Oon taas vajonnu synkän maailman syövereihin. Pahemmin kuin aikoihin. Viiltelin, koska täs on liikaa kestettävää.. Tää muutos on ilmesest mul ihan liikaa.. Stressin määrä on valtava ja koska puoleen vuoteen sitä ei ole ollut, en osaa hallita sitä. Stressaa niin paljon, etten oo enää oma itteni. Itkettää, ahdistaa, oon surullinen ja väsynyt. Niin väsynyt että kahden tunnin koulupäivä tuntuu aivan liian pitkältä ja raskaalta. Oon niin kuollu, et koulusta tultua, löhähdän vaan sohvalle.. Mieliala vetää vuoristorataa ääripäästä ääripäähän. Ensin oon maaninen ja tiedän, että pystyn siihen. Sitten olen maaninen ja raivoan maailmalle, koska en pystykään. Puhetta tuleeja sanat sekoaa, kun en saa rakennettua niitä kunnolla. Sen jälkeen masennun ja ahdistun. Sulkeudun ja yritän pitää kaiken sisällä. Itken hillittömästi aivan tuntemattomasta syystä. Yritän pitää kaiken pois muilta. Ettei ne joudu kärsimään.. Mutta annankin sen takaisin vielä pahempana. Teen kaiken väärin, olen kusipää rajoittaja ja vaadin kaikilta aivan liikaa. Vaadin elämältä täydellisyyttä ja haluan olla prinsessa ilman ongelmia. Mulle annettiin uusi alku. Mä halusin elämän. Elämän, jota pystyisin elämään nauttien. Se elämä oli kesällä, mutta se meni. En pystynyt lukioon, en pystynyt töihin enkä pysty tähänkään. Olen surkea sairas paska, joka luulee itsestään liikaa. Joka luulee, että elämä voisi joskus olla helppoa edes hetken. Ei. Olen lihava, enkä osaa lopettaa sitä ainaista mussuttamista. Syönsyönsyön ja syön ja aamulla katson peiliin ja huomaan taas lihonneeni 5000kg. Yritän peittää kaiken. Että mä voin huonosti. En pysty peittämään mun huonoa oloa, jos toinen asuu samassa talossa. En pysty peittoamaan ahdistusta. En pysty mihinkään, koska olen V I T U N paska. Paska, paska, paska. Mulla ei ole ketään kelle puhua. Ei ketään pysty auttamaan. Kaikki on kaukana. Ketään ei tiedä mistään mitään ja mä yritän elää niinkun mikään ei olisi vialla. Vaihdoin polikliniikkaa muuttaessani eli hoitajaa ja lääkäriä. Ne ei tiedä musta mitään. Ei mitään. Ei ne voi auttaa. Ei koulu voi auttaa. Ei mikään voi auttaa.
Petin kaikki. Perheen, kullan, kaikki. Koska viilsin yli vuoden kuivillaolon jälkeen. Ihanku olisin ex-alkoholisti ja olisin ratkennut ryyppäämään vuoden jälkeen. Kaikki tää on niin hirveetä enkä tiiä mitä mulle tapahtuu. En vaan tiiä. Oon kusessa, koska kun kerran viiltelee, se ei jää siihen.. Aina pitää olla suurempia, syvempiä. Aina pitää tulla enemmän verta. Aina pitää sattua enemmän, jotta kaikki tää helvetin paska vois hävitä ees hetkeksi. Ja mä tiiän, et se kierre alkaa taas.. Se syöksykiito alas alkaa taas. VAIKKA MÄ EN HELVETTI SAA MOKATA TÄTÄ MUN OPISKELUPAIKKAA. En tätä mun nykystä elämää. Oon mokannu jo kaiken, pilannu jo kaiken. Mitä helvettiä mun pitäs tehä, et kestäisin.
Haluun vajota maan alle. Nukkua. Ikuisesti. Kaikki ne itsetuhoajatukset on täällä taas. Se et haluun kuolla. Haluun kuolla, mutten halua. Ajatukset surettaa. Maha sattuu ja vihaan tätä. Onkse vittu liikaa pyydetty, et vois vaan parantua.. Vihaan näitä riitoja. Ne ajaa mua alas. Vaikka kaikki on mun syytä. Tiiän sen. Eivittu. Enää en pysty kirjottaa. On niin paha olo. Vittu.
