Enkä mä tarkota pahalla

Tää tapahtus niin äkkii, etten oikeesti tiiä mitä sanoa. Mun oli pakko sanoa jotain ja mä sanoin. Nyt tuntuu, et maailma musertuu alta ja, et jalat ja kädet olisivat tunnottomat. Koko sydän olisi tunnoton. Että mä oisin kylmä. Enhän mä oo. Mähän rakastan. Tekisi mieli oksentaa. Nyt mun on aika vaan päästää sun kädestä hetkeksi. Antaa elämän viedä hetken. Katsoa mitä tulee vastaan. Mun on pakko saada mietittyä. Pakko saada puhuttua. Olenhan mä sopan tosiaan keittänyt. Kyllä. Nyt on sellainen tilanne, että mun parisuhde on tauolla. Mun omasta päätöksestäni. Syitä tälle en ala tänne erittelemään. Mä toivon, että tää päättyy hyvin. Tää satuttaa. Molempia ihan helvetisti. Tää ajaa meidät molemmat ehkä hulluuteen ja mut luultavasti itsetuhoon. En tahtoisi ajautua mihinkään sellaiseen, muttakun mua sattuu. Molemmat meistä on tehnyt virheitä. Mutta kestääkö tää ne virheet ja tämän?

Mua pelottaa ero, siks mä oon masentunu

Musta tuntuu nyt tosi hyvältä. En tiedä miksi. Tai ehkä tiedän, mutta en ole varma, joten tuskin tarvitsee siihe palata. Vaikka tuntuu tosi hyvältä, olen silti vähän huolissani. En pelkää masennusta, mutta pelkään maniaa ja mietin miksi alkaa olla näin hyvä olo. Entä jos se onkin sitä.. Entä jos se muuttuu siksi.. Maniassa olen hyvin impulssiivisesti toimiva ja sitä on vaikea hallita. Saatan raivostua ihan pienistä asioista, kuten jos lehdessä on joku tosi tyhmä juttu. Alan selittämään ja vittuuntumaan siitä. Lopulta raivostun, kun kukaan ei välitä eikä kuuntele. Saatan alkaa lyödä ja potkia. Puhe virtaa, eikä sillä ole päätä eikä häntää. Puheenaihe vaihtuu kokoajan. Mulla on yhtäkkiä tosi hyvä itsetunto. En yleensä katso silmiin. En ainakaan kauan, mutta eilen uskalsin katsoa. Se oli niin outoa ja niin hyvä tunne. Mä uskalsin. Alkoholilla oli osuutta asiaan, mutta ei se yleensä tälläistä tuo mukanansa. Sitäpaitsi aamulla se oli myös melko helppoa. Uskalsin puhua, enkä pelännyt kun joku katsoi päin. Olin rohkea.

Edellispäivänä siis lähdin landelta kaupunkiin. Uskalsin astua bussiin ja bussista pois. Ei ollut mitään vaikeutta. Uskalsin lähteä kauemmas. Ja se oli ihan mahtavaa. Kaikki sujui loistavasti ja mä olin aivan sopivassa humalassa. Melkein koko ilta on kirkkaassa muistissa, mutta pari kohtaa on vähän unholassa. Tunsin kerrankin kuuluvani jonnekkin. Tunsin kuuluvani siihen. Juuri siihen. Tunsin olevani joku. Viimeinkin. Vihdoinkin. Olen niin onnellinen, että jossain mut otetaan vastaan hyvin. Tää paikka missä asun on ihan perseestä. Mä tahdon asumaan tuonne. Siellä olisi kyllä yksi ala, joka kiinnostaisi. Ja luultavasti voisin päästäkin sinne. Odotan eräältä bloggaajalta viestiä, että miten hän on pärjännyt siinä alalla, vaikka käsissä on viiltoja. Alalla, jossa yleensäkin käytetään työpukuina teepaitoja.

Mä oon silti epävarma elämästä, epävarma suhteesta ja epävarma itsestäni. Välillä kaikki tuntuu ihanalta ja kauniilta, mutta välillä olen niin epävarma. Jos se on maniaa, se esiintyy pieninä kohtauksina. Mä uneksin joka yö hyvästä elämästä. Mä en tiedä mikä on hyvää, enkä tiedä mitä haluan. En tiedä mikä olisi oikein. Miten kaikki alkaisi luistaa kunnolla. Voijeesus miten tää teksti hyppii edestakas aiheesta toiseen.. Anteeksi siitä. Ärsyttää, ku en tiiä mitä tehdä... Tää on niin helvetin outoa, must tuntuu, et elämä hyppii tahallaa silmille.


Mä olen aina paikalla, mutta läsnä en.

Ja joo siit paniikkikohtauksest joulujuhlas. Siel oli niin vitusti ihmissi ja muutenki olin valmiiks ahdistunu, ku kaikkine laulo niin upeest ja mä en osaa enää laulaa. Oon niin masentunu siitäki. Oon silti helpottunu, etten ota enää Abilifyta. Heti on helpompi keskittyy. Jos kouluki alkais menee paremmi, ku saa keskityttyy. En tiiä. Saattaa olla, saattaampi olla ettei. Kumpa tietäis jotai jostai. Mut silti oon jotenki kauheen ilonen.

...

Tosi kiva saada paniikkikohtaus koulun joulujuhlassa, ei mul muuta. Säälittävä heikko paska.

Ääää

En enää jaksa tätä paskaa keskittymisongelmaa. En mennyt tänään kouluun, en jaksanut. Ihansama, vaikka jään jälkeen. Matikasta en ainakaan pääse läpi. Tänään olin polilla ja lähdin sieltä sitten ennenaikoja itkien, koska se mun hoitaja on niin paskapää. Keskittymisongelmiinhan hän on sillee "Sun nuoruusiän kehittyessä, opit hallitsemaan paremmin noita asioita, esimerkiksi keskittymiskykyä." Ahaa. Eli nyt mul ei ookkaa mitää adhdta, eikä lääkkeiden aiheuttamaa keskittymisvaikeutta, kun se on vain normaalia. Really..? Herätkää jo. Mä olen pystynyt keskittymään alaluokilta yläluokkiin ja lukion ekaan vuoteen, mutta yhtäkkiä kehitys valahtaakin alas, vai mitä helvettiä tämä tarkoittaa?!?!? Miten olen ennen pystynyt hyvin keskittymään, mutku lääke vaihtuu ni eheei. Keskittyminen menee aivan vituillensa. KOSKA VITTU KEHITYS. Joo'o. Moro noille.

Haluan, että tää selvitetään. Ihansama mikä mulla on. Haluun, et tää selvitetään. Selvitetään mitä tää tarkottaa ja miksi on näin. Psykologiset testit on tehty osastolla kaksi vuotta sitten ja siten niitä ei voida enää tehä. Miksei. Varmaan koska menee rahaa ja menee rahaa ja vittu rahaa. Ku raha on kaikki kaikessa. Vointi ei meinaa mitään, ei MITÄÄN. Mitä helvettiääääääääääääääääääääääääääääääääää.

Nyt se on varma, mä en ota lääkkeitä, enkä mee polille. Lääkärin kanssa käyn ehkä kerran juttelemassa. Mä oon niin täynnä tätä, et ihansama mitä tulee, ni se saa sitten olla. Mä kamppailen sen puolesta, että mua joskus kuunnellaan. Oon melko varma, että joko oon kuollu tai sit osastolla pian taas ja sitten ne on silleen hupsista vaan. Olisittepa kuunnellu mua. Mut eii. Eihän mua kuunnella. Ku lääkärit on aikusii ja osaavii ja parempii ja ne tietää hemmetin hyvin miten MINÄ tunnen. Jos multa kysytään ni ne ei osaa mitään.

Mun pitää muistaa nauraa niille sitten taivaasta, ku he saavat syytteen hoitovirheestä.

Jees

Viikonloppu alkokin vähän aikasemmin, kun piti. Torstai yöllä oli asuinpaikkakuntani keskuksesta lähtenyt kokonaan sähköt ja koulua ei siksi lukiossa ollut. Ruokaa ei ollut ehditty tekemään, millään ei oltais pystytty opiskelemaan yms. Perjantain makasinkin sitten kotona. Välillä yritin geelikynsiä väsätä, mutta ei siitä sitten mitään tullut, vaan kaikki meni ihan vituilleen. Sitten lähdettiinkin iskän kanssa ostoksille. Ostettiin äitille joululahja ja porukatkin ostivat mun poikaystävälle lahjan, vaikka luulen, ettei se siitä pidä. Eipä ollut mun valinta. Sitten iskä heitti mut Turkuun. Sieltä lähdinkin kävelemään Hansaan päin, mutta lopulta huomasinkin pudottaneeni puhelimeni. Nice. Hädissään lähettiin sitten etsimään, mutta ei se missään ollut. Soitin sitten äitille ja ONNEKSI joku kiltti nainen oli löytänyt sen ja soittanut äitille. Iskä oli lähtenyt hakemaan sitä ja sitten mekin mentiin siihen. Sain siis puhelimeni takaisin ja sinne meni 20e, mutta ei haittaa. Ainakin sain sen takaisin. 

Sitten lähdettiinkin kaverini kanssa bussilla niille. Ensin käveltiin vähän sen kavereitten kans ja sitte niille. Käytiin kaupassa ja ostettiin patonkia ja kasviksia. Myöhemmin mentiin kattomaan mun pikkuserkkua ja lopulta oltiinkin taas niillä. Oli kyllä ihana reissu. Niillä on kunnolliset lauluvehkeet ja laulettiin vaikka ja kuinka. Tuli niin hyvä fiilis. Myöhemmin katottiin leffaa sen isoveljen kaa ja nukuttiinki sit siin. Neljältä nukkumaan, aamulla ei väsyttäny, mut illalla senkin edestä. 

Eilen olikin sitten aluksi hyvä päivä, mutta lopuksi aivan paska. Aloin riidellä porukoitten kanssa lääkkeestä, joka siis niitä keskittymisvaikeuksia tuottaa. Huusin niin, että koko talo raikus. Voi helvetti. Itkin ja itkin ja itkin. Surin elämääni ja kirosin, kun kaikki kaverit asuu niin kaukana. Tohonkin reissuun meni neljäkymppiä. Jesh. Huomenna sitten taas Turkuun kattomaan toista kaveria. Sinne sitä aina täytyy mennä, et näkis jotaain ystävää. Haluaisin niinpaljon asua Turussa. Olis niin helppo mennä kaikkialle. Nähdä kavereita. Ääh.. Oli niin kiva perjantai-lauantai, kunnes tajusin, että elämä on niin paskaa kun ympärillä lähistöllä ei ole tuollaisia ihmisiä. E on ihan huipputyyppi. 

Tänään heräsin aamulla karmeaan päänsärkyyn ja kurkkukipuun. Johtui varmastikin eilisestä itkuparkuhuudosta. Sitten kaveri tulikin käymään. Oli jees, ku oli juttuseuraa. Ainut ketä kiinnostaa tulla mun kans jutskaamaan. Tosin sekin on muuttanut. KAIKKI hyvät tyypit oon muuttanut tai vaihtanut koulua niin, ettei nää enää paljon paskaakaan. ARGH. Miksi.. Miksi minä.. Enää ei oo kurkku kipeä, mutta pää jomottaa pikkasen yhä. Jag tycker inte. 

Uusi yritys ja silleen

Noniin, uusi yritys. En poista sitä viime tekstiä, koska siinä luki kaikki tarpeellinen, tässäon vain tää video. Joissain kohdissa tässä on ikäviä kuvia, mutta tahdon näyttää mitä koulukiusaus on saanut minun kohdalla aikaan. Se jättää isot arvet.. Video pätkii sitten, mutta toivottavasti saatte selvää edes jotenkin!

Mä oon hullu, sekasin päästä?

Elämä rullaa. Ajatukset rullaa. Mitä mahdan tehdä. Nyt. Tulevaisuudessa. Joko tai. Ruma tai kaunis. Sen päätän itse. Lähdenkö maailmalle. Teenkö mitä oikeasti pitäisi tehdä. Jätänkö kaiken vanhan taakseni. Jätänkö ihan kaiken. Se mua tässä pelottaa. Pitäisikö mun jättää kaikki. Myös se mitä eniten rakastan. Itseni vuoksi. Minun parhaakseni. Tekisinkö sen? Itseni vuoksi. Tekisinkö. Jättäisinkö rakkaimpani. Aloittaisinko uuden elämän. Onko se minua varten. Eikö sen kuulukaan mennä näin. Kaukosuhde ei ole helppo juttu. Siksi pelkään. Erottaako se meidät kokonaan vai väliaikaisesti. Rikkooko se muun kauniin. Kun jotain saa, toisen menettää. Onko se niin. Eikö se kuulukaan olla näin. Eikö meitä vain sittenkään tarkoitettu näin. Se uusi elämä tarkkoittaisi uusia ystäväsuhteita, uutta seutua, uutta opiskelupaikkaa. Ei, et sä pystyisi tulemaan mua katsomaan, et ainakaan useasti. Ei sulla siihen olis varaa. Eikä viikonloppuja voi viettää kokonaan yhdessä. Onhan sulla kaverisi. Ja mullakin varmaan sitten. Sitten kun pääsen pois täältä paskamaisesta kylästä, jossa lähes kaikki ovat idiootteja, itsekkäitä, paskoja, valehtelevia kusipäitä. En ymmärrä tätä itsekeskeisyyttä. Eikö muiden etu meinaa mitään. Ei näköjään.

Kestääkö mun nykyinen elämä sen? Kestääkö se muutoksen. En tiedä. Tietääkö kukaan. Ei merkkaa mitään vaikka kuinka vannottaisiin, kun me ei tiedetä. Mä en tiedä. Ehkä sä luulet tietäväsi. Mutta ymmärrä, että luuleminen ei merkkaa mitään.

Ensimmäinen askel. Toinen askel. Kolmas, neljäs. Uskallanko. Uskallanko riskeerata nykyisen elämäni itseni vuoksi. Enhän koskaan tee mitään itseni vuoksi. Olen tullut tulokseen, että toisia miellyttämällä ei voi koko elämäänsä elää. Siksi pitäisi ajatella itseäni.

Kauhu, viha, negatiiviset tunteet. Viiltely, osasto, paniikkikohtaukset. Itsemurha, kuolema, itseviha. Surullisuus, masentuneisuus, ärtyneisyys. Itsemurhayritykset, itsetuhoiset ajatukset. Ketipinor, Abilify, Lamictal. Rauhoittavat, lepositeet, raivoaminen. Masennus, mania. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko; Pahuus.

Ilo, nauru, positiiviset tunteet. Ystävällisyys, hyvyys, rakkaus. Hyvä olo, elämä. Keskittymisvaikeudet, levottomuus; huono koulumenestys.

Kumman mä annan voittaa. Lopetanko lääkkeen ja sukellanko syvyyksiin. Takaisin turvaan, masennukseen. Sinne, missä tunsin jotakin. Vaikka se olikin ahdistusta, masennusta ja pelkoa. Tunsin silti jotakin. Laitanko elämäni rullaamaan nuorena eläkeläisenä, joka ei töihin pysty. Nuorena, joka ei pysty opiskelemaan.

Vai laitanko elämäni rullaamaan sen varassa, että mahdollisesti tulevaisuudessa kadun lukion keskenjättämistä ja jaksamattomuuttani alkaa rakentaa elämää kunnon työn turvaamiseksi. Menen siitä mistä aita on matalin. Otan lääkkeeni ja jatkan huonoa koulumenestystä siihen asti, että saan paremman opiskelupaikan.

Kummassakin on puolensa, mutta jälkimmäisellä huono puoli on siinä, etten välttämättä saa uutta opiskelupaikkaa sieltä mistä sen tahtoisin. En välttämättä uskalla. En välttämättä jaksa enää huonoa koulumenestystä ja tapan itseni. Kun en enää saa suoritettua tehtäviä loppuun, kun nelosia alkaa pukkaamaan. Kun levottomuus muuttuu vihaksi ja syyttelyksi. Vihaksi ja syyttelyksi lääkäreitä kohtaan. Ne eivät suostuneet vaihtamaan mun lääkkeitä ja siksi nyt. Tapan. Itseni. Saavat siitä sitten hienon hoitovirheen.

Kuinka paljon elämässä on vaikeita asioita. Kuinka paljon reittejä ja kuinka paljon epäonnistumisia. Kuinka paljon täytyy ihmisen kestää. "Mun äitillä on syöpä, se ehkä kuolee." No mulla ei oo syöpää, mut mulla ei oo koskaan ollut elämää, eli olen kuollut kokoajan. Vituttaa, kun meitä mielenterveyspotilaita ei oteta tosissaan, vaikka muut sairaudet otetaankin. Me voimme parantua mukamas asennetta muuttamalla ja syöpä ei voi. No vittu ei voida kyllä mekään parantua asenteella tai positiivisella mielellä. Sitä paitsi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalla on korkea itsemurhariski eli olen minäkin vaarassa kuolla. Saatana. Ymmärrän kyllä huolen syöpää sairastavan tyttärellä, mutta meidän ongelmat on omasta perspektiivistämme saman suuruisia.. Ei niitä helvetin ongelmia voi luokitella..

Anteeksi nyt kauhea avautuminen, mutta en vaa voi mitään..

Biisi ja sanoja koulukiusaamisesta

NÄKYYKÖ TEILLÄ VIDEO?

Tehtiin musiikissa biisi tai kaksi biisiä, mutta tää mihen tein videon, on mun sanoittama ja mun laulama. Yhessä tehtiin melodia, vaikka se vähän kusee, koska eihä me mitään biisiä osata väsää aloittelioina. Myös soittaminen vähän kusee (menee välillä väärään tahtiin, rumpukapula lentää), mutta eipä ole musta kiinni! Tein tämän videon tänne, koska biisi käsittelee koulukiusausta ja kuvissa näkyy sen tulos. Sen tulos, että mua kiusattiin. Kuvat siis ovat itse otettuja tai jonkun muun ottamia minusta. Varoitan myös, että se pätkii. Mutta toivottavasti idea käy selväksi.

Mua siis kiusattiin ala-asteella ja silloin masennuin. Ei nukkunut öisin, enkä jaksanut tehä oikeastaan mitään. Jos haluaa tietää enemmän mun elämänkaaresta, voi lukea siitä blogin ensimmäisestä postauksesta. Koulukiusaaminen jättää kamalat arvet, eikä niistä pääse koskaan eroon. Ne seuraa aina. Mä tiedän. Erittäin moni ikäväkyllä tietää. Älkää kiusatko.

Maailman turhin adhd-potilas

En voi muutakun sanoa, että haluaisin vaan tappaa itseni, niin en olisi niitten paskojen lääkäreitten riesana. Taino. Ei ne olisi itsensä tappamisen arvoisia, mutta elämä vaan ei anna mulle muutakuin paskaa. Mun pitäisi kestää olla vielä elossa. Hiihtolomaan asti. Miten mä jaksan sinne asti, kun nytkin tuntuu niin vaikealta...? Mielessä pyörii yliannostukset, lääkkeitten ottamattajättäminen..

Lääkäri oli soittanut äitille. Se oli saanut kiinni osastolääkärini ja hän oli kieltänyt lääkkeiden vaihtamisen. Lisäksi hän oli ehdottanut, ettei keskittymiskyvyn heikkous johdu lääkkeestä, vaan jostain ADHDN tapaisesta. Masennus on kuulemma peittänyt adhd-oireet. Jaahas. Nyt oonki sit muka joku adhd-lapsi. Häiriköivästi käyttäytyvä paska nuori. Moro vaan niille. Vaikken saa tehtäviä loppuun asti tehtyä ja olen joskus vähän ylivirkeä sekä impulsiivisesti toimiva, ei pari oiretta tarkoita, että mulla sellainen olisi. Kysyin miten selitettäisiin sitten masennuslääkkeiden tuomat ylikierrokset? "Kyllä sulla silti kaksisuuntainen olisi." Voi helvetti ku kiva, kolme psykiatrista sairautta ja miljoona fyysistä paskasairautta, jes. Se olisi vitun hauskaa. <3333

En osaa laulaa, en osaa laulaa.. En osaa laihduttaa, en osaa laihduttaa. En osaa olla ystävä, enkä osaa rakastaa. Mä pelkään, etten mä jaksa enään. En varmaan suostu ottamaan lääkkeitä. Laittakoon osastolle, en suostu.