Väsyttää, kun oon nukkunut liian vähän. En enää suostunut ottamaan abilifyta ja se lopetettiin. Olen siitä lähtien kokoajan ollut varpaillaan. Tuleeko se mania vai ei. Yks päivä tuli sellanen pienehkö kohtaus, josta ei täällä enempää.. Mutta muuten on mennyt hyvin. Itsevarmuus on hetken pilvissä ja toisen hetken nollaakin alempana. Entiedä. Koulu menee paremmin. Ehkä. Entiedä mitä tehdä. Se paha valtaa mut taas. Se käskee mua purkamaan terottimen ja se käskee mun tehä pahaa itelleni.. Se käskee mua jättämään kullan. Se käskee mua kierimään itsesäälissä ja paskassa. Se käskee mun varoa hyvää elämää. Se ei halua antaa mulle sitä. Kunnollista elämää. Mä tahtoisin olla vahvempi. Nyt vaan olen. Istun. Olen. Tuijotan kuvaruutua. Mietin jotain järkevää kirjoitettavaa. Mietin ihmisiä.
Olin poissa kotoa sunnuntaista tähän päivään asti, koska tuli riitaa porukoitten kanssa. Näin ihmisiä. Paljon ihmisiä. Paljon ihania ihmisiä. Nukuin joka yö maailman ihanimman ihmisen vieressä. Kumpa mulla olisi aina ympärillä sellaisia ihmisiä. Ystäviä, jotka välittää. Joiden kanssa on hauskaa. Joiden seura saa mut tuntemaan itseni hyväksytyksi. Tälläistä seuraa en saa usein. En edes osaa sanoa ketään enää ystäväksi, koska kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu. Kukaan ei huomaa mua. Mä oon ihan kuin ilmaa. Tungen vaan aina porukoihin. Eikä pitkään aikaan oo tuntunut, et mut hyväksyttäis sellaseen. Eilen mut hyväksyttiin, tänään mut hyväksyttiin, huomenna hyväksytään, jos suunnitelmat onnistuu. Mutta sitten taas saan pitkään olla ilman hyväksyntää. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. En vain ole. Kaikki etääntyy.
Itsetunto-ongelmia. Ne vähenesivät edes jonkinverran sillä, että mut huomattaisiin. Kysyttäisiin mitä kuuluu. Jotain. Vaikka sellaista se on koulukiusaamisen jälkeen. Ei niistä traumoista koskaan pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti