Enkä sittenkään ollu tarpeeksi vahva

Juu'u.. Tunteet on sekavat ja henkinen väsymys valtava. Kysymys kuuluukin, että miksi olen vielä tässä, kun piti lähteä. Sitä olen mielessäni hokenut. Maanantaina tuon postauksen jälkeen lähdin pyöräilemään suuntana eräs metsä. Otin ketipinoria vähän väliä ja poltin pari tupakkaa. Istuin kivellä ja kun sydämentykytys kasvoi kasvamistaan ja loppuen lopuksi löysin itseni ajattelemasta kultaani. Mietin joka hetkeä. Joka ikistä helvetin hetkeä, kun ollaan oltu yhdessä. Kyynel tuli silmään. Yritin soittaa kaverilleni, joka ei vastannut. Lopulta mun oli pakko soittaa äitille.. En kertonut. Sanoin vain, etten sydämentykytyksen takia pysty polkemaan takaisin. Odottaessani tunsin tuntoharhoja ja kuulin kuuloharhoja. Tunsin, kun paitani kaulukseen tartuttiin ja säihkähdin. Tunsin, kun mua koskettiin kerta toisensa jälkeen. Kuulin lasten huutoa. Ihankuin joku olisi ollut hädässä. Sitten taas lasten naurua. Sitten kiljuntaa. Naurua. Kiljuntaa. En koskaan ole pelännyt käärmeitä. Joka hetki kuitenkin säpsähdin, kun kuulin sihinää. Pian ajattelin jo sekoavani, mutta tiesin, mitä yliannostuksesta saattaa seurata. Olin tietoinen ja rauhotuin, vaikka harhat koetteli hermoja. Harhat ja sydämentykytys oli kaksi hirveintä juttua tuossa yrityksessä lähteä. Fyysinen olo huononi kotona. Lopulta menin kertomaan. Pelästyneet naamat katsoivat kauhuissaan. Mitattiin pulssi. Normaalipulssi on n. 80 ja mun pulssi oli 160. Sit päivystykseen. Odotusta. Lopulta sydänfilmiä ja muita sydänjuttuja, verenpainetta, puhalluttamista, verikokeita ja lääkehiiltä. Kaikki oli lopuksi hyvin ja pulssi laskenut, mutta lääkehiili oli hirveää. Sain juuri ja juuri itseni kinuttua kotiin, vaikka osastolle suositeltiin. On kriisipaikkakin vielä.. Olin niin varma kyvystäni lähteä, että julkaisin kuvianikin tässä blogissa.. Poistin ne. En halua kenenkään tunnistavan. Kenenkään ylimääräisen. Poistin myös nimeni ja muut kertomani nimet. Ku mä olin niin varma..

Seuraava päivä oli könkkö ja henkinen väsymys painoi. Annoin itseni vain olla ja levätä. Olin sekaisin tapahtuneesta. En jotenkin pystynyt käsittämään. Illalla pääsin tuon ihanan viereen ja siinä nukuin hyvin. Eilen oli taas romahduttava päivä. Oikeestaan vihaan tajuta sen miten turha olen. Säälittävä, angstaava teini. Mä olen itsemurhan partaalla, en voi sitä kieltää. Tiedän sen. Kuka muka edes haluaisi olla sellaisen kanssa, jolla on kokoajan paha olo. Elämässä ei tunnu missäinpäin olevan järkeä. On mulla yksi elämänkipinä, mutta pelkään kokoajan tuhlaavani senkin väärin. Ja on mulla yksi ystäväkin, joka ei aina ole kauhean kaukana. Tällä hetkellä kyllä, mutta saa se puhelimessakin asiat tuntumaan selkeämmiltä. Muut ystävät ovat lähes kokoajan kaukana. Yritän kaikkeni, jotta pääsisin eteenpäin. Moni, kuten äitini, sanoo, etten yritä tarpeeksi ja että mulla on asenneongelma. Ihanku en yrittäis. Murrun siitäkin, etteivät ihmiset huomaa yrityksiäni.. Eihän terve ihminen voi ymmärtää, miten kokoajan kaikki voi olla niin vaikeaa.. Mutta pakko se on sanoa, ei se oo missään muodossa helppoa..

Tänään aamulla yhdeksän aikoihin lähdettiin osastolle taisiis sinne polille puhumaan yhden hoitajan kanssa. Sitten siinä olikin lääkäri mukana. Ne olivat saaneet kuulla mun yrityksestä lähteä. Pian alkoi huutoitku. Lääkäri, hoitaja ja äiti tahtoivat minun jäävän osastolle. Silloin heti. Mitävittuuu. Ei oikeesti. Meillä on kullan kanssa seuraavana keskiviikkona vuosipäivä. En vitullakaan mee osastolle nyt. Kauan siinä huusin ja itkin, kunnes lopulta sain sovittua, että menen 29. päivä tätä kuuta osastolle.. Lääkemuutoksia ja muutenkin olen kuulemma tosi ahdistunut ja.. No niin olen. Ahdistunut ja helvetin masentunut. Valun aina vaan syvemmälle epätoivoon. Luuleeko ne, että tämän jälkeen kerron niille enää mitään rehellisesti. Oon aina ollut rehellinen hoidon suhteen. Eihän ne muuten osaa auttaa. Mä olen yhteistyöhalunen ja rehellinen ja silti mulle sanotaan etten yritä. Mitä helvettiä. Niin moni valehtelee. Valehtelen kyllä jatkossa jonkunverran, etten koko kesääni joudu viettämään osastolla. Olen tajunnut, ettei se TOIMI mun kohdalla. Miksi mun pitäis jäädä sinne, jos vaan ahdistun siellä lisää..? Ei oo mitään järkeä ja sitä tässä yritän sanoa. Jäätävä osastokierre alkaa ja vittu kuin kiva. Tiiän, et oon pahemmas jamassa, ku koskaan, mut ei se osasto sitä paranna. Ei varmaan mikään paranna.. En haluis uskoo nii, mut miks mut aina tiputetaan alas jostai jyrkänteelt, vaikken oo edes puoles välis matkaa ylös. Miks mun ote aina lipeää. Oonko mä niin saatanan läski ihminen, ettei edes joku vitun suuri voima siellä ylhäällä, mikä ikinä onkaan, pysty mua nostamaan? Really.


Haistakaa kaikki ne ihmiset pitkä paska, joiden mielestä mä en yritä. Joiden mielestä se kaikki on vaan mun asenteesta kiinni. Ja painukaa samal helvettiin. Vittusentäs, kui voiki raivostuttaa. Nyt melkee ärsyttää ne ihmiset enemmän, ku minä ite. Saatanansaatana. Hyvää jatkoo, toivottavast teki joskus ymmärrätte.