Räjähdän väsymyksestä, mutta on pakko kirjoittaa. En ole vähäänaikaan kirjottanut ja kaikkea on tapahtunut. Viime viikko oli väsyttävää pämppäämistä ja vaikka nautin, en ehtinyt ottaa kaikkea irti. Vuosipäivä oli täydellinen, lukuunottamatta mun suurta vatsakipua kiitos kermaliköörien ja laktoosi-intoleranssin. Nomutta mitäs pienistä. Fyysinen paha olo on jo jatkunut kauan, enkä tiedä miten kestän. Murrun sen alle. Kun on vaan niin paha olo fyysisesti.
Osastolle menini maanantaina ja samatien lääkemuutokset vauhtiin. Seroquel Prolong otettiin siis poies ja tilalle Abilify. Entiä kuipal sitä täl hetkel menee, mut kuitenkin. Ongelmana on ollu, etten oo nukkunu, koska seroqueli oli väsyttävä ja... Illal saan unta ketipinorin ja melatoninin voimin, mut herään yöllä ja aamuyöstä sitten lopullisesti. Mahakivut ovat vaivanneet entistä enemmän. Olen rauhaton, maaninen ja unelias. Ei ole yhtäkään päivää ollut, jolloin en olisi jossain vaiheessa joutunut nukkumaan ja silti väsyttää. Väsymys on erilaista kuin seroquelista tullutta. Tää on sellasta, ettei meinaa jaksaa edes istua, kun nukuttaa niin paljon. En pysty pysymään paikallaan tai jossain tietyssä asennossa. Tämä on ongelmallista, koska en voi koulussa sitten kyllä missään välissä nukkua. Ehkä se menee ohi.. Toivottavasti. Jossei nukkuminen parane kotilomien jälkeen, eli maanantaihin mennessä, lääke ilmeisesti vaihdetaan, koska ketipinoria lisättiin jo. Olen kyllästynyt säätämään lääkkeitä. Rahankäyttö on taas huolestuttavaa, kun käytän sitä jatkuvasti, harkitsematta ja liikaa. About 1800e on mennyt tässä kuukauden sisällä. En liioittele. Sain silloin paljon kuntoutustukea ja on sitä vielä jäljellä. Ja nyt ahdistaa, kun tajuaa, että kaikkeen tarvittee rahaa. Äääääöh. Olen kyllästynyt katsomaan ja ahdistumaan osastolla siitä, kun toinen viiltelee, toinen laitetaan nenämahaletkuun, toinen hakkaa kätensä murteille ja toinen hakkaa vähänväliä päätään seinään. Vihaan katsoa, kun joku syö erikseen, koska ei anoreksialtaan pysty syömään pöydässä. Vihaan katsoa, kun se ei saa yhtään palaa syötyä. Vihaan katsoa kaikkea tätä. Lääke on tosin mielialaa kohentanut, tai sitten se on maniaa. Jotain siihen suuntaan, mutta en nyt tiedä sitten. En jaksa miettiä ja kaikki vastaukseni osastolla ovat olleet: "En jaksa miettiä." En terapiaa, en porukoita. Yritän jaksaa miettiä lääkkeen toimimista, mutta väsymys vaikeuttaa sitä. Paljon..
Olen toiveikas tulevaisuuden suhteen ja osastolla mietin kaikkea, mitä voisin tehdä lomilla. Kun tulin kotiin, en jaksanut järjestää tavaroita, en etsiä kameraa, en lukea blogeja. Tätäkin kirjoitan suunnilleen terveen mielen pakkopaidassa. Pakko purkaa ja kertoa. Pakko sanoa ja kirjoittaa. Se helpottaa, vaikka nyt pitäisi mennä nukkumaan. Huomenna on kampaaja puoli kaksitoista. Tahdon taas tuntea tuon yhden kosketuksen.. Kumpa se silittäisi mut uneen.. Halaisi koko yön.. Rauhoittelisi kun nään painajaista.. Kumpa se vain pitäisi kiinni..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti