Mä tiedän liikaa elämästä

Perjantaina oli äikän koe ja puhe. Kai se koe läpi menee ja puhe onnistui kummallisen hyvin! Sen jälkeen puhusin kaverini kanssa ja oikeastaan raivostuin kuulleestani asiasta. Onneksi onnistusin kärsimään sen yksin, kun kulta ei tullutkaan sovittuun aikaan hakemaan mua mökille tietyistä tyhmistä syistä. Onnistuin pitämään sen sisälläni se ajan kun oltiin mökillä onneksi, sillä en halunnut pilata iltaa, vaikken vieläkään sitä kenellekään ole sanonut. En varmaan sanokaan. Kärsin yksin niistä tyhmistä sanoista, jotka sanottiin tarkoittamatta. Kuulen ne sanat päässäni.

Mökillä oli kyllä ihanan rentoa, vaikka nukkuminen oli vaikeaa itselläni. Oli kamalan kylmäkin. Silti saatiin rentouduttua. Tai mä ainakin. Syötyä tuli niin paljon kaikkea epäterveellistä, että pian näillä näkymin lenkille, kun iPodi on ladannut edes hiukan, jotta saan lenkkimusiikkia.

Tänään aloin miettimään vaikeimpia hetkiäni. Osastoa ja lepareita, monia kommervenkkejä, viiltelyä, lepareita ja rauhottavia. Yliannostuksia. Millainen kusipääsauraus tämä voi olla. En edes itse tajunnut kuinka huonossa jamassa olin. Onneksi lääkkeet sai vaihdettua ja silleen.. Olisin muuten edelleen niin pohjalla. Mutta nyt tuntuu, että tiedän hieman liikaa elämästä. Sen huonoista puolista. Kuinka se voikaan piestä ja lyödä. Harmittaa, kun on haikea fiilis, kun kulta on muualla.. Kaveritkin tekevät omiaan.. Lisäksi alemmuuskompleksi valtasi mut, kun näin erään niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauniin ja niiiiiin sellaisen tytön, jonka näköinen haluisin olla.. Damn.

Äiti kuunteli tänään Yötä ja mäkin innostuin. Pari biisiä on niin osuvia.

Mä tiedän liikaa elämästä, uskon niin

Mä olen pettynyt taas ihmisiin

Mä tiedän mieltä tuntuu kokea toisen läheisyys

Mä olen nähnyt miten tappaa yksinäisyys

Mä tiedän liikaa elämästä, uskon niin

Mä olen tottunut jo valheisiin

Mä tiedän miten ihminen voi toista rakastaa

En vain tiedä miksi se itsensä tuhoaa

Ja vaikken nähnyt oo vielä paljon

olen nännyt liikaakin

Mä olen nähnyt rakkauden ja tuskan

Olen nähnyt helvetin

Vois kaikki päästä samaan junaan, 

ja päästä kiinni elämään

Vois kaikki mahtuu tähän junaan, 

jota kiskoilla työnnetään

Yö - Mä tiedän liikaa elämästä

Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,

joka kaiken turhaan antaneena särkyi asfalttiin,

nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa, että laiva saapuu

ja sirpaleet pois kuljettaa.

Moni tahtois sut herättää henkiin.

Yö - Särkynyt enkeli

Tartten elämäni takaisin

Suututtaa. Vihastuttaa. Masentaa. Ahdistaa. Itkettää. Vituttaa. Koeviikko ja kaikki on paskaa. Ahdistaa taas sietämättömästi, vaikka päivällä oli jees fiilis. Hetiku joku muistuttaa pahoista asioista.... Pienikin sana... Kaikki menee pieleen ja itsemurhan suunnittelu alkaa. Mä en voi tehä sitä nytten. Mut mä teen sen kyllä. Syysloman jälkeen. Mä lupaan. Enää ei oo muuta vaihtoehtoa. Olen huono. Paska. Surkea. En osaa syödä, enkä muutenkaan tehdä mitään.

Paras ystävä muutti ja kai se sit meitä etäännyttääkin.. Pelkään niin. Se on hyvä, että pääsi kouluun ja tykkää, mutta kyllä täytyy sanoa, että ikävä tulee, vaikka kyllähän se täälläkin käy tietysti. Mulla on pari muuta ystävää, mutta kuka ehtis koeviikolla kuuntelee mua.. Täällä asuinpaikkakunnalla on yksi ystävä, jonka kanssa olen enemmän tekemisissä, mutta muuten ei. Onneksi on poikaystävä, joka jaksaa kuunnella ja auttaa. Jota mä oon alkanu rakastaa taas päivä päivältä enemmän. Se on rakkaus. Oikea rakkaus. Palelen. Kaipaan sitä lämpöä.. Vielä kaksi koetta ennen sitä, kun pääsen sen viereen..

Vielä monta kymmentä vuotta mun pitäisi jaksaa elää.. Miks mä en jaksa.. Miks..

Miks eilen oli hyvä ja sit taas ahdisti ja sit taas hyvä ja sit taas ahdisti. VITTUUN NÄÄ MIELIALANVAIHTELUT.

Tää on mun elämä

Nykyään mun postaukset on erilaisia. Sisällöttömiä. Lyhyitä. Ennen ne oli pitkiä ja asiapohjaisia. Mulla ei ole enää masentuneisuutta, muutakun nyt koska koeviikko. Ahdistus kömpii usein ulos kolostaan ja lähtee metsästämään mua. Väsymys kadottaa. Uupumus hajottaa.

Polvessa eturistisidevamma ja pelkään, ettei se parannu näistä kivuista päätellen. Ja ei ole rajoituksia. Pitää vain liikkua ja niin. Mutta olkoon. Oli päivällä kauhea olo, mutta nyt on jo parempi. Poljin 45min ja tein kasvon syväpuhdistuksen ja sillai. Huomenna on psykan koe, mutta yritän olla stressaamatta. Se turhaa ja lisää pahaa oloa. Yritän joka ilta, kun seuraavana päivänä on koe, rentoutua jotenkin tästä lähtien. Jos vaiks helpottais.

Ei tässä muuta, toivottavasti koe sujuu ja uupumus häipyy. Taidan olla tunnoton. On taas sellainen fiilis.. Öitä.

Ja taas uudelleen

Olen väsynytväsynytväsynyt ja mietin kokoajan, että mikä vittu mulla on. Tänään itkin matikan tukiopetuksessa, ahdistuksissani. En pystynyt pidättämään, vaikka kuinka purin hammasta. En osannut, en osaa. Miksi en. Mikä minulla on, kun en ymmärrä. Kun en pysty keskittymään. MIKÄ HELVETTI MULLA ON? Jos joku osaa vastata, niin suurkiitos. Osaisikin. Mutta ei osaa. Psykan koe maanantaina, eikä yhtään lukua luettuna. Äikässä pari työtä tekemättä ja epävarmuus on jatkuvaa.

Huomenna saan mageettikuvien tulokset, jes, vihdoin. Saan tietää onko siellä jotakin. Jasen jälkeen saan liikkua! Vaikka herättelenkin kauhukuvia leikkauksen mahdollisuudesta, en usko, että sellaista jouduttaisiin tekemään. Mietin tota jalkapöytää myös, kun se vielä on turvoksissa.

Ei elämässäni tällä hetkellä muuta tapahdukaan, joten.

I just wanna feel this moment

Äääääh. Ahdistusolo, muttei itketä. Ahdistaa, muttei kiinnosta. Tunnen epäonnistuneeni, koska virheet. Epäonnistuneeni täysin. Tunnen epäonnistuneeni myös koulussa ja yleensäkin elämässä. Kaikessa. Päivät pitkät haukun itseäni joka paikassa. En osaa olla haukkumatta. Mussa on niin paljon haukkumista. Vaikka kuka sanoisi mitä. Olen aina huono. Huonoin. Surkea. Surkein. Ruuanlaitossa, koulussa, parisuhteessa, muissa suhteissa, laulamisessa, kaikessa. En voi lakata inhoamasta itseäni. Kun katson peiliin, huomaan laihtuneeni. Ensin olin iloinen, kunnes katsoin muita läskejäni. Naama vääntyi alas. Alakulo oli hetken siinä, kunnes ahdistus purkautui itkulla. En ymmärrä. Olen niin surkea.

Kuulumisista senverran, että nilkka on pahempi, polvi pettää ja olin torstaina magneettikuvissa. Saan kuulla tulokset perjantaina. Niin kauan vielä epätietoisuudessa. Tosin joku hermojuttu tuolla on. Vaikkei näkyisi polven/säären magneetissä, ni sitten alempana, koska jos painan jalkapohjani jotain vasten, tunnen hermosärkyä ja muuta vastaavaa. Toivottavasti näkyisi, että tiedettäisiin mikä on. Olisi joku ihan pieni, itsestäänkorjautuva hermohomma. Mutta jos siinä ei näy mitään, on vaikeaa pitkän aikaa taas.. Koska joku siellä hermossa mättää.

Sitten yksi päivä tossa sain tukihenkilön. Se auttaa mua opiskelussa yms. Ihanjees, mutta pelottaa... Oon taas alkanu pelkää hirmusesti uusia asioita. Välillä se oli poissa lähes kokonaan. Pelkäsin, mutta tein kuitenkin. Nyt alkaa taas kauhea pelko ja kauhu..

Nukkumaan ois kiva päästä, öitä.

I just wanna live

On taas tullu tauko kirjoittamisesta. Olen halunnut kirjoittaa ja on paljon kirjoitettavaa ja kaikkea. En vaan ole pystynyt ja koulussa on niin paljon tekemistä. Aion taas lintsata. Luultavastikin. Olen vaan liian pystymätön tekemään tänään ruotsin ainetta. En oo terve, koska en haluaisi. Enkä oo terve, koska kaikki tuntuu paskalta. Asioista juorutaan, enkä ole tottunut siihen. En pidä siitä, että ihmiset tietävät mun virheistäni. Ne on mun virheet, jotka toisinaan koskevat joitain muita ihmisiä myös, mutta ne on silti mun. Asioita vaikeita. Ei mul oo ollu helppoo, enkä tarvii lisää paineita. Mut ainiin, te ette tiiä sitä. Te paskiaiset, jotka ette ymmärrä näistä hemmetin ongelmista yhtään hevonvittuakaan. Kiitos. Kiitos helvetisti.

Ehkä mä olen epärealistinen ihminen. Ehkä mä oon väärä, väärin ja virhe. Ehken osaa ajatella oikeita asioita. Vaikkakin kyllähän mä tiän miltä musta tuntuu. Tiiän, miten raskasta elämä voi olla. Tiiän sen, ku ahdistaa. Esim nyt. Kaikki maholliset asiat käy päälle. Haluisin jo magneettikuviin, et tietäisin mikä mättäää. Et saanks liikkuu vai en. Tarttenko jotai muutaku fysioterapiaa. Hermosärky ei hellitä ja jalkapöytä on tunnoton. JES. Seuraavan viiko keskiviikkon fysioterapia. Ehkä se kertoo jotain. Sit onneks on vielä joskus kontrollikäynti. Jalkapöytä kipeä ja siit on neljä viikkoo. En ymmärrä.

Syömiset menee vituillee. En saa syötyy ja sit taas syön ja sit en ja sit ääääää. Paino vaihtelee parin päivän sisäs 54,7-57,0.. Ei oo kauheen normaalii vittu. Ku on paha olo, syömiset ahdistaa ja pakostakaan ei haluu syyä. Joko ahmii tai sitten ei syö kunnolla. Äääh. Oli paljon asiaa, mutta nyt se jäi pois, koska väsyin.

Pahuuteni laittaa rakkauden tyrmään

Mä oon niin yksin. Niin yksin. Mä en kuule mitään muutakuin telkkarin. En tekstiviestin ääntä, en puhetta. Korkeintaan pikkuveljen huudon, kun se pelaa. Akua ei näy. Äitikin on jossain, kenties lenkillä. Iskä puuhaa omiaan. Facebookissa kukaan ei puhu, enkä itse halua aloittaa valitusta. Hätkähdän, kun meinaan kaataa teekuppini näppäimistölle. Kaikki kulkee hitaasti. Äänet vaimentuu hiljalleen. Mä vajoan niihin yksinäisyyden syövereihin. Ajatuksetkin on poissa. Mä vain olen. Onko okei vaan olla. Tuntematta mitään, tajuamatta mitään. Kuuntelen vain ympäristöä sekä ympäristön ja minun suhdetta. Miten se vaikuttaa minuun. Ympäristö. Hiljaisuus. Näppäinten äänet. Rauha. Kiusallinen hiljaisuus. Haluan sanoa jotain, mutta jos sanon, kukaan ei kuule.

Luontoni, elämäni, ajatukseni ja tunteeni valuvat alas viemäristä, kuin veri kädestäni silloin joskus. Tämä on siis vanha kuva. Tuo houkuttaa vaan niin paljon. Saisin valutettua tuskani, ahdistukseni ja tunteeni alas, pois.
Niin punaista. Kaunista. Tiedän, etten saisi, koska lakko on kestänyt niin kauan, mutta mun täytyy lääkettä näihin paineisiin etsii. Ei tänään, ei. Mutta kuka tietää jaksanko enää kauaa. Koulu painaa paljon. Välivuosi houkuttaisi, jos olisi jotain tekemistä päivisin.

Syöminen. En edes tahtoisi ajatella. Tahtoisin, että voisin vaan syödä kokoajan normaalisti. Jaksoja on erilaisia. Välillä ahmin ja ahmin ja ahmin. Välillä syön tosi vähän ja liikun paljon. Välillä normaalisti. Mitävittuu, mitävittuuuuuu. Entiedä ja sekin on raskasta ja masentavaa.

Vähän syömishistoriaa.. Kasilla eräs tapahtuma laukaisi sen, että aloin ajattelemaan, etten kelpaa ja etten ole tarpeeksi laiha. Muutenhan olisi tullut vain tuo eka luultavasti, mutta ala-asteen haukkumanimi 'läski' aloitti tuon toisen ajattelun. Olin laiha vielä silloin, mutta ajattelin toisin. Aloin tarkkailemaan syömisiä ja lopulta päädyin oksentelemaan. En tehnyt sitä kauhean tiuhaan heti alkuun ja oksentelu oli satunnaista. Lopulta ysin alussa aloin oksennella useammin viikossa. Joskus useammin päivässä. Salasin kaiken, kunnes paljastui äänihuulikyhmyt, kurkunpääntulehdus ja refluxtauti. Oksentelu loppui seinään, mutta syömiset menivät ahmimisen puolelle. Ensimmäisen osastojakson aikana puolitoista vuotta sitten aloin laihduttamaan. Ensin ei onnistunut, mutta tänä vuonna alkoi onnistua, kunnes tää jalka meni.. Oon lihonnu miljoona kiloa. Jaksot ovat vaihtelevia, mutta ei oo mittään syytä huoleen, kaikki menee hyvin, kun saan jalan kuntoon! Ja aion pystyä laihtumaan, kuhan pääsen liikkumaan. Oon jo nyt innnostunut, pianpian!

Epäröin tämän julkaisua kauan, koska tää on mulle erityisen arka aihe. Ihanvaan, koska laulaminen.. Pilasin kaiken... Mutta julkaisen sen kuitenkin.

En pysty tunteen iloa kai koskaan.

Siltä se tuntuu, kun maailmani kohtaan.

Oon nähny miten illal alkaa haukottamaan, hetiku on saanu pari rauhottavaa

Hmm. Kaikki on hyvin. Kai. Mä voitan sairauden. Kai. Okei. En tiedä, koska mikään ei tunnu miltään. En osaa sanoa oikein mitään. Tuntuu, että olen ihan kylmettynyt. Leijun kuplan sisässä ja ulkopuolella on ajatukset, mieli. Tiän mitä aattelen kyllä. Nyt aattelen oonko riittävä, oonko riittävä kenellekkään yleensä. Mä toivon hyväksyntää.

Kiitti vitusti näist raudoista ranteissa.

En ollu tänään koulussa. Oon luovuttaja.

Anna mun olla se nainen mikskä mä halusin tulla.

Oon tehny tänään kyl. Ja pitäis tehä lisää. Otin särkylääkkei taas. Tarkotuksen oksentaa. Kyllä. Ihan vitun tyhmää. Sit ei pia mikää särkylääke enää vaikuta. Juu'u. Vittu mitä elämää. Koulu on perseest ja ainoo mil pysyn pystös on perfektionismi. Emmä tekis mitää, jos ei ois pakko. Mut pitää pystys se, etten välitä itestäni. En haluu satuttaa muita, mieluummi ite kärsin.

Tajuutsä pillerihumalaltas?

Juue.