Pahuuteni laittaa rakkauden tyrmään

Mä oon niin yksin. Niin yksin. Mä en kuule mitään muutakuin telkkarin. En tekstiviestin ääntä, en puhetta. Korkeintaan pikkuveljen huudon, kun se pelaa. Akua ei näy. Äitikin on jossain, kenties lenkillä. Iskä puuhaa omiaan. Facebookissa kukaan ei puhu, enkä itse halua aloittaa valitusta. Hätkähdän, kun meinaan kaataa teekuppini näppäimistölle. Kaikki kulkee hitaasti. Äänet vaimentuu hiljalleen. Mä vajoan niihin yksinäisyyden syövereihin. Ajatuksetkin on poissa. Mä vain olen. Onko okei vaan olla. Tuntematta mitään, tajuamatta mitään. Kuuntelen vain ympäristöä sekä ympäristön ja minun suhdetta. Miten se vaikuttaa minuun. Ympäristö. Hiljaisuus. Näppäinten äänet. Rauha. Kiusallinen hiljaisuus. Haluan sanoa jotain, mutta jos sanon, kukaan ei kuule.

Luontoni, elämäni, ajatukseni ja tunteeni valuvat alas viemäristä, kuin veri kädestäni silloin joskus. Tämä on siis vanha kuva. Tuo houkuttaa vaan niin paljon. Saisin valutettua tuskani, ahdistukseni ja tunteeni alas, pois.
Niin punaista. Kaunista. Tiedän, etten saisi, koska lakko on kestänyt niin kauan, mutta mun täytyy lääkettä näihin paineisiin etsii. Ei tänään, ei. Mutta kuka tietää jaksanko enää kauaa. Koulu painaa paljon. Välivuosi houkuttaisi, jos olisi jotain tekemistä päivisin.

Syöminen. En edes tahtoisi ajatella. Tahtoisin, että voisin vaan syödä kokoajan normaalisti. Jaksoja on erilaisia. Välillä ahmin ja ahmin ja ahmin. Välillä syön tosi vähän ja liikun paljon. Välillä normaalisti. Mitävittuu, mitävittuuuuuu. Entiedä ja sekin on raskasta ja masentavaa.

Vähän syömishistoriaa.. Kasilla eräs tapahtuma laukaisi sen, että aloin ajattelemaan, etten kelpaa ja etten ole tarpeeksi laiha. Muutenhan olisi tullut vain tuo eka luultavasti, mutta ala-asteen haukkumanimi 'läski' aloitti tuon toisen ajattelun. Olin laiha vielä silloin, mutta ajattelin toisin. Aloin tarkkailemaan syömisiä ja lopulta päädyin oksentelemaan. En tehnyt sitä kauhean tiuhaan heti alkuun ja oksentelu oli satunnaista. Lopulta ysin alussa aloin oksennella useammin viikossa. Joskus useammin päivässä. Salasin kaiken, kunnes paljastui äänihuulikyhmyt, kurkunpääntulehdus ja refluxtauti. Oksentelu loppui seinään, mutta syömiset menivät ahmimisen puolelle. Ensimmäisen osastojakson aikana puolitoista vuotta sitten aloin laihduttamaan. Ensin ei onnistunut, mutta tänä vuonna alkoi onnistua, kunnes tää jalka meni.. Oon lihonnu miljoona kiloa. Jaksot ovat vaihtelevia, mutta ei oo mittään syytä huoleen, kaikki menee hyvin, kun saan jalan kuntoon! Ja aion pystyä laihtumaan, kuhan pääsen liikkumaan. Oon jo nyt innnostunut, pianpian!

Epäröin tämän julkaisua kauan, koska tää on mulle erityisen arka aihe. Ihanvaan, koska laulaminen.. Pilasin kaiken... Mutta julkaisen sen kuitenkin.

En pysty tunteen iloa kai koskaan.

Siltä se tuntuu, kun maailmani kohtaan.