Mikä tekee sut onnelliseksi, tekee mut onnelliseksi

En oo pitkään aikaa taaskaan kirjottanut ja on ehtiny tapahtuu taas jokalai asioi. Viime aikoina on tapahtunu paljon hyvää.. 8. päivä tammikuuta tapasin jotain ihanaa. En ees aatellu, et siitä tulee jotain näin suurta. Mut siit tuli, jotain ihan helvetin suurta. Viime postauksessa ajattelin, etten koskaan pääse yli siitä pitkästä suhteesta, mutta siitä on puoli vuotta, kun sen kirjoitin. Asiat on muuttunu ja mulla on maailman ihanin rakas. Joku ihan käsittämätön. Joku joka ymmärtää ja oikeesti tahtoo mua tukea. Ainaku nään sen, rakastun vaan uudelleen. Aina ja joka ikinen kerta. Ne silmät, se hymy. Se nauru, se tuoksu. Se miltä sen iho tuntuu mua vasten. Se tunne, ku oon sen kainalossa. Se kainalossa oleminen on ehkä ihanin juttu ikinä. Koska must ei yksinkertasesti oo koskaan tuntunu niin hyvältä. Ei koskaan niin turvalliselta. Eikä koskaan niin oikeelta. Ihanku tän vaan kuuluis mennä näin. Yritän aina välillä käsittää miksi just se henkilö saa mut tuntee näin. Tälläst jotain näin voimakasta. Miljoonat asiat pyörii päässä, joita se tekee vaan niin oikein. Ja ku katon niitä silmiä, mä nään sen onnellisuuden. Mä nään sen välittämisen. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, koska tiedän et oon ite ihan yhtä onnellinen. Se tuntuu käsittämättömän hyvältä, että me ollaan onnellisia. Mun piti tulla kirjottaa tänne jotai nyyhkytarinaa mun surkuhupaisast elämästä. Oli kauheen tyhjä fiilis, mut nyt vaan rupesin kelaa tätä ja mun mieles ei oo yhtää mitää muutaku hyvii ajatuksii susta. Mä hymyilen, koska taas tajuun, et sä saat mut hymyilee. Nyt ja sillonku on paha hetki. Niit pahoi negatiivisii ajatustulvii tulee, mut jos sä oot siinä. Sä et kiellä. Sä et invalidoi. Sä kuuntelet ja sittenku on sopiva hetki. Hetki, jonka sä aina jostai vaa löydät. Hetki, jolloin sä teet jotai tai sanot jotai ja mä hymyilen. Sä saat mut hymyilee niissäki hetkis, enkä tajuu miten onnistut. Kaikki huonot ajatukset vaan häviää. Sä tulit mun viereen nukkuu, ku mul alko työssäoppiminen ja mua pelotti. En ois voinu toivoo mitään parempaa. Sit.. Sit sä tulit ja saatoit mut ihan perille asti. Sun vapaapäivänä. Nyt valuu kyyneleet.. Koska kukaan.. Ei kukaan koskaan ikinä oo tehny mul mitää sellasta.. Kumpa mä voisin jotenki näyttää tän arvostuksen sulle. Ku kaikki on liian vähän. Ei mikään tuu koskaa kertoo sul sitä arvostuksen määrää. En pysty kuvaamaan sitä sanoilla. Sä autoit mua. Kiitos, oikeesti kiitos..

Mä haluun olla sun sylis,

olla se joka silittää, sanoo kaikki on hyvin

Hetkii sun kanssas mä en unohtaisi ikinä

Kumpa kello pysähtyisi, eikä tikittäs.

Täl hetkel oot se asia, joka mut pystyssä pitää. Oot se asia, joka saa mut jaksamaan herää aamulla. Se asia, joka saa mut jaksaa elää ja tekeen asioita elämän eteen. Menemään läpi kaikki huonot hetket. Sä oot mulle tärkeintä. Tärkeintä koko maailmassa. Mä lupaan, et mä viel joskus löydän itteni. Lupaan, et viel löydän sen suunnan mihin tahdon mennä. Mä viel saavutan jotain.  Mä lupaan sulle, et mä parannun. Mä en tuu pilaa tätä. Mä en tahdo pilaa tätä. Mä lupaan sulle, joku päivä me lähetää jonnekki yhes seikkailee. Tehään jotain siistii. Jotain ihan hiton siistii. Jotain, joka ei koskaan unohdu. Kasvetaan yhessä, mut mä lupaan sulle, etten koskaan kasva liikaa. Niinku sanoit, ei koskaan kasveta aikuisiks.

Ja kun sä kosketat mua hellästi

maailmassa en mitään silloin pelkäisi

Ne hetket, kun sä katsot mua syvälle silmiin

Ne hetket, kun sä suutelet ja mä lennän pilviin

Nautin joka sekunnist sunkaa,

jos pyytäisit hakisin sulle kuun taivaalt.

Kieltä patteriin ja niin pois päin. Kiitti siit ja kaikest muustki. Oot mun ihanin ja söpöin pörröpää! Rakastan sua.. ihan älyttömästi.

PS. Tän otsikon piti olla: Elämä missä sä oot? Ei se enää sovikaan, ei ollenkaan. Joten taidan keksii jotai kuvaavampaa.

Tykyttää korvassa ja puristaa rintaa, hengitys salpautuu antakaa mulle ilmaa, pliis. Hämärän rajamailla mietin jäänkö henkiin, se on moro hyvästi ja kaikille peace.

Huhhuh, en olekaan pitkiin aikoihin kirjoittanut. Kaikkea on ehtinyt tapahtua. Ihan liikaa oikeastaan, Päälimmäisenä nyt se, että kulta, josta täällä puhunut olen, on nykyään exä. Joo. Ei se jaksanu enää mua ja mun sairautta. Se oli sille liikaa. Pahin on ohitettu jo. Oon onnellisempi kuin pitkään aikaan. Oon saanu elämääni paljon enemmän sisältöö ja päässy eroon siitä mistä nykyään jopa kehtaan puhua. Tosiaan polttelin paljon pilveä. Hävettää sanoa, oikeesti. Mut pointti olikin nyt se, etten mä enää tarvii mitään vitun aineita saadakseni jotai nautintoo täst elämästä. Sillon mä ajattelin että mitä elämä on edes ilman sitä. Mut voin sanoa, että maailma on avartunu aivan sairaasti. Nyt näkee selvästi. Kaiken. Elämän, todellisuuden. Se ei oo enää sitä sumussa elämistä, et joka päivä vaa poltetaa, maataan sohvalla ja syödään. En saanut sillon mitään aikaseksi. Ahdisti, seisoin kokoajan varpaillani. Kuumotti. Pelkäsin että en enää pääse töihin, jos jään kiinni. Onneksi tää ero tuli ja herätti mut. Ilman sitä olisin vieläkin siinä tilanteessä, etten nää elämässä mitään muuta. Nyt mä nään, nyt on parempi. Se koko parisuhde tappo mut. Mul on ikävä, mut mä oon hengissä. Mua itkettää ne hyvät muistot, mut mun ei tarvii enää pelätä joka vitun päivä, et mä menetän. Mun ei tarvii kattoo enää sitä ryyppäämistä, mikä sai mut helvetin ahdistuneeksi. Mun ei tarvii enää tulla kotiin, jossa haisee joku ihan muu ku koti. Mä saan syödä terveellisesti, polkee sillonku haluun, laihtua. Mä saan tehdä ihan mitä itte haluan, mun ei tarvii enää kävellä varpaillani. Mä oon vapaa ja yksin. Enkä koskaan uskonut et se tuntuis näin hyvältä. Kaikki tää mun kodissa muistuttaa kaikesta hyvästä, myös pahasta, mut jostain syystä työnnän ne huonot muistot nurkkaan. Muistan vaan hyvät ja tulee ihan sairas ikävä, Mut näin on parempi. En tuu pääsee yli vielä pitkään aikaan, koska joka päivä ne muistot tulee mieleen. Sen kasvot, hymy, silmät. Kaipaan vaa iha jokasta asiaa siinä. Paitsi niit parii, mut on nii pal enemmä sitä hyvää,. Kirjotin tätä monta päivää sitten. Oon yrittäny kirjottaa tosi monta kertaa. Mut en oo vaa jaksanu. Eilen kuulin asian, jota en olis halunnu välttämättä kuulla. Se satutti. Se itketti. Ahdisti. Pisti pään vielä enemmän sekasin. Onneks mut saatii tajuu, et se oli parempi niin. Tein eron jälkeen tosi tyhmän asian, mikä sai mut melkeen tappamaan itseni. Mä kirjottelin itsemurhakirjeitä ja pelkäsin etten oikeesti jaksa enää. Menetin paljon, mut enää harmittaa vaa se yks henkilö jonka siinä menetin, koska se kenestä ennen välitin, todella paljon sai mut saatana ihan raivon partaalle. En tajuu häntä. En ymmärrä sen ajatuksen juoksuu. Miten se voi edes olla tollane, miten kukaan voi. Melkeen mikään asia ei mua yllätä, mut en iha aluks ois siitäkään uskonut. Mut ihmiset on tyhmii. Emmä tuomitse, kaikki tekee tyhmyyksii, kaikki tekee väärin. Mäkin oon tehny ja sillon eron jälkeen tein myös ja mut tuomittiin. Vituttaa, koska en haluu kenellekkää pahaa ja sit mut vittu tuomitaan ja melkeen menetin uskon elämään, itkin ja paruin, toivon että auto ajais mua päi ja tappais mut mahdollisimman tuskallisesti. Mä ansaitsen tän. Onneks tää yks henkilö teki siit vitusti helpompaa. Tuomitkoon, ei mua enää huvita olla ja nähdä. Menettäminen ei oo kivaa, mut mun on enää liian vaikeeta luottaa. Ei ainoastaan siihe vaa ihan kaikkiin. Mä kuljen silmät auki, korvat höröllä oottaen taas sitä millon mut tuomitaan ja millo mul valehdellaa ja millo vittu mä teen taas jotai sellast et koko maailma romahtaa. Se romahtaa aina välillä. Se romahti eilen. Mut josse oliski menny toisin. Jossen oiskaa niin tehny. Mis mä olisin. Edelleen siel syväs paskassa. Vai oisko kaikki toisin.. en usko. Mua kaduttaa se et mä satutin. Kahta tosi kivaa ihmistä. Se sattuu joka päivä, niinku kaikki muutki paskat teot, jota en voi antaa koskaan itelleni anteeks. Oon kiukkunen, oon vihanen. Oon helvetin surullinen, enkä oikeesti tiiä miten tuun pääsee eteenpäin ku menneisyys tavoittaa. Pystynk mä ikinä rakastumaan? Mist mä tiedä ettei seki hajoo ihan palasiksi. Mist mä tiiän, et kukaa kestää mua. Ihmiset on naimisis 40 vuot ja eroavat. Mä olin yhes kolme vuot, kihlois, asuin senkaa. Se hajos. Miten pystyn koskaan luottamaan. Miten pystyn ikinä menee eteenpäin. Ykski sanoo, et 7 vuotta meni, enneko pystys yhtää mihinkää. Miten mä sit pystyisin mihinkää koskaa, koska oon niin paljon herkempi ku se ihminen. Liian herkkä. Kaikki muistuttaa. Joka paikka. Itkettää vaa iha vitusti ko haluisin sut takas. Miks mä menin kaiken pilaamaa. Ois vaa parempi kun en ois kuullu tätä... Kumpa mä en ois ollu siellä. Kumpa mä oisin ollu selvinpäin ja kumpa mä vaan en ois näin saatanan epävakaa. Nyt mun pitää valita terveys vai koulu, enkä tiiä kumman mä haluun enemmän. Oon niin perfektionisti etten kestä jossen ehi lukemaan kokeisiin tai tekemään läksyjä, mut emmä kestä tälläsenäkää. Mutku mä vaan oikeesti mietin, et miten en pystyn edes jatkamaan, ku en kestä niit asioi mitä mä oon tehny. Oikeesti mä en voi antaa itelleni anteeks. Mä en pysty uohtaa. Joka päivä ella kuiskaa, et miten mä kehtaan edes olla tääl maailmassa enää. Se kysyy multa, miten mä voin olla näin paska. Se kertoo ne samat asiat aina uudestaan, miten sä pystyit, mitä sä ajattelit. Se käskee lähtemään. Ethän sä voi olla täällä. Sanoo et on ihan oikein et mä kärsin. Ois oikee jos mut raiskattais ja painettais maahan. Ois oikee ku mä vaan kuolisin pois. Oot ruma, oot läski, oot hirvee ihminen ja ansaitset kaiken paskan. Sä oot viallinen, huono, paha. Tää on mulle oikein, kärsi paska kärsi. Mun syömisongelmat on taas tullu takas ja vuorottelen kaiken paskan välillä. Ahistaa ku söin tänää liikaa. Söin jätskin. Petin itteni ja muut. Munha piti laihtuu ja näyttää et mäkin osaan jotain. Ootan sitä päivää ku ahistaa liikaa ja oksennan. Odotan sitä päivää, ku lihoon taas 100kg. Oon vaa niin viallinen ja epäonnistunu ni en iha oikeesti tiiä mitä tehän. Voivittu. Mite tää meni taas tälläseks. Viimeks oli niin hyvä olo. Mut en vaa ois halunnu kuulla sitä. Se itkettää niin vitusti etten saa sitä loppumaan. Miks mä kuulin sen. Mä tykkän täst mun elämäst ku saan työntää ne kaikki nurkkaan. Ajatella kaikkee muuta. Polkee ja elää terveellist elämää, mut joka kerran mä epäonnistun.

Mun rintaan koskee. Mua sattuu. En tiiä mikä mul on. Tuntuu taas silt et kuolisin. Jos kuulet tän, auta mua. Jos sä oot siel. Kerro mulle miten mä saan mun synnit anteeksi. Vai voiksä tehä sitä, ku mä en oo uskonu. En jaksa enää kirjottaa. Lähen röökille ja alan polkemaan. Ehkä siit tulee parempi olo.

Epävakaa persoonallisuushäiriö

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut. En oikeastaan vaan oo jaksanu änkeytyä koneelle. Nyt mulla ei muutakaan tekemistä ole kun kullallakin on kaveri. Taino mähän siihen ensin tutustuin, mutta kulta on vaa niin paljon parempi. Niil on paljon yhteistä ja kaikkee.. No kyl mäki ennemmin kullan valitsisin kuin itteni. No kuitenkin.

Mulla oli psykologiset testit juuri ja tuloksissa näkyi vaikeuksia tunteiden säätelyssä. Olin ensin aivan sokissa, koska nämä kuuluvat epävakaaseen. Mun diagnoosi ei siis muuttunut, mutta jos nyt oikein ymmärsin ni epävakaata ei voi diagnosoida näin nuorena, vaikka kuitenkin olen jo täysi-ikäinen. Eli nyt oon siin rajalla. Epävakaata, kaksisuuntasta.. Saan taas elää epätietoisuudessa, niin että joka päivä mietin mikä mulla on. Vaikka olenkin aika varma tuosta epävakaasta.. Ne oireet täsmää vähän liiankin hyvin. Kun luin ihmisten kokemuksia siitä, tuli melkein itku, kun tajusi: joku muukin tuntee näin. Se oli aivan ihmeellistä. Luulin, että mä oon ainut tällänen ihminen. Mut nyt tiedän, etten ole.. Ensin en halunnut päästää kaksisuuntaisesta irti ja siitä tuli itkupotkuraivoa ensin psykologilla ja sitten hoitoneuvottelussa. Nyt mä olen miettinyt ja tajuan, että emmä voi pitää kaksisuuntasta mun diagnoosina, jos se kert on väärä. Ihmettelen silti miksi normaalit masennuslääkkeet veti ihan ylikierrosille. Ensin johti syvään ojaan ja seuraavalla kerralla melkeen jokeen ja sitten lepositeisiin. Voihan nekin olla päällekkäin, mutta en oikein usko. Oon luullu kolme vuotta, että mulla on kaksisuuntainen. Mut on lääkitty täyteen pillereitä, vaikka parhaimmillaan se olisi voitu hoitaa terapialla.. Ei se tarkoita, etten mä olisi lääkkeitä tarvinnut. Ehkä olisinkin. Entiedä.

Mietitte varmaan mistä "olen aika varma", että mulla sellainen on. En ole varma kuinka hyvin sen osaan selittää, sillä asiat mun mielessä ovat tosi monimutkaisia. Tuntuu, että sitä tunnetta ei pysty kuvailla. Oirekuvan perusteella olen kuitenkin saanut niihin jotain tolkkua, miten se mussakin ilmenee. Kaikki ihmiset kokevat asiat ja ongelmat eri tavalla.

"Epävakaata persoonallisuutta luonnehtii pitkäkestoinen ihmissuhteiden, minäkuvan ja tunteiden epävakaus sekä huomattava impulsiivisuus. Subjektiivisesti yksilö kokee usein voimakasta tuskaa, jota hänen on vaikea kestää ja jonka kanssa hän siksi yrittää tulla toimeen usein epätoivoisin, itsetuhoisin tavoin. Häiriöstä kärsivän tunneherkkyyttä on verrattu palovammapotilaan vereslihalla oloon: on kuin suojaava tunneiho puuttuisi, ja kaikki tuntuu sietämättömän voimakkaasti. Tunnetilan muutoksia laukaisevat erityisen tyypillisesti ihmissuhteissa tapahtuvat asiat, jotka yksilö voi mieltää esimerkiksi torjunnaksi, välittämisen puutteeksi, hylkäämiseksi tmv. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät ovat usein myös hyvin sensitiivisiä ympäröiville olosuhteille. Muutokset ulkoisissa turvaa tuottavissa puitteissa voivat vaikuttaa vointiin varsin paljon. Voimakkaat tunnetilat tiivistyvät usein äärimäisen psyykkisen tuskan ja toivottomuuden tunteiden sävyttämiksi kriiseiksi. Häiriön akuuttivaiheessa voi vaikuttaa siltä, että uusi kriisi ilmenee pian yksilön toivottua edellisestä."
- Terveyskirjasto

Jo tuo ylläoleva teksti kertoo aivan tarpeeksi. Joka sana täsmää. Toi on kirjotettu suoraan mun elämästä, suoraan mun tunteista. En tunne mitään keskiverrosti, vaan kaikki käsittämättömän voimakkaasti. Mutta sitten vähän oirekuvaa.

"Mielialan vaihtelevuus on epävakaan persoonallisuuden keskeinen piirre. Mieli on äärettömän reaktiivinen. Tämä ilmenee tiheinä muutoksina alakuloiseen tai masentuneeseen, ärtyneeseen, ahdistuneeseen, epätoivoiseen tai vihaiseen mielialaan. Toisin kuin esimerkiksi kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä, epävakaat negatiiviset mielitilat eivät ole kovin pitkäkestoisia. Ne kestävät tavallisesti joitakin tunteja, mutta voivat kyllä kestää joitakin päiviä."
- Terveyskirjasto

Mulla on siis nykysenä diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa on siis samanlaisia oireita, mm. mielialojen vaihtelu. Sitä mulla on aivan ääripäistä ääripäihin. Päivässä monen monta kertaa, välillä kauemmin, välillä lyhyemmin, mutta usein menevät ohi aika nopeasti. Nopeasti menevät, mutta tulevat yhtä nopeasti jollei nopeammin takaisin. Viha, ahdistus, epätoivo, häpeä. Niin tuttuja tunteita. Ei ne ole pelkästään huonoja tunteita. Välillä olen tosi energinen, päättäväinen, iloinen ja saan aikaan asioita. Mutta ei ole päivää, jolloin en huonoa olo ajatuksissa huomaisi. Nämä vaihtelevat myöskin tilannekohtaisesti. Jos en koe olevani turvassa, paha olo tulee. Kun pääsen turvaan, olo helpottaa, muttei välttämättäkään mene kokonaan siltikään ohi. Paitsi välillä. Se vaan vaihtelee niin paljon.

"Häiriötä voi luonnehtia myös suhteeton vihaisuus sekä vaikeus säädellä sen ilmaisua. Tätä voi laukaista erityisesti kokemus huolenpidon menettämisestä, toisen välinpitämättömyydestä tai laiminlyönnistä. Viha voi ilmetä sarkasmina, pitkäkestoisena katkeruutena tai sanallisina hyökkäyksinä. Joskus se voi yltyä suoranaiseksi raivoksi ja purkautua toiminnaksi, kuten esineiden heittelemiseksi tai tappelemiseksi. Toisin kuin joistakin muista personallisuushäiriöistä kärsivät, epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät kokevat yleensä hallitsemattoman vihan ilmaisun jälkeen häpeää ja syyllisyyttä, ja tällaiset vihan ilmaukset usein voimistavat entisestään kielteistä minäkuvaa ja kokemusta itsestä pahana. Myös päinvastainen tilanne, vaikeus ilmaista jämäkkyyttä tai vihaisuutta silloin kun tämä olisi asianmukaista, on yleinen ja voi myös johtaa vihan tunteisiin."
- Terveyskirjasto

Tunteiden säätely ja varsinkin vihan säätely on mulle helvetin vaikeeta, vaikken niin halunnutkaan aluksi sitä uskoa. Ja nuo jutut mitkä voi laukaista raivon, ovat kaikki niin tuttua. Kokemus huolenpidon menettämisestä ja toisen välinpitämättömyydestä on mulla erittäin suuri. Yksi suurimmista ongelmista on, että koen kokoajan että kulta ei välitä musta, eikä jaksa huolehtia musta. Ei huomioi mua tarpeeksi, eikä jaksa mua Tämä tulee esille parisuhteessani turhan usein. Mulle ei riitä mikään. Haluan vain enemmän ja enemmän läheisyyttä. Ja merkittävä asia on myös tunteet hallitsemattomien tunteiden jälkeen. Sen jälkeen tunnen olevani huono, surkea, paha ihminen. Mä häpeän itsenäni. Se on myös vaikea tunne hallita. Olen tälläisissä tapauksissa ollut erittäin alttiina itseni vahingoittamiselle. Viimeinen kerta on ollut ihan tänä vuonna, vaikka olen ollut tosi kauan viiltelemättä usein. Tilanne tuli juuri sen jälkeen, kun olin raivonnut  Syytän itseäni aina sen jälkeen kun olen suuttunut enkä pystynyt hallitsemaan sitä.. Ja niin tapahtuu usein. Se latistaa mun käsitystä itsestäni hyvänä. Mä yritän olla hyvä, tuntuu vain etten pysty siihen. Aina kerta toisensa jälkeen olen taas surkea ja paha ihminen, kun olen suuttunut ja raivonnut vaikka kuinka kauan jostain ihan tyhmästä. 

"Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän ihmissuhteet voivat muodostua epävakaiksi ja intensiivisiksi, ts. niihin voi liittyä hyvin voimakkaita tunteita ja suhtautumistavan vaihteluita. Ihmissuhteista voi tulla nopeasti läheisiä, ja epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voi edellyttää toisen viettävän paljon aikaa kanssaan ja itse avautua varhaisessa vaiheessa kertoen esimerkiksi hyvin henkilökohtaisia yksityiskohtia itsestään ja elämästään. Hän voi myös kokea toisen ihmisen eri hetkinä eri tavalla, esimerkiksi toisina hetkinä hyväntahtoisena ja tukea tarjoavana ja toisina taas pahantahtoisena ja julmasti rankaisevana. Tällaiset vaihdokset voivat johtua voimakkaasta tarpeesta saada osakseen välittämistä sekä illuusion romahtamiseen liittyvästä pettymyksestä, kun ihanteellista välittämistä ei olekaan saatavissa. Myös pelätyn hylkäämisen jatkuva ennakointi vaikuttanee siihen, miten kokemus toisesta vaihtelee nopeasti. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä kokee herkästi, että toinen ei välitä hänestä, ei anna tarpeeksi eikä ole riittävästi läsnä."
- Terveyskirjasto

Tämä on tätä vähän samaa mistä äskein kokemuksiani kerroin. Parisuhteeni on mun osaltani aivan liian intensiivinen. Rakastan ja välitän liikaa. Pelkään, että se jättää mut. Enkä edes ihmettelisi. Pelkään, että se ajaa kolarin tai kuolee muulla tavalla. Olen ylisuojeleva ja jauhan kokoajan, että oo varovainen, muista tää ja tää. Aina, kun hän lähtee johonkin, olo on aivan käsittämättömän vaikea, aivan käsittämättömän huono ja tuskainen. Tuntuu, että kaikki lähtisi hänen mukanaan. Ettei enää sen jälkeen mulla oo mitään, vaikka tiedän, että se tulee takaisin. Olen vaan niin yksin. Eikä mulla oo muuta elämää. Mun kaverisuhteet on myös aika vaikeita. Mun on vaikea olla rento ja puhua ihmisten kanssa normaalisti. Pelkään kokoajan, että tulee se syvä, kiusallinen hiljaisuus. Ja vähän aikaa sitten mä luulin, että kaikki mun luokkalaiset vihaa mua. Että kaikki ovat liittoutuneet mua vastaan. Ketään ei halua olla mun kanssa ja itsetunto menee vaan alemmas ja alemmas. Tajusin jossain vaiheessa, että se oli vaan mun pienen pään sisällä. Ei muualla. En pysty sanomaan kenellekään ei, enkä pysty ottamaan kritiikkiä vastaan. Hetikun joku sanoo jotain mikä vähänkin mun mielestä viittaa muhun huonolla tavalla, vaivun heti itsesääliin ja luulen, että nyt se vihaa mua. Tämä on oikeasti tosi raskasta. Oon kokoajan varpaillaan.

"Hylätyksi tai torjutuksi tulemisen pelko on yleistä. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä mieltää usein "hylkäämisen" johtuvan siitä, että hän on paha. Monien on vaikea kestää yksin oloa. Yksin jääminen voi tuntua suunnattomana turvattomuutena, joka on kuin pienen lapsen hätää. Läheisiä ihmissuhteita voivat sävyttää epätoivoiset yritykset estää toista hylkäämästä esimerkiksi tarkistelemalla, takertumalla toiseen tai anelemalla häntä olemaan lähtemättä tai jättämättä. Itsetuhoinen käyttäytyminen on tavallista hylätyksi tulemisen pelon yhteydessä."
- Terveyskirjasto

Yksin oleminen, aivan käsittämättömän vaikeaa.. Ihankun en kestäisi sitä ollenkaan. Kulta meni kerran vanhemmilleen, en pystynyt olemaan mun vanhemmilla yksin yötä. Mä en pysty nukkumaan yksin. Se on liian turvatonta. Yksin on turvatonta. Ilman kultaa tai kavereita kaikki on turvatonta. En pysty menemään uusiin paikkoihin yksin. Taino nykyään kun on pakko, saan itseni pakotettua. Mutta vapaaehtoisesti, en koskaan. Pelkään ihmisiä. Joskus laivallakin, kulta ei huomioinut(en tiedä kuinka suuri osa oli mun omassa päässä), mutta siltä se tuntu. Oli niin turvaton olo, kun ihmisiä pörrää ympärillä ja mä oon ihan yksin. Mä vaan itkin ja ryvin itsesäälissä. Ihan hirveetä ees muistella. Pilasin senkin reissun ja sain itseni näyttämään pelleltä. Ja ainakun ollaan jossain juomassa, seuraan kullan juomista, ettei se vaan juo liikaa ja huomauttelen siitä kokoajan. Koska mua pelottaa ihmiset kännissä. Jos kulta on kännissä, ei mulla oo turvallinen olo. Tuntuu kuin se olisi aivan jossain muualla.. 

"Persoonallisuuden epävakauteen voi liittyä identiteetin epävakaus. Identiteetti tarkoittaa vakaata kokemusta itsestä, joka mahdollistaa itsen kokemisen pysyvänä, samana, jatkuvana ja yhtenäisenä hetkestä toiseen. Identiteettihäiriöstä kärsivän käsitys itsestä, henkilökohtaisista arvoista ja elämäntavoitteista voi vaihdella."
- Terveyskirjasto

Tähän voin yksinkertaisesti sanoa, etten ihan tiedä kuka ja mikä olen tai millanen olen. Välillä tunnen itseni ihan hyväksi. Se tapahtuu yleensä vain kun saan K3 kurssista. Koen olevani hyvä, mutta toisella hetkellä tuntuu etten tule pääsemään koulutusta läpi, että musta tulee vaan nuori sairaseläkeläinen tai jotain sen suuntaista. Niin kuin kävi lukiossa. Etten yhtään pärjää enkä onnistu koulussa, vaikka totuus on toinen. Stressaan vaan liikaa ja haluan onnistua kaikessa täydellisesti. Perfektionismi, tuttu juttu. 

"Pitkäkestoinen tyhjyyden tunne on yksi epävakaan persoonallisuuden piirre. Se voi kytkeytyä pitkästymisen, yksinäisyyden ja arvottomuuden tunteisiin ja tuntua olona, jota ei ole helppo kuvailla. Tyhjyyttä kokiessaan yksilö voi epäillä jopa sitä, onko hän ylipäätään olemassa. Tyhjyyden tunne voi johtaa kyvyttömyyteen tehdä mitään silloinkin, kun jonkin asian tekeminen olisi suotavaa tai tarpeellista, esimerkiksi sänkyyn jäämiseen opiskelemaan lähtemisen sijaan."
- Terveyskirjasto

Mä oon kauan tuntenut olevani täysin nolife. Mulla ei ole harrastuksia, enkä osaa mitään. Mulla on koulu, sairaus ja kulta. Niiden asioiden ympärillä elämäni pyörii. Usein makaan sohvalla kotona, miettimässä miksi olen tällainen. Kulta on koko maailma, mutta se ei saisi mennä niin! Sillä on muukin elämä ja mun täytyy antaa sen elää sitä, en vaan ymmärrä miksen pysty ymmärtämään sitä. Yksinäisyys on mulle liikaa. Silloin ajatukset pyörii mielessä, huonot ajatukset. Saan flashbackejä. Tunnen sen, miltä se silloin tuntui, haistan sen, mitä silloin haistoin. Ne on suurimmaksi osaksi huonoja, mutta välillä myös hyviä. Senhän pitäisi olla hyvä, eikö niin? Muttei se ole. Silloin muistan, etteivät ne hetket tule enää koskaan takaisin. Tuntuu kuin jotain mun sisältä puuttuisi. Mä olen kyllä yrittänyt löytää sinne jotakin. Kokeillut monia asioita, muttei mikään täytä sitä isoa tyhjää aukkoa mun sisällä. Mä oon täyttänyt sitä väärin. se saa olon hyväksi hetkeksi ja sitten ollaankin siinä pisteessä, että se toistuu toistumistaan. Mä tahtoisin normaalin elämän, mutta se tuntuu tällä hetkellä vähän liian kaukaiselta tavoitettavaksi koskaan.

"Impulsiivisuus tarkoittaa taipumusta reagoida mielijohteesta, yllykkeiden pohjalta."
- Terveyskirjasto

Mun impulsiivisuus näkyy siinä, että kiihdyn nollasta sataan aivan hetkessä ja sen seurauksena teen jotain tyhmää. Ja jos kysytään mikä on tyhmää niin sitä onkin ollut montaa sorttia matkani varrella. Ojaan hyppimistä, viiltelyä, itsensä polttamista, jopa väkivaltaa, puussa roikkumista tarkoituksena hypätä jokeen, erilaisia katoamistemppuja missä milloinkin vähän väliä, lääkkeiden yliannostuksia, lääkkeiden lopettamista ilman lääkärin lupaa, lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöä ynnä muuta kaikkea vajaaälyistä toimintaa. Nämä ovat yleensä ahdistuksen seurausta, mutta se voi aiheutua myös ihan yhtälailla muista negatiivisista tunteista.

"Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön voi liittyä toistuvaa itsetuhoista käyttäytymistä. Itsetuhokäyttäytymistä voi laukaista esimerkiksi erouhka, kokemus torjunnasta tai ympäristön vaatimustason noususta ja yksilöön kohdistuvista isommista odotuksista, mm. suuremmasta vastuun ottamisesta."
- Terveyskirjasto

Tästäkin puhuin jo. Vaikka olen päässyt itseni satuttamisesta melkein kokonaan eroon, on silti jalkaani ilmestynyt arpia, jotka näyttävät kamalilta. En ajattele koskaan tarpeeksi pitkälle siinä tilanteessa, vaikka muuten kyllä ajattelen vähän liiankin tarkasti. Nyt varmaan käytän pitkiä housuja koko kesän. Ja pitkähihaista paitaa. Eikö se olisi jo riittänyt. Vittu.

Voimakkaiden tunnetilojen ja psyykkisen stressin yhteydessä yksilö voi kokea myös epäluuloisuutta tai epäluottamusta muita kohtaan. Hän voi esimerkiksi kokea muiden kääntyneen vihamielisesti häntä vastaan tai epäillä heidän seuraavan tai vainoavan häntä. Ilmeisesti myös aistihairahdukset ovat suhteellisen tavallisia. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivillä tällaiset epätodelliset kokemukset ja harhaluulot ilmenevät nimenomaan psyykkisen stressin hetkinä, erityisen tyypillisesti silloin kun yksilö kokee todellisen tai kuvitellun hylkäämisen tai kun hänen osakseen saama huolenpito vähenee. Toisin kuin psykoosisairauksien yhteydessä, tällaiset oireet ovat tyypillisesti melko nopeasti ohimeneviä. Ne väistyvät tavallisesti suhteellisen nopeasti, minuuttien tai tuntien kuluessa. Koettu tai todellinen välittämisen ja huolenpidon palauttaminen voi korjata tällaiset oireet.
- Terveyskirjasto

Olen aina epäluuloinen ihmisiä kohtaan, en pysty luottamaan ja varmistelen asioita monta kertaa. Pelkään autoilijoiden ajavan päältäni, pelkään useita miehiä, koska ajattelen heti raiskausta tai pahoinpitelyä. Olen kyllä muutenkin pelkuri. Pelkään jokaista asiaa missä voisi piileä pienikin vaara. Seison varpaillani kokoajan muiden ihmisten takia, sillä ei koskaan voi tietää mitä toiset tekee. On rattijuoppoja, raiskaajia, pahoinpitelijöitä, stalkkaajia, huumehörhöjä yms.. Emmä halua ajaa autokorttia. Vaikka ajaisinkin oikein, joku muu voi silti mut tappaa. Kaikkea voi tapahtua ja pyrin vaan välttämään sitä jumalatonta ahdistusta, joka tulee jos jotain pahaa sattuu. En halua kokea sitä, siksi olen niin varatunut. Se on tuskaista tarkistella aina kaikkia asioita. Olikse toi, olikse tää, etkai sä jätä mua, onkstoi sammutettu, muistiksä sen ja tän,  vittuperkele. En jaksa enää kävellä varpaillani, se väsyttää. Ja siitäkin taisin jo sanoa, että joskus tuntuu vahvasti siltä, että kaikki ovat mua vastaan liittoutuneet, niinku mun luokka jossain vaiheessa. Tuntuu, ettei kukaan enää välitä, mutta se ei edes taida olla pelkkä tuntemus, ehkä totuus. En vain tiedä, kaikki on niin mustavalkoista, enkä tiedä kuka olen. Enkä mitä tunnen. En tiedä missä mennään tai mikä on totta, mikä ei. Tiedän vaan, että olin joskus jotain ja nyt olen vaan palasiksi hajonnut pikkutyttö vailla suuntaa.

Ok. Tuntuu, että tästä tuli aivan paska teksti, mut ainakin sain jotain tunteita purettua. Odotan vaan hetkeä, jolloin kaikki taas romahtaa ja, että mitä sen jälkeen tapahtuu.. Huomenna lääkäri. Jotain tarvittavaa lääkettä me mulle katotaan. Saa nähdä mitä seuraavaksi. Voisin ehkä huomenna jo kirjoitella vähän enemmän kuulumisia, jos suunnitelmat kusee(niinkun nyt luultavimmin tapahtuu) ja oon koko päivän ja illan yksin kotona. Ja jos muistan.

Sairauskertomus osa 2

Taas sama tilanne kuin viimeksi, kulta kaverilla, minä yksin kotona. Ei oo ketään kelle soittaa, oon miettiny jo kaikki kaverit. Siksi kai voin jatkaa sairaskertomustani.

Viime osastojaksolta oli jäänyt käteen kaiksi diagnoosia: sosiaalisten tilanteiden pelko ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Elämäni tasaantui, kun yläaste loppui, tein kuitenkin sen virheen, että lähdin lukioon. Nykyään pidän sitä ikäänkuin kohtalona. Sinä kesänä tapasin uudestaan nykyisen rakkaani. Seurusteltiin jo 2011, mutta hänen eksä tuli väliin ja se oli osasyy osastolle joutumiseenkin. Mutta eteenpäin. Se oli kaikkein onnellisin kesäni. Ympärillä kavereita, lähes kokoajan. Hengailtiin keskustassa, käytiin uimassa ja pidettiin vaan hauskaa. Sinä kesänä tutustuin moneen uuteen kasvoon. Kesän jälkeen se sitten jäi. Lukio alkoi ja pärjäsin siellä hienosti. Numerot olivat hyviä ja tapasin sielläkin muutaman uuden kasvon, vaikka se paikallinen lukio olikin ja suurin osa tuttuja.

Vuonna 2013 keväällä väsyin, kuten sitä edellisenäkin. Keväät ovat mulle henkilökohtaisesti vaikeampia. Jokainen. Pidensin muiden painostuksesta lukiotani neljään vuoteen. Kerroin opettajille sairaudestani ja sainkin paljon ymmärrystä osakseni ja olin siitä kiitollinen. Jouduin kuitenkin osastolle taas, vaikken todellakaan ollut niin huonossa kunnossa kuin silloin 2012 olin. Osasto itseasiassa pahensi tilannetta tällä kertaa. Tasaavien lääkkeiden lisäksi, minulle määrättiin masennuslääkettä. Muistatteko mitä viimeksi tapahtui, kun söin masennuslääkettä? Juu, kaikki karkasi käsistä. Se oli se suuri virhe. Kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle on tyypillistä, että masennuslääkkeet eivät sovi, mutta lääkärin mukaan oli turvallista kokeille uutta masennuslääkettä tasaavien kanssa. En itsekään tajunnut mitä siitä voi seurata.

Lääke aloitettiin ja pääsin kotiin pitkälle kotilomalle, tarkoituksena tulla enään uloskirjaukseen.. Mentiin juomaan, en tosin juonut montaa. Juotiin ulkona ja joo tais mennä jotai muutakin. Illalla aloin huomata itsessäni omituisia juttuja. Olin sekoamassa. Tajusin sen johtuvan lääkkeestä, vaikka totta olin juonut, muttakun olin aivan vitun sekaisin. Itkin kullalle ja sitten taas raivosin ja halusin juosta muualle. Itkin, raivosin, itkin. Tämä toistui monta kertaa ja lopulta mentiin nukkumaan ystäväni asuntovaunuun. Sanoin meneväni kuselle, vaikka oikeasti tiesin lähteväni salamana mahdollisimman kauas. Lupasin tulla heti takaisin. Ei se sitten mennytkään niin. Otin kullan kengät ja juoksin. Kiipesin puuhun, joka oli kallellaan jokeenpäin. Kuulin kun mua huudettiin. Mä halusin hypätä, toisella sekunnilla taas en. Taistelin ja yritin päättää, että hyppäänkö vai en. Halusin osastolle turvaan, kun taas seuraavaksi punasin kiiltävin silmin olin valmis hyppäämään. Jostai sain rohkeutta huutaa, että täällä oon ja ystäväni kuuli mut. Se yritti saada mua alas puusta ja pian kulta juoksikin paikalle ja rukoili. Ettäkö alas, nukkumaan? Ei, joo, ei, joo. Olin aivan sekaisin. Halusin soittaa äitille ja lähteä heti osastolle. Kulta ehdotti nukkumista. No siinä sitte vielä sängyssä yritin lähteä monesti ulos, en vain päässyt, onneksi. Aamulla soitin äitille ja sanoin, että osastolle pitäisi mennä, toi lääke sai mut sekoomaan. Sitten lähettiin.

Heti osastolla sanoin hyvin ärhäkällä äänellä, että nyt toi helvetin lääke vittuun. Ja niin. Yhtäkkiä sain paniikkikohtauksen ja hyperventiloin, pyörryin, hyperventiloin. Tarvitsisin astmalääkettä, mutta niillä perkeleillä ei ollut. En saanut henkeä ja suutuin niin, että se päättyi lepositeisiin ja rauhoittavaan piikkiin perseeseen. Olin niin ahdistunut ja sekaisin, että vain potkin ja huusin täyttä kurkkua. Siitä illasta en pahemmin muista, muutakun että sitten me kolme tyttöä viilleltiin vessassa joillain ihan säälittävillä välineillä. Ohjaajat tuli, mä olin ihankuin humalassa rauhoittavan jälkeen. Osastokaveritkin kuvasivat iltaa aika värikkääksi osaltani. Yleensähän rauhottavaan, kun se noin laitetaan, nukahtaa. Mullapa oli mania, eikä kauheesti väsyttäny edes se. No sitten muistan herääväni aamulla kaikki vaatteet päällä ihan ihmeissään. Muistin kuitenkin tapahtuneen.

No aika pian tuon jälkeen kun lääke lopetettiin, pääsin kotiin ja kesä tuli. En ollut oikein kunnossa vielä kesällä ja sattuipa eräänä yksinäisenä iltana niin, etten enää vain yksinkertaisesti jaksanut. Otin mukaan ketipinoreita ja lähdin pyöräilemään. Otin ne ja perillä kuulin ja tunsin harhoja. Lasten naurua, sitten itkua. Käärmeen sihinää. Olin jo soittanut äitin hakemaan. Hetken päästä tunnen ihankuin joku ottaisi kaulastani kiinni ja säpsähdän. Sydän tykyttää ja on tosi huono olo. Kotona painoin pääni tyynyyn, mutta ei se helpottanut, oli niin huono olo. Kerroin siis äitille ja pulssin mitattuaan totesi, että päivystykseen pitää lähteä, pulssi 160. Sinne mentiin ja yritin pysyä hereillä. Siellä oli hiljaista, kunnes pääsin sisään ja muhun tungettiin kiinni kaikenmaailman härveleitä. Odotin ja pian mulle tuotiin pullo lääkehiiltä, hyi hitto. Lääkäri sanoi, että osastolle. En kuitenkaan halunnut ja osastolle sovittiin aika, jolloin sinne menisin. Noh, tapaamisella en halunnut osastolle, koska vuosipäivä. Jouduin sitten sen vuosipäivän jälkeen osastolle. Siellä en tosin ollut kauaakaan. Se kesä meni yllättävän vituiks.

Lukiossa alkoi mennä huonommin, olin hakenut sieltä pois, mutta en uskaltanut mennä soveltuvuustesteihin. Viiltely kyllä jäi melkein kokonaan silloin pois. Olin laihtunut silloisen lääkkeeni avulla paljon, söin vähän ja liikuin. En siltikän ollut tyytyväinen. Joulun jälkeen lääke vaihdettiin en edes muista mihin, koska lääkkeestä tuli keskittymisvaikeuksia. Aloin lihomaan. Hain lähihoitaja-alalle. Jätin lukion, menin päiväkotiin työkokeiluun. Kevät = vaikea aika tuli. Ystäväni oli vakavassa auto-onnettomuudessa ja siksi olin vähän väliä töistä sairaslomalla ja lopulta joutusin lopettamaan kokonaan. Kadun sitä, mutta sain sentään levätä kesän, enkä tällä kertaa joutunut osastolle! Pääsin opiskelemaan, muutin pois kotoa kaupunkiin kullan kanssa. Uusi elämä. Seuraavassa postauksessa kerron mitä uusi elämä on tuonut mukanaan ja miten mulla menee nykyään.

En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä nollanollanolla

Oon taas vajonnu synkän maailman syövereihin. Pahemmin kuin aikoihin. Viiltelin, koska täs on liikaa kestettävää.. Tää muutos on ilmesest mul ihan liikaa.. Stressin määrä on valtava ja koska puoleen vuoteen sitä ei ole ollut, en osaa hallita sitä. Stressaa niin paljon, etten oo enää oma itteni. Itkettää, ahdistaa, oon surullinen ja väsynyt. Niin väsynyt että kahden tunnin koulupäivä tuntuu aivan liian pitkältä ja raskaalta. Oon niin kuollu, et koulusta tultua, löhähdän vaan sohvalle.. Mieliala vetää vuoristorataa ääripäästä ääripäähän. Ensin oon maaninen ja tiedän, että pystyn siihen. Sitten olen maaninen ja raivoan maailmalle, koska en pystykään. Puhetta tuleeja sanat sekoaa, kun en saa rakennettua niitä kunnolla. Sen jälkeen masennun ja ahdistun. Sulkeudun ja yritän pitää kaiken sisällä. Itken hillittömästi aivan tuntemattomasta syystä. Yritän pitää kaiken pois muilta. Ettei ne joudu kärsimään.. Mutta annankin sen takaisin vielä pahempana. Teen kaiken väärin, olen kusipää rajoittaja ja vaadin kaikilta aivan liikaa. Vaadin elämältä täydellisyyttä ja haluan olla prinsessa ilman ongelmia. Mulle annettiin uusi alku. Mä halusin elämän. Elämän, jota pystyisin elämään nauttien. Se elämä oli kesällä, mutta se meni. En pystynyt lukioon, en pystynyt töihin enkä pysty tähänkään. Olen surkea sairas paska, joka luulee itsestään liikaa. Joka luulee, että elämä voisi joskus olla helppoa edes hetken. Ei. Olen lihava, enkä osaa lopettaa sitä ainaista mussuttamista. Syönsyönsyön ja syön ja aamulla katson peiliin ja huomaan taas lihonneeni 5000kg. Yritän peittää kaiken. Että mä voin huonosti. En pysty peittämään mun huonoa oloa, jos toinen asuu samassa talossa. En pysty peittoamaan ahdistusta. En pysty mihinkään, koska olen V I T U N paska. Paska, paska, paska. Mulla ei ole ketään kelle puhua. Ei ketään pysty auttamaan. Kaikki on kaukana. Ketään ei tiedä mistään mitään ja mä yritän elää niinkun mikään ei olisi vialla. Vaihdoin polikliniikkaa muuttaessani eli hoitajaa ja lääkäriä. Ne ei tiedä musta mitään. Ei mitään. Ei ne voi auttaa. Ei koulu voi auttaa. Ei mikään voi auttaa.

Petin kaikki. Perheen, kullan, kaikki. Koska viilsin yli vuoden kuivillaolon jälkeen. Ihanku olisin ex-alkoholisti ja olisin ratkennut ryyppäämään vuoden jälkeen. Kaikki tää on niin hirveetä enkä tiiä mitä mulle tapahtuu. En vaan tiiä. Oon kusessa, koska kun kerran viiltelee, se ei jää siihen.. Aina pitää olla suurempia, syvempiä. Aina pitää tulla enemmän verta. Aina pitää sattua enemmän, jotta kaikki tää helvetin paska vois hävitä ees hetkeksi. Ja mä tiiän, et se kierre alkaa taas.. Se syöksykiito alas alkaa taas. VAIKKA MÄ EN HELVETTI SAA MOKATA TÄTÄ MUN OPISKELUPAIKKAA. En tätä mun nykystä elämää. Oon mokannu jo kaiken, pilannu jo kaiken. Mitä helvettiä mun pitäs tehä, et kestäisin.

Haluun vajota maan alle. Nukkua. Ikuisesti. Kaikki ne itsetuhoajatukset on täällä taas. Se et haluun kuolla. Haluun kuolla, mutten halua. Ajatukset surettaa. Maha sattuu ja vihaan tätä. Onkse vittu liikaa pyydetty, et vois vaan parantua.. Vihaan näitä riitoja. Ne ajaa mua alas. Vaikka kaikki on mun syytä. Tiiän sen. Eivittu. Enää en pysty kirjottaa. On niin paha olo. Vittu.

Paluu

En ole kirjoittanut kesällä ollenkaan. Syy on ollut hyvässä voinnissa. Nyt kaikki tuntuu taas kääntyneen huonompaan. Kesällä oli kivaa. Sai tehdä mitä huvittaa. Nukkua, chillata, kaikkea. Nyt olen muuttanut poikaystäväni kanssa suuremmalle paikkakunnalle ja lähtenyt lukiosta uuteen paikkaan opiskelemaan. Tykkään asua tällä ja koulusta ja näin. Ainakin alkuviikolla vielä hehkutin sitä intoa täynnä. Alkuviikon jälkeen into loppui. Ihmettelin ihmeellistä oloa kehossa, fyysisesti. Nyt vasta ymmärrän, kuinka sokissa oon ollut stressistä. En muistanut millaista se oli. En ole ollut puoleen vuoteen koulussa enkä viiteen kuukauteen edes töissä. Oon vaan ollut tekemättä mitään. En ole liikkunut, tarkkaillut syömisiä, en mitään. Oon vaan lihonnut. Tuhlanut rahaa aivan vitusti. Ruokaan ja alkoholiin ja tupakkaan ja voi vittu. Tällä viikolla aloin ymmärtämään kuinka paljon oikeasti syön. Karu totuus iski päin naamaa, olen lihonnut aivan vitusti. En ole uskaltanut käydä vaa'alla. Maha oireilee viljasta ja kahvista ja tupakasta ja kaikesta. En saa sitä kuriin refluxlääkkeillä. Allergiatestit vasta lokakuussa. Aika toivotonta ja ärsyttävää. Kun maha oireilee kokoajan, stressaan ja nukun huonosti, väsymys on aivan sietämätöntä. Joka päivä koulusta tultuani, kaadun sohvalle ihan kuolleena. Koulussa silmäluomet painaa 50kg. Koulutehtävät jää tekemättä. Nytkin pitäisi tehdä koulutehtävää, mutta suru ja ahdistus on niin suurta, etten pysty. Haluaisin vaan maata paikoillani. Unohtaa kaiken. Nukkua. Olen kipeä. Heräsin aamulla yskään ja nuhaan. Monta päivää onkin ollut sellainen olo, että kipeäksi tuun. Ei kuitenkaan varmaan kuumetta. Eihän mulla koskaan. Paitsi kesällä tulirokossa. Ihan hirveää. Koulukirjat maksaa maltaita. Pitäisi säästää rahaa, kun kuntoutustukihakemuskaan ei vielä oo tuottanut vastausta. Mä tunnen itseni niin surulliseksi ja huonoksi ja ahdistuneeksi etten tiedä miten kestää. Olen syönyt lääkkeet kunnolla, mutta niihän lääkäri sanoikin, lääkkeiden toimimisesta ei tiedetä ennen koulunalkua. Kolme päivää olin vähän maaninen ja eilen kaikki tuli ulos. Sain kaksi maniakohtausta. Sydän tykytti, ahdistus halusi ulos. Se halusi huutoa ja raivoa. Se oli taas Se, toinen minä. Tajusin sen vasta tupakalla ollessani, parvekkeella. Katsoin naamaani ikkunan heijastuksesta. Mikä virne. Enhän mä halua virnuilla kun on kauhea riita päällä?! Se nautti siitä. Se halusi puhua rumia ja lyödä. En sallinut Sen tehdä sitä. Joten olin vain hiljaa. Tänään olen surullinen. Pelkään asioita. Pelkään etten kestä tätä tilannetta, etten pysty hyväksymään. On liian myöhäistä päästä pois. 

Pelkään ihmissuhdeasioita ja koulua. Pelkään etten pysty niihin. Ne luo mulle pahaa oloa. Pelkään, että kaikki toistuu. Pelkään, että syömisasiat alkavat mennä perseelleen ja parisuhde ja koulu. Pelkään, etten jaksa olla aikuinen. Pelkään että kaikki tulee takaisin kahta kauheampina. Pelkään, ettei muutkaan kestä. Mulla on lyhyet päivät, koska sain hyväksiluettua monta kurssia, enkä siltikään jaksa. Miten jaksaisin myöhemmin? Käyn joka päivä läpi näitä aiheita ja oon aivan sekaisin. Päässä pyörii miljoonat asiat, enkä tiedä miten pääsen niistä eroon. Tuntuu, että sulkeudun, enkä pysty edes puhumaan rakkaimmalle ihmiselle koko maailmassa. Se on mennyt vaikeaksi. Oon sulkeutunut pari päivää puhuen vain parille tärkeälle ystävälle. Molemmat ovat niin kaukana. Eikä ne pysty auttamaan. Pitäis muka puhua koululle näistä jaksamisongelmista. Miten ne pystyy mun paineita koulusta helpottamaan, ei mitenkään. En osaa enää puhua, en halua enää riidellä. Tuntuu, että haluan päästää taas Sen valloilleen, vajota siihen pahanolonkuplaan. Antaa kaiken mennä päin vittua. Mutta mulla ei oo enää mahdollisuutta sortua. Tää on viimeinen mahdollisuus päästä elämään kiinni. Haluan, en halua. Entiedä. Pääni lyö tyhjää, vaikka ajatukset sinkoilevat siellä pisin ja poikin. En osaa päättää olenko mä hullu, sairas vai kusipää. Oonko se vain minä, joka ajattelee itseään, onko se vain minä, joka haluaa toisille pahaa. Vai onko se Se. Entiedä. Tiedän vaan, että sekoan.

Petin kaikkien luottamuksen, koska pystyin niin kauan hallitsemaan itseäni. Enää en. Mä teen kaikki väärin, sanon vääriä sanoja ja annan toisten ymmärtää, että he tekevät kaiken väärin. Se olen minä. Enkä tiedä miten kestän. Mä tahdon, että joku auttaa. Kukaan ei vaan pysty siihen.

Jos kadun tekojani määrääkse mut koko iäks?

Viime postauksen jälkeen, maanantaina, seurasikin töissä aamulla jäätävä romahdus. En osannut kuin itkeä. Peittelin sitä lapsilta ja odotin, että joku työkavereistani tulee kysymään mikä on, jottei itse tarvitsisi mennä mitään sanomaan. Ei kukaan tullut ja pakko oli sitten itse mennä sanomaan, että soitan terveyskeskukseen ja selvitän mitä tehdä. Sain lääkäriajan. Menin ensin kullan kyydillä kotiin ja sainkin kauhean paniikkikohtauksen, josta en hirveästi muista. Olin vain huudellut, että älkää haukkuko ja kiusatko ja kun kulta oli kysynyt, että ketkä, olin luetellut ala-asteen kiusaajiani. Olin ihan kauhean väsynyt sen jälkeen ja yritin vain olla itkemättä. Istuin autossa ja odotin vain sitä totaalista murtumista. Lääkäri ehdotti osastoa, mutten suostunut. Aiemmin päivällä myös oma lääkärini suositteli osastoa. En suostunut. Tiesin, että olin romahtanut alas taas, mutten halunnut hyväksyä sitä. Jos olisin ottanut lääkkeeni, olisiko tämä mennyt toisin..? Pari päivää elin masentuneena enkä tahtonut olla kotona. Mulle kirjoitettiin loppuviikko sairaslomaa. Torstaina lääkäri. Vaihdettiin lääke. Risperdion. En tiedä mitä apua siitä nyt on ollut, mutta kyllä se mieliala sillatti kohonnut kuitenkin on. Oon käynyt katsomassa sitä kaveriani sairaalassa ja nyt se on jo kotona. Eli ei mitään hätää. Silti olen varma, ettei sitä edes kiinnosta puhua mulle. Siltä se vaikuttaa. No annetaan olla sitten, jossei huvita. en koskaan pysty sanomaan, että välitän hänestä tosi paljon kaverina. Nojaa. Ihansama. On tässä nyt muutakin. Mulle oma lääkäri määräsi kuun loppuun sairaslomaa, mutta vastuuhenkilöni töissä ja äitini päättivät etten enää jatka siellä töissä ollenkaan. Kaduttaa, kaduttaa. Oon paremmassa kunnossa ja ihan hyvin oisin voinu kuun loputtua jatkaa. Vittu. Jos olisin ottanut lääkkeen.. Olen nyt sitten työtön, eikä opiskelupaikkaakaan ole. Olen puilla paljailla. Viime keskiviikkona olin lähihoitaja-alan soveltuvuustesteissä. Oli vaikeat. En tiedä pääsenkö. Mutta nyt mietinkin, että pelkäänkö enemmän sitä etten pääse vai sitä, että pääsen. Pelkään, ettei musta ole siihen. Se on raskas ala ja mä olen vasta toipumassa. Siellä piti puhua puutaheinää, kun ei voinut mistää ongelmista kertoa ja niistähän mun elämä oikeastaan koostuu. Keksi siinä sitten vale-elämä itelles, jes. Hävettää, että seuraavana vuonna mun ikäset valmistuu ja mähän valmistun kolmen vuoden päästä, jos sillonkaan. Kulta sai ylioppilaslakin. Oon ylpeä. Hävettää vielä enemmän, kun koskaan musta ei oo aihetta olla ylpeä. Oon pettäny mamman ja mummin ja kummit ja vanhemmat ja kaikki.

Viime viikot virheet on seurannut mua varjona takanani. En pääse hetkeksikään niistä eroon. Illalla ennen nukahtamista ajattelen kaikkia niitä virheitä. Aamulla se on kamalinta. Kun sä heräät, haluat silti jatkaa nukkumista, muttakun ajatuksissa kulkee vain virheet, joita kadun siinä hetkessä sydämen pohjasta. Se ei auta. En voi antaa itelleni anteeksi. Laulan. Siinäkin aina vaan muistan lisää virheitä. Sanoja, tekoja. Mun elämä koostuu virheistä, pahasta olosta, maniasta, lääkkeistä, itsevihasta ja kullasta. Kulta on ainut asia, minkä olen valinnut oikein. Silti olen pahoittanut hänen mieltään monin eri tavoin. Yritänkö rikkoa tämänkin asian?

Pidin kirjoittamisesta taukoa, kun olin ratsastamassa ja katsoin teeveestä salkkareita ja uutta päivää, joten en tiedä kuinka moni asia unohtuu. Sen muistan, että mun piti kirjoittaa aikuistumisesta, joka ahdistaa, pelottaa ja kammoksuttaa. Täytän pian 18 ja ennen sitä pitäisikin muuttaa kullan kanssa yhteen kaupunkiin ja siirtyä aivan tuntemattomaan paikkaan opiskelemaan. Jos kaikki menee hyvin. Tai hyvin ja hyvin. En halua. En halua ottaa vastuuta itsestäni. En osaa vielä. En ole valmis. Siksi pelottaa. Se vastuu on niin suuri.. Ja olen taas alkanut pelätä tulevaisuutta. Pelkään muutoksia muutenkin jo. Ennen soveltuvuustestejä olin varma kaikesta tästä. Enää en ole. Nyt tuntuu, että mieluummin menisin iltalukioon kuin tonne alalle.. Pitää ottaa toisista vastuu. Miten voin, kun en pysty ottamaan itsestänikään vastuuta? Rassaa ja stressaa. Poltan tupakkaa, syön vitusti ruokaa ja juon alkoholia. Liikaa. Syön kaikkea roskaruokaa ja karkkia hyi. Pitäisi ottaa niskasta kiinni. Oon lihonnu paljon. Katoin joulukuun kuvia. Niitä Abilify-lääkkeen aikaisia kuvia. Silloin olin laiha. LAIHA. En silloinkaan ollut mielestäni tarpeeksi laiha, mutta nyt antaisin kaikkeni, jotta pääsisin tuohon painoon. Kaikki asiat taas ihan sekaisin. Mieli ja ruumis sekaisin. Fuck. Taas mä olen varma, että kuolen nuorena. Ei mulla muuta.