Voivoivoivoivoivoivoi taas. Yhden illan hyvästä olosta tuli taas jyrkkä lasku hirveään itkuparkuoloon. Eilen oltiin siis juhlimassa erään kaverini synttäreitä ja alkuillasta pystyin tsemppaamaan melko hyvin. Ensimmäisenä eilisen huonona juttuna toimi eräs mies, joka mua päätti sitten tarkkailla ja seurailla. Ahdistus otti valtaansa, mutta en aikonut luopua hyvästä olosta. En halunnut antaa ahdistuksen kaataa. Tsemppailin ja annoin itselleni vapautta. Juttelin ihmisten kanssa, poltin tupakkaa, join, söin ja nauroinkin aidosti. Menin fiiliksen mukaan, vaikka monesti meinasin murtua. Join kauniisti, mutta loppua kohden, vitutus vei voimat. Tahdoin pääni sekaisin ja joinkin sitten sitä tahtia. Lopulta olin hyvin humalassa. En ole pitkään aikaan ollut yhtä humalassa. Tai edes lähelläkään. Kaaduin maahan ja siitähä sitten taas soppa syntyi.. Raivoamista, vaikkei minun osaltani. Kuitenkin eräs lause sai surun ja masennuksen vierimään ylitseni. Lähdin taas kävelemään ja lopulta makasin tien vieressä ja käsittelin päässäni kyseistä lausetta. Ei sekään hetkessä päästä katoa. Yhtäkkiä tahdoin vain kotiin ja lähdin takaisin. Tajusin kellon olevan melkein viisi. En voisi soittaa enää porukoille.. Jäin sisälle makaamaan odottaen ihmistä ottamaan pahan oloni pois. Hävittämään sen. No onneksi eräs ystävä istui seurassani ja rauhoitteli. Onneksi istui. En tiedä mitä muuten olisi tapahtunut.
Väsyneenä pääsin vihdoin nukkumaan aamulla seitsemältä.. Nukuin neljään ja nukuin vielä tuossa illalla kullan kainalossa vähäsen aikaa. Se sai autonsa maalattua ja nyt se on kunnossa. Ainakin se on happyy!
Mä katson peiliin ja nään silmistä mun oman kärsimyksen. Huomaan sen väsymyksen. Turhautumisen siihen, ettei maailma anna mun elämän hymyillä. Taas jo tunteja ennen sen lähtöä, odotin hetkeä surusilmin. Kun viimein näin punaisen auton lähtevän pihasta, huomasin, että silmäni kostuivat. En itkenyt. En itkenyt ainoatakaan kyyneltä. Olin vaan. Tuijotin itseäni peilistä. Olin varjonnut itseni harmaaseen minulle liian suureen huppariin ja löysiin adidaksen housuihin. Valkoiset villasukat eivät olleet enää järin valkoiset. Sitä sattuu. Katson hupparin uumenista itseäni. Ajattelin sitä suurta vihaa vartaloani kohtaan. En jaksa enää aina tapella, mitä laittaisin päälleni, kun johonkin lähetään. Joka helvetin vaate on mun päällä kauhea. Paidoista pursuaa läskit ja maha pullottaa. Reiteni tekevät hienoistakin housuista karmivaa katseltavaa.
Huomenna on taas töitä. Veikkaan, että masentunut fiilis johtuu aikapaljon myös siitä. Kun jaksaminen ei tahdo riittää edes yhden päivän töihin, niin miten sitten johonkin extrahauskanpitoon. Miten jaksan juoda ja valvoa? Miten, kun on niin jäätävä väