Musta tuntuu nyt tosi hyvältä. En tiedä miksi. Tai ehkä tiedän, mutta en ole varma, joten tuskin tarvitsee siihe palata. Vaikka tuntuu tosi hyvältä, olen silti vähän huolissani. En pelkää masennusta, mutta pelkään maniaa ja mietin miksi alkaa olla näin hyvä olo. Entä jos se onkin sitä.. Entä jos se muuttuu siksi.. Maniassa olen hyvin impulssiivisesti toimiva ja sitä on vaikea hallita. Saatan raivostua ihan pienistä asioista, kuten jos lehdessä on joku tosi tyhmä juttu. Alan selittämään ja vittuuntumaan siitä. Lopulta raivostun, kun kukaan ei välitä eikä kuuntele. Saatan alkaa lyödä ja potkia. Puhe virtaa, eikä sillä ole päätä eikä häntää. Puheenaihe vaihtuu kokoajan. Mulla on yhtäkkiä tosi hyvä itsetunto. En yleensä katso silmiin. En ainakaan kauan, mutta eilen uskalsin katsoa. Se oli niin outoa ja niin hyvä tunne. Mä uskalsin. Alkoholilla oli osuutta asiaan, mutta ei se yleensä tälläistä tuo mukanansa. Sitäpaitsi aamulla se oli myös melko helppoa. Uskalsin puhua, enkä pelännyt kun joku katsoi päin. Olin rohkea.
Edellispäivänä siis lähdin landelta kaupunkiin. Uskalsin astua bussiin ja bussista pois. Ei ollut mitään vaikeutta. Uskalsin lähteä kauemmas. Ja se oli ihan mahtavaa. Kaikki sujui loistavasti ja mä olin aivan sopivassa humalassa. Melkein koko ilta on kirkkaassa muistissa, mutta pari kohtaa on vähän unholassa. Tunsin kerrankin kuuluvani jonnekkin. Tunsin kuuluvani siihen. Juuri siihen. Tunsin olevani joku. Viimeinkin. Vihdoinkin. Olen niin onnellinen, että jossain mut otetaan vastaan hyvin. Tää paikka missä asun on ihan perseestä. Mä tahdon asumaan tuonne. Siellä olisi kyllä yksi ala, joka kiinnostaisi. Ja luultavasti voisin päästäkin sinne. Odotan eräältä bloggaajalta viestiä, että miten hän on pärjännyt siinä alalla, vaikka käsissä on viiltoja. Alalla, jossa yleensäkin käytetään työpukuina teepaitoja.
Mä oon silti epävarma elämästä, epävarma suhteesta ja epävarma itsestäni. Välillä kaikki tuntuu ihanalta ja kauniilta, mutta välillä olen niin epävarma. Jos se on maniaa, se esiintyy pieninä kohtauksina. Mä uneksin joka yö hyvästä elämästä. Mä en tiedä mikä on hyvää, enkä tiedä mitä haluan. En tiedä mikä olisi oikein. Miten kaikki alkaisi luistaa kunnolla. Voijeesus miten tää teksti hyppii edestakas aiheesta toiseen.. Anteeksi siitä. Ärsyttää, ku en tiiä mitä tehdä... Tää on niin helvetin outoa, must tuntuu, et elämä hyppii tahallaa silmille.
Mä olen aina paikalla, mutta läsnä en.
Ja joo siit paniikkikohtauksest joulujuhlas. Siel oli niin vitusti ihmissi ja muutenki olin valmiiks ahdistunu, ku kaikkine laulo niin upeest ja mä en osaa enää laulaa. Oon niin masentunu siitäki. Oon silti helpottunu, etten ota enää Abilifyta. Heti on helpompi keskittyy. Jos kouluki alkais menee paremmi, ku saa keskityttyy. En tiiä. Saattaa olla, saattaampi olla ettei. Kumpa tietäis jotai jostai. Mut silti oon jotenki kauheen ilonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti