Suomessa taas

Yöllä laskeuduttiin Helsingin lentokentälle. Huhhuh, et oli kyl matka. Väsyttävä ainakin. Oon niin väsyny, etten oikeen tiiä mitenpäi olla.

Päästiin Lontooseen joskus aamulla lauantaina, mentii junalla läheiselle juna-asemalle ja siitä taksilla hotellille. Hotelli oli pikkune halpishotelli, mut selvittiin. Lähettii shoppailee ja käytiin pubis syömäs. Ei kai mee sit muuta. Sunnuntaina mentii british museoon ja mielestäni aika tylsähköä. Oon juntti, mut en voi sille mitään. K ja sen äiti kierteli ihan kiinnostunein, ku me lopus jo vaa istuttii. Tunsin itteni epäsivistyneeks, mut jalat oli helvetin kipeet. Illalla taidettii taas vähä shoppailla ja syömäs käytii vissii kiinalaises. Ei kyl jysäyttäny se kiinalaine mul.. Hyi. Maanantaina lähettiin aamusta luonnonhistoriallisee museoon ja se oli ihan kiinnostavaa. Sit mentii Madame tussaundsii, vaik meil oli vähä ongelmii, ku oltii unohettu tulostaa kyseinen varausnumero.. Mut päästiin sisää ja se ol kyl mahtavaa. Sit viel vähä shoppailua. Tiistaina mentiin kiertoajelulle tsiikailee nähtävyyksii ja seki sit loppue lopuks viivästy eikä ehitty lähempää kattella. Mut nähtiin big ben yms! Sillonki taettii vähä shoppailla vielä. Keskiviikkona mentiin kiertoajelulla juna-asemalle ja syötiin siellä. Sieltä junalla lentokentälle ja siellä viel viimiset ostokset. Lento lähti kohti Suomea Lontoon aikaa kakskyt vail seittemän ja Helsingissä oltiin vähä vail kakstoista Suomen aikaa. Kotona oltiin kolmen maissa. Ja sit nukkumaan.

Täytyy myöntää, et oli hauskaa. Museot ja kaupat oli aluks tosi vaikeita. Ahdistus iski ja kovaa. Purin sen aggressiolla ja kiukuttelulla. Purin hammasta, ettei tulis itku, mut pari kertaa voimat ei riittäny pidättelyyn. Uhkasin pari kertaa hypätä auton alle ja suunnittelin itsemurhaa ja viiltelyä, mutta selvisin. Ikävä nakersi ja nakertaa edelleen. Tänään onneksi nään kullan.. <3 Lisäks näin painajaisii joka ikinen yö ja vielä viime yönäkin.. Ensimmäisenä yönä näin unta, et joku kirjotti sanomalehteen mun kauniista lauluäänestä jutun ja loppuun se kirjotti kui läski mä oon. Toisena yönä näin, et tein itsemurhan hyppäämällä jäätävään järveen.. Kolmantena näin taas unta jostain mun painoon liittyen, en vaan kunnol muista. Ja viimeyönä näin unta, et kulta oli mua kohtaan kauheen välinpitämätön, eikä meijän välillä ollu kaikki kunnossa..
Ne painaa mua edelleen kovasti.. Eilen automatkalla kotiinpäin ahdistus ja hysteria hyökkäsivät vielä lujempaa kuin ennen. Itkin, vaikka kuinka yritin purra hammasta. Itkin koko matkan lukuunottamatta ihan loppua jossa väsymys painui edelle. Itketti, koska pelko. Pelkäsin, että olen liian lihava poikaystäväni mielestä. Etten kelpaisi. Pelkäsin, että jos se onkin löytänyt uuden. Entä jos se vaan odottaa sopivaa hetkeä jättää mut. Mitä jos se jättää mut. En pystyisi elämään enää. Tällästä kaikkea.. Pelkään, koska se on liian täydellinen. Ihan liian täydellinen, ollakseen totta. Se on täydellinen ja mä pelkkä paska. Ruma. Läski. Sairas. Paska. Lisäksi yksi juttu häiritsi siinä vaiheessa mua todella. Mutta siitä en jaksa jauhaa, enkä jaksa sitä miettiä... Vaikka mietinkin.. Se kuulostaisi liian tyhmältä tässä. Puin sitä yksinään. En ainakaan puhu siitä enää kenellekkään. Se on yksin minun pääkoppani asia. En varmaan koskaan ole ollut yhtä peloissani. Väsymys + ikävä, ei hyvä yhdistelmä.

Olen edelleen kauhean väsynyt ja kun aloitin kirjottamaan tätä ja ajattelemaan, itku tuli taas. Eikä se loppunut. Itkin hysteerisesti kuin pikkuvauva. En ymmärrä. Samat asiat kiertävät ympäri ajatusrinkiä. Entä jos..? Painajaiset varjostaa ja pelkään uniani enneuniksi. Itku jatkuu ja nenäliinat loppuu. Pakko mennä ylös ottamaan tarvittava. Itkuiset silmät ja kuulen vähänaikaa vain mielensisäistä itkua. Astun yläkerran lattialle ja aloitan lausetta "Mun täytyy ottaa tarvittava", mutten saa lausetta edes puoleenväliin, kun rupean parkumaan äitille ääneen. En pysty sanomaan mitään ja polvistun lattialle itkemään. Äiti ojentaa tarvittavan ja sopertelen jotain vartalostani ja kullasta.. Entä jos..? Ajatukset eivät jätä rauhaan ja olo on levoton.
Nyt olo on jo rauhoittunut, vaikkakin edelleen epäröin. Mä tiedän, että tulen näkemään sen yhden kasvot. Silmät. Tulen tuntemaan sen yhden ainoan huulet vasten huuliani. Mä tiedän, että sitten kaikki selviää. Ikävä laukeaa. Tilalle tulee hymyä ja iloa. Tiedäthän sen? Nääthän sen?

Kaikki järjestyy varmasti.

- Kaksoissielu

Välimatka painaa ja piinaa mua

Heipsan vain. En ole jaksanut postailla pariin päivään. Nytkin pyrin nopeasti selittämään tilanteen. Olo on ollu nämä viimeiset koulu päivät melko huono ja ahdistunut. Itsemurha on pyörinyt enemmän ja enemmän päässä. En ollut edes yksi päivä varma jaksanko pinnistellä viiltelemättä ja ottamatta yliannostusta ennen seuraavaa päämäärää. Päämääränä seuraavana yönä tapahtuva Lontooseen lähtö.

Musiikin tunnit ovat ahdistavia. Opettaja tuntuu nälvivän ja huomauttelevan minulle kaikesta. Ne tuntuvat turhilta tunneilta. Kaikki musiikkiin liittyvä muistuttaa kaikesta paskasta. Mun pää ei kestä. Pari viime päivää ollut levoton ja hysteerinen. Jännitän kai matkaa.. Mutta suurimpana minua vainoaa ikävä.. Kulta jää tänne ja mä meen Lontooseen. Eilen itkin useasti. Tänään olen itkenyt pari kertaa, mutta monesti olen meinannut itkuun purskahtaa. Tänään oli siis mua vuoden vanhempien vanhojentanssit, siellä oli myös kultani. En voinut mitenkään olla muistelematta viime vuoden vanhoja ja hiihtolomaa.. Silloinkin pääsin tanssimaan, muka ihanimman pojan kanssa ikinä. Hiihtoloma vietettiin erillään ja myöhemmin kuulin pettämisestä. Niin. Ja se kenen kanssa se petti, oli kanssa vanhoissa silloin. En voi lakata ajattelemasta, mitä vanhojen jatkoilla voisi tapahtua. Huom. Voisi. Tiiän, ettei N tekis sitä. Mutku se viime vuotinen raastaa mun aivoja enkä tunnu pysyväni siinä asiassa järjissäni.. Siksi epäilen, itken ja pelkään. Haluisin vaan pitää siitä sen turvallisesta kädestä kiinni ikuisuudet.. En tiennyt, et oikee ikävä sattuu näin kauheesti.. Tai siis oikee ja oikee. Ei viime vuonna, kun vietin hiihtoloman erillään poikaystävästäni, sattunut.. Jo nyt sattuu.. Mutta ei se kauaa kestä kun nähdään! Ei!

Kesällä Hangosta.

"Vain yhden sydämen

meitä kahta varten,

teki taivas aikoinaan."

Joudun menemään just koht nukkumaan, kun ylös on kahden maissa yöllä päästävä. Siitä matka kohti Helsinkiä lentokentälle ja sieltä kohti Lontoota! Odotan innolla, että saan unohdettua ikävän ja pääsen shoppailemaan ja kiertelemään museoita ja muita. On vaan hirveä olo, kun vaatteet mikään ei sovi ylle ja kaikissa näytän läskiltä ja plääplääplää. Vittu miksen vois olla sellane, jolle ees vaatteet sopis kunnolla. No ei voi mitään.. Ahdistaa vaan vietävästi. Stressaa myös kaikki ne vaikeudet, joita tulen huomisen päivän aikana kokemaan. Ensin täynnä ihmisiä oleva Helsingin lentokenttä, sitten ahdas lentokone, sitten Lontoon lentokenttä ja kokonaan uusi maailma.. Haluan kuitenkin mennä ehdottomasti. Täytyy vaan voittaa pelot. Mut  onneks ei oo mun pahin pelko. Siis ahtaus ja ihmistenpaljous. Eniten pelkään sitä itseni nolaamista yksin. Häpeä on kauhea tunne. Mutta nyt taidankin ruveta lähtemään, hyvää yötä, en kirjota vähään aikaan. Tullaan keskiviikko yöllä takasin!

Ja valkosen takana on aina sysimustaa

Tunnen itteni surkeeksi. Eilen polilla en pystynyt olee itkemättä ja silti joka kerta tuntus siltä, et se ei ymmärtäis mua. Ei tajuais niit mun pääongelmia. Et oon vaan hyvä ja reipas ja hyvin menee. En jaksa sitä, et mua kehutaan turhasta. Enkä sitä, et ne ei ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä. Ensinnäkää sitä, mitä laulaminen mul merkitsee ja toisekseen sitä, et oon toivoton tulevaisuuden suhtee. 

Tänää oli huon päivä. Jo aamust asti särki pää. Koulus oli hirveetä ja väsytti. En keskittyny. En pystyny. Mikään ei sujunu ja ahdistus valtas mut heti, ku vaa kykeni. Vapaatunti ahdisti ja kuuntelin vaan musiikkii, vaik piti tehä läksyi. Musiikis alenin alemmalle kehitystasolle, kun en muutakaan voinut. Ei laulettu. Ja hyvä niin. Vihdoin, ku pääsin kotii ni laskiaspullia vittujee. Justku piti yrittää olla syömät herkkui. Vedin itkupotkuraivarit läksyis. Makasin maassa, huusin ja itkin. Kai seki hetki sit täytys käyä läpi.. Se, kun tajuaa kuinka huonosti asiat parhaillaan taas on.. Tulevaisuus on täyttä tyhjyyttä mun kohdalla, eikä muut ymmärrä, ettei ne voi rakentaa mun tulevaisuutta, vaan mun täytyy tehä se itte. Eikä mul oo valmiuksii siihe. Oon epätoivonen ja loukussa. En pysty enkä halua olla lukiossa. Ei mun tarvi, mut ei mul oo muuta paikkaa. Kaikki vannottaa mul, et onon ja et kaikkki järjestyy, mut mitä vitttuu. Miten? Kuka mun asiat järjestää? Mul ei oo suuntaa mihi mennä. Ei suuntaa mihin takertua. Olen hukassa.

Ajatukset kiertää ympyrää, enkä saa mistään kiinni. En jaksa koulua enää yhtään hetkeä. Olen väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen. Pää eipysy ylhäällä. Huomaan taas, et ihmiset alkaa katoamaan. Varmaan ihmiset itsekin huomaa. Huomaatko? Te erkanette. Ette edes koita pitää kiinni.. Mä yritän. Mut turhaa sekin, niinku kaikki muukin. En jaksa tämmöstä. 

Vaikka tänään oli hirvee päivä, ratsastin 45min, poljin tunnin ja 15min sekä tein 200 haarahyppyä. Sähläsin: kaadoin teetä lattialle ja rikoin kulhon. Ei tänää vaa mikää mee putkeen.. Pia nukkuu, onneks.

Valehdellaan, pienemmäksi vahinko

Oon koulussa ja mulla on vapaatunti, koska kevennettiin silleen, että terveystieto tästä jaksosta pois, kuten varmaan oon jo maininnu. Anyway, lähes kaik muut on tunnilla. Ajattelin tulla kirjottelee, jos vaik sais aikansa kulumaan sillä. 

Tänää joutusin nousee jo kuudenmaissa, ku äiti läks sillo töihi ja muute en ois päässy kouluu. Menin kyl mammal siit si ja nukuinki vähäse. Ei kyl tänää ollu kauheen vaikee nousta, mut väsymys on ollu hirveetä. Kui voiki olla näin koomas. Taino emmä kauheest enää. Mut psykan tunti.. Ei helvetti kuipal sielläki on ruvennu ahdistaa.. Aiheena on siis kehityspsykologia ja käsitellää siis kehitysvaiheita ihan syntymästä asti. Jokanen tunti, minkä oon siel ollu, on tosiaan ollu ihan kamalii. Ensmäsel tunnil tän ihanan pettäjän tarvi lampsii sisää oottamaa tyttöystävää. Mul ei oo mitää kaunaa, mut mieluummi oisin näkemättä sitä, ku ei se hyvält tunnu muistella.. Oli tosi levoton olo ja sit alettiinki tekee jotai elämänkaaripaskaa. Siis ihan oikeesti. "Merkatkaa sinne merkityksellisimmät hetket elämässänne." Öömitävittuu. Mitä mä voin kirjottaa siihen? Joo laitoin jonku riparin ja syntymän ja lukion. Ei mun elämäs oo tapahtunu kauheesti mitää merkittävää. Taino, jos nyt ihan tarkkaan mietitää, on tapahtunu vaikka ja mitä merkityksellist. Ala-asteen sairastuminen, laulukielto, uudestaan sairastuminen, äänen kokonaisvaltainen menettäminen, unelmien murskautuminen? Varmaa mä tollasta alan sinne kirjottaa.. Lisäks tänää käsiteltii psykososiaalisii kehitystehtäviä ja se perustuu siihen onnistuuko kehitysvaihe vai ei. Tollasest kuvasta pomppaa heti silmille vaa epätoivo, eristäytyneisyys, alemmuudentunne, häpeä, epäluottamus, itseensä käpertyminen yms.. En vaa voi olla aattelematta, et oon kaikissa vaiheissa epäonnistunut.. Ja niihä se on. Jos epäonnistuu, silleen se menee. Jouduin pidättää itkua moneen kertaan, liikuin levottomasti ja yritin kaikin tavoin peittää ahdistuksen.. Yritin aatella muita asioita ja hukkaan meni taas sekin tunti. Oon vaan epäonnistuja, surkee paska. Mun pitää oppii hyväksyyn se.

Ja sit mun viimeöiseen uneen. En muista siitä muutakun yhden kohdan. Yhden sanan. Pelästyksen. Ahdistuksen. Siinä meijän äiti puhui mulle ja luetteli jotain. Lopulta se sano, et mulla on kohdunkaulansyöpä. Säikähdin ja heräsin. Se oli vaan unta. Ei siel oikeesti oo mitään. Ei mul oo mitään sellasta. Ei oo. Ei oo. EI VITTU OLE. 

Kaikki tuntuu kaatuvan. En jaksa pitää harteillani taakkaa, joka kokoajan kasvaa. Laulut soi mielessä ja muistot tulee uniinkin. Ikävöin. Eilen uhkailin äitiä sossuilla ja tunsin itteni erittäin kamalaksi. Itkin ja itkin kylmissäni sängyllä. Laitoin musiikit korville ja yritin työntää ahdistusta pois tieltäni. Siinä parikolme tuntia kamppailin ja lopulta sain ajatukset pois miettimällä kouluun panostamista. Luinkin ruotsin sanoja hirveästi. Kyl mä nyt osaan paremmin. Välillä ajatukset valtaa kauhea himo saavuttaa jotain. Oon alkanut miettii kouluun panostamista, ruotsin arvosanan nostamista. Psykasta kympin tavottelua. Laihdutuksessa tavotteeseen pääsemistä. Biisien säveltämistä. Pianon soittamista. Mikään ei vaan loppuenlopuksi tunnu onnistuvan, enkä lopulta enää haluakaan mitään. Ajatukset taistelee päässäni ja kertovat miten aina voisin lähteä pois kokonaan. "Milloin vaan." Ne pyörittää mielessäni lääkkeitä, yliannostusta, teriä. Osastoa, parantumista, laihtumista. Pelkoja, harhoja, kuvitelmia. Haluaisin lähteä, mutta olen siihenkin liian heikko.

Tuntuu, ettei millään ole väliä, enkä pysty laskemaan enää minkään tai kenenkään varaan. "Onhan sulla N?" En laske kenenkään varaan enää. Laskin laulamisen varaan liikaa. Ja nyt olen tyhjän päällä sen suhteen. Ei en laske enää minkään varaan. Millään ei ole enää väliä. On Lontoo, mutta sen jälkeen ei ole enää mitään. Enkä tiedä mitä tehdä.

Tosiaan Lontooseen tämän viikon lauantain aamuyöllä. Jännittää. Ekaa kertaa lentokoneeseen. Hrr. Mun tuurilla se putoaa. Iha oikeesti. On kuitenkin kiva päästä kauas täältä. K:n kanssa! Shoppaillaan ja tsiikaillaan paikkoi. Mahtavaa. Toivottavasti ei ahdistus jaksaisi raahautua mukana.. Jäisi tänne. Pari päivää heei, oo kiltti.

Otsikkoon vielä senverran, että oon niin kyllästyny itseeni ja siihen, etten voi puhua koskaan mistään normaalista. Aina kuuluu huonoa ja aina on joku huonosti ja vittu. Voisin olla valittamatta. Etenki tälle yhdelle ystäväiselleni, jonka kans oon alkanu puhelemaan enemmän ja enemmän. Se on mahtava tyyppi. Älyttömän hyvä luonne ja mahtavaa seuraa. Oon ilonen, et oon saanu sellasen ystävän. Se kuuntelee aina.. Ja oon tosiaan kyllästynyt siihen, et aina puhun sille mun ongelmista. Se alkaa sanoa, että sen ongelmat ei oo mitää mun ongelmien rinnalla, enkä haluu et se on nii. Koska ongelmii ei voi vertaa. Tykkään puhuu sille ja se ymmärtää. Mut mun on pakko alkaa valehtelemaan välillä.. En halua tunkea sille aina mun ongelmia. Mutku en haluis valehdellakaa. Jos vähän muutan totuutta..? Vittu et on kauheeta. Miksen vois oppii itkee yksin, miks aina pitää itkee jollekin? Kai mä kaipaan tukea. Niin teenkin.. Mutku en mä ansaitse sillasta. En vaa ansaitse mitään..

Epätoivoisesti Kaksoissielu

Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa

En kestä tätä. Joka päivä kokoajan laulaminen pyörii mun päässä eri muodoissa. Muistoina eniten. Kaikki ne kehut. Kaikki ne kerrat, ku tosissaan oon saanu esiintyä. Ala-asteella laulettiin jo vaikka mitä.. Mua kehuttiin kauheesti jo ihan alusta. Muistan ne kaikki biisit.. Ne bändiharjotukset, mitä aina odotin innolla. Sitä jännitystä ennen, ku esitettiin se naapurikoululle. Ne nauhotukset siel ja kuvaukset.. Katoin äsken niitä videoi sieltä.. 5lk esitettiin Pikkuveli, Sinä Lähdit Pois, Katujen lapset, Hiuksissa hiekkaa.

Kutosluokalla esitettiin Todella Kaunis, Up Around the Bend, Valokuvia.

Ku kattosin niitä.. Tuli ihan hirvee ikävä ala-asteelle.. Kutosluokan noitte esitysten yhteydessä muistin kuitenkin sen kiusaajan.. Sen joka seiskan alussa mua löi..

En haluu ala-asteelle.. En halua. Haluun mun äänen takasin.. Haluan laulaa taas.. Yläasteella nousi kiinnostus laulamiseen huippuunsa. Valinnainen musiikki nousi kymppiin. Lauloin seiskalla bändissä, mutta lopulta erosin siitä. Enkä kadu sitä ollenkaan. Se niitten bändi ei ollu mun paikka. Ne soitti pelkästään sillasta musiikkia, joka mun äänel ei sopinu ollenkaa. Olisin mä niit voinu laulaa. Mutku ärsytti, et kaikki vitun laulut täyty olla sellasii, mis muitten äänet tuli esil. Siis ei mua ois haitannu jos soitettais osittai sillasi biisei, mutku mä lauloin korkeelta. Muut matalemmalt. Mun ääni ei sopinu vaa niihi. Ja sitku ei yhtää mulle sopivaa biisii otettu käytäntöö, ni vitut mä sit halusin siin bändis olla. Yritin mä viel sillo vähä välii siel olla, mutei ollu mun juttu. Ysil soitettii vähä jossai. Ironic. Se laulettiin Juun ja Jaan kans jossaki. Yks päivä piti pidätellä itkuu, ku J alko laulamaan lauluu, joka laulettii kasil jossai..

Ja mieleen pomppii jatkuvast myös ikimuistoisin elämäni hetki.. Kun olin Lucia vuonna 2011. Se oli kyllä varmaan ihanin päivä elämässäni ikinä.. Mutta se oli myös käännekohta kaikelle paskalle.

Ei se mun sairastumista kokonaan laukassu, mutta pahensi. Syksy oli ollut jo vaikeempaa aikaa, mutten sillon ymmärtäny, et nii suurii asioit oli tuleva. Harjottelu siihe lucianpäivää ja sen yhen päivän liika rasitus.. Ihan hirveetä. Ääni lähti menemään kokonaan. Ja joulujuhlatki meni ihan perseelleen. Sit ei ääni enää palautunutkaan. Joskus tammi-helmikuussa löydettii kyhmyt ja sain laulukiellon sekä lääkkeet. Se ajo mua alas ihan täydellisesti. Purin kaiken enne laulamiseen. Olin viillelly jo ennen, mut nyt ittensä polttaminen ja viiltely yleisty. Yritin pois tästä maailmasta, jouduin osastolle. Eli. Siitä tää kaikki alko. Elämäni ihanimmasta päivästä.

Miks te kiusaatte mua.. Ajatukset.. Miksette voi vaan ymmärtää, et.. Mun unelmat on nyt mahdottomia. Mun unelmat on rikottu ja särjetty oikein huolella, etten vaan mitenkään saisi niitä kasaan. Etten vain mitenkään voisi koskaan saavuttaa niitä. MIKS MULLE TEHÄÄN NÄIN? MITÄ MUSTA HALUTAAN? MUT HALUTAAN TAPPAA. ANNETAA KÄRSII NIIN KAUAN, ET TAJUUN, ETTEN OO MITÄÄN. NIIN KAUAN, ET TAJUAN TAPPAA ITTE ITTENI. SAATANA. ETTEKSTE SITÄ KUOLEMAA VOI HETI LYKÄTÄ MUN NENÄN ETEE, KU SEKI PITÄÄ TEHÄ ITE. HELVETTOOOOOOI.

Oon epätoivonen.. Ja väsynyt.. Ja ahdistunut.. Enkä voi tehä muutaku ikävöidä sitä kaikkee mitä mul joskus oli.. Sitä ei tuu olee enää ikinä.. Eikä mikään.. tuu koskaan.. korvaamaan sitä. 

Ahdistaa syöty ruoka ja ahdistaa keho ja ahdistaa, ku on kokoaja nälkä ja ahdistaa, ku meil on aina nii vitusti kaikkee mättöö. Ahdistaa se, etten pysty kontrolloimaa itteeni.. Kuolen kohta tähän läskivituahdistukseen. Sitäpaitsi mitävitun välii enää palaanko oksenteluun. Mä lopetin alvariinsa oksentelemisen, koska halusin äänihuulet kuntoon. Nyt ku niist koskaa ei oo tulos mitää, ni miksen oksentelis? Sit voisinki laihtuu..

- Kaksoissielu

Sitähän se haluaa, tuhota mut kokonaan

... Maailmaa meinaan.

Äää. En oikeesti enää tiiä. Oon katkera kaikil ja kaikel. Musiikissa musaope ei anna laulaa. Ei ainakaa tänää antanu. Vitun äänihuulet.. Oikeesti. Lähin siit hammaslääkäriin ja itkin.. En oikeesti tuu kestämään tätä.. Tätä, et laulaminen viedään mult kokonaan.. Viel ennen ratsastusta itkin. Suunnittelin kurssilta lähtöä. En kestä sitä, et muut mun edessä tekee sitä, mitä rakastan koko sydämestäni.. Vittu. Elämä ei oo pitkään aikaan tuntunu näin turhalta. Päätin ennen ratsatusta, etten sen jälkeen edes koita pysyä erossa terästä. Enkä nii tehnytkää. Katoin mite veri valuu ja en meinannu vaa saada mitenkää loppumaa.. Yks viidest osus kivasti suoneen. Nomut ihasama. Tuntuu vaa et seki o liia helppoo. Eimust viiltelyst oo mitää haittaa. Ehkä oon vaa nii sairas, mut voisin kuitenki oppii kontrolloimaa itteeni. En siin suhtees, vaa ruuan suhtee. Vittu. En vaan osaa. Tunnen itteni epäonnistuneeksi joka kohtaa. En jaksa elää tätä turhaa elämää. Vuos laulukieltoo, eikä mitää muutosta.. Räjähdän.. Entiiä mitä enään teen. Ku ei täs oo yhtää järkee.. Oon totaalisen loppu tähän ainaiseen putoilemiseen. Tääs postaukses ei oo mitää järkee, mut ihansama. 

Ymmärtäkäää... En pysty elää ilman laulamista.. 

