä oikeasta. Mä odotan sun viestiäs kokoajan.
Räjähdän väsymyksestä, mutta on pakko kirjoittaa. En ole vähäänaikaan kirjottanut ja kaikkea on tapahtunut. Viime viikko oli väsyttävää pämppäämistä ja vaikka nautin, en ehtinyt ottaa kaikkea irti. Vuosipäivä oli täydellinen, lukuunottamatta mun suurta vatsakipua kiitos kermaliköörien ja laktoosi-intoleranssin. Nomutta mitäs pienistä. Fyysinen paha olo on jo jatkunut kauan, enkä tiedä miten kestän. Murrun sen alle. Kun on vaan niin paha olo fyysisesti.
Osastolle menini maanantaina ja samatien lääkemuutokset vauhtiin. Seroquel Prolong otettiin siis poies ja tilalle Abilify. Entiä kuipal sitä täl hetkel menee, mut kuitenkin. Ongelmana on ollu, etten oo nukkunu, koska seroqueli oli väsyttävä ja... Illal saan unta ketipinorin ja melatoninin voimin, mut herään yöllä ja aamuyöstä sitten lopullisesti. Mahakivut ovat vaivanneet entistä enemmän. Olen rauhaton, maaninen ja unelias. Ei ole yhtäkään päivää ollut, jolloin en olisi jossain vaiheessa joutunut nukkumaan ja silti väsyttää. Väsymys on erilaista kuin seroquelista tullutta. Tää on sellasta, ettei meinaa jaksaa edes istua, kun nukuttaa niin paljon. En pysty pysymään paikallaan tai jossain tietyssä asennossa. Tämä on ongelmallista, koska en voi koulussa sitten kyllä missään välissä nukkua. Ehkä se menee ohi.. Toivottavasti. Jossei nukkuminen parane kotilomien jälkeen, eli maanantaihin mennessä, lääke ilmeisesti vaihdetaan, koska ketipinoria lisättiin jo. Olen kyllästynyt säätämään lääkkeitä. Rahankäyttö on taas huolestuttavaa, kun käytän sitä jatkuvasti, harkitsematta ja liikaa. About 1800e on mennyt tässä kuukauden sisällä. En liioittele. Sain silloin paljon kuntoutustukea ja on sitä vielä jäljellä. Ja nyt ahdistaa, kun tajuaa, että kaikkeen tarvittee rahaa. Äääääöh. Olen kyllästynyt katsomaan ja ahdistumaan osastolla siitä, kun toinen viiltelee, toinen laitetaan nenämahaletkuun, toinen hakkaa kätensä murteille ja toinen hakkaa vähänväliä päätään seinään. Vihaan katsoa, kun joku syö erikseen, koska ei anoreksialtaan pysty syömään pöydässä. Vihaan katsoa, kun se ei saa yhtään palaa syötyä. Vihaan katsoa kaikkea tätä. Lääke on tosin mielialaa kohentanut, tai sitten se on maniaa. Jotain siihen suuntaan, mutta en nyt tiedä sitten. En jaksa miettiä ja kaikki vastaukseni osastolla ovat olleet: "En jaksa miettiä." En terapiaa, en porukoita. Yritän jaksaa miettiä lääkkeen toimimista, mutta väsymys vaikeuttaa sitä. Paljon..
Olen toiveikas tulevaisuuden suhteen ja osastolla mietin kaikkea, mitä voisin tehdä lomilla. Kun tulin kotiin, en jaksanut järjestää tavaroita, en etsiä kameraa, en lukea blogeja. Tätäkin kirjoitan suunnilleen terveen mielen pakkopaidassa. Pakko purkaa ja kertoa. Pakko sanoa ja kirjoittaa. Se helpottaa, vaikka nyt pitäisi mennä nukkumaan. Huomenna on kampaaja puoli kaksitoista. Tahdon taas tuntea tuon yhden kosketuksen.. Kumpa se silittäisi mut uneen.. Halaisi koko yön.. Rauhoittelisi kun nään painajaista.. Kumpa se vain pitäisi kiinni..