Kun tulevaisuus harmaantuu entisestään

Huhhuh. Onneks on viikoloppu ohi. Kerron nyt vaan nopeesti täs, ku väsymys seuraa.
Perjantaina oli viel vapaa ja iltapäiväl oli se foniatri. Äänihuulet ei oo kaveri.. Ääniterapia lopetetaan ja seurannat. Lääkkeitä aletaan vähentämään pikkuhiljaa. Laulamista ei suositella, muttei kielletäkään. Sanottii vaa, et ammatti täytyy valita huolella. Päiväkoti o kuulemma yks pahimpii.. No vittunii. Viekää viel lisää.. Mun ei siis kannata mennä mihinkää ammattii, mis käytetää paljon ja voimakasta ääntä. Eli laulajan ura jää unelmaksi.. Väsyneenä en jaksa puida tässä enempää, kui vitust mä oikeesti halusin.. Tai kui vitust mä haluan EDELLEE laulaa.. Kunnon yleisölle.. Mieluiten koko maailmalle. Ne ei ymmärtäny, kui pal se mulle merkitsee.. Ei kukaa.. Tuntuu, et tulevaisuus on aivan turha. Lukio on paskaa ja laulamisestakaa ei kauheest tuu mitää. Lisäks ammattejaki rajotetaa. "Sun ei kannata ottaa riskii, et joudut työttömäks, ku ääntä ei tuu," kerto lääkäri. Vittuhei. Siit lähtie elämä on ollu taas vähän se ja sama. Viiltäny en oo, mut kauheest tekis mieli. Oon vaa ollu nii kiirene ja väsyny. Hyvä vaa toisaalta.. Yliannostus on kummitellut mielessä ihan liikaa. Mutten halua herätä epäonnistuneena.
Perjantaina myös haettiin myllystä E meille viikonlopuksi hoitoon! Käytiin myös Kirstillä sopimassa Lontoosta jee! Nyt on suunnitelmat valmiina. Lauantaina puuhasin E:n kanssa ja kävin kampaajalla. Myöhemmin illalla lähdin A:lle viettämään iltaa. Tarkoitus oli tyttöjenilta, mutta N ja M tuliki sit sinne. Oli kyl kiva ilta ja pieni porukka ei ahdistanukaa! Mentii seittemält yrittää nukkuu, mut höpötettii ja lopult sain nukuttuu 45min ja puol ysiltä aloin A:n kans siivoomaa. Katottii sii sit leffaa ja A nukkus muittenkans. Mä en. Join kahvii ja chillasin. Lähin joskus puol yks kotiin ja kotona E: kans touhuumist ja äikkää. E lähti ja mä huokasin helpotuksesta illalla kun sain äikän luettua ja nukkumaanmeno häämötti.
Tänään herääminen oli vaikeaa, eikä mitään meinannu tulla. Bussissa meinain nukahtaa ja pystyyn, kun seisoin. Lopulta äikän koe ja kutosluokan KYLMYYS sekä kurkun kuivuus tavoitti. Tuntu kauheen kipeelt. Myöhemmi oliki palautukset. Hissast sain 7+. Surkeeta.  Ainoo mihin panostin.. Vittu. Fysiikast sain 6+ jeeeeeeeeeeea!! Läpii. Sit kuultii ennen ku saatii kemian kokeet, et siit oli tullu yhteensä 17 hylättyä. 17 nelosta.. Ja puolet oli saanu vitosen. Pikkuse nous pala kurkkuun.. Onneks pääsin läpi ja viel 6-:lla !!
Ainakin pääsin molemmista läpi. Äikän koetta ei tietty saatu. Sit iso lössi läks koeviiko päättymise kunniaks oskuu. Menin mukaa ja söin E:n kans pizzan puokkii. Se jälkee menin ostaa viel suklaalevyn.. Eli asiasta munakennoon. Laihdutus on menny ihan vituillens. Mut kyl tää täst. Tän on pakko täst. Oon vaa nii väsyny.. Ku pääsin tänää kotii, heittäydyin suoraan sohvalle, vedin peiton korville ja laitoin teeveen pääl. Aloin kyl heti nukkumaa, mut äiti herätti mut joskus puol viis ja käski syömää. Nousin vaivalloisesti ja söin pari kalapuikkoa kera salaatin. Sitten taas sohvalle. Yritin kattoo faktalta yhtä kiinnostavaa ohjelmaa, mutta silmät ei pysyny millään auki ja lopulta oli pakko nukahtaa. Piti herätä skarppina jossain vaiheessa, mut äiti herätti mut puol kaheksalt salkkarien takii. Niitäki katoin silmät väsymyksest siristellen. Lisäks uusipäivä ja sit viel joku turha ohjelma. Vähä reilu yheksält koneelle. Hmm. Väsyttää. Nukun nykyään kauheesti. Aina väsyttää. Mut mite vaa! Nyt kiirehdin nukkumaan...

Ps. Huome alkaa uus jakso. Se on kyl ihan kauhee. Onneks aamul on poli ja iltapäiväl hammaslääkäri, ni saan olla pari tuntii pois. En vaa ymmärrä miks ne tunnit pitää olla just psyka ja musa, lempparit?

- Kaksoissielu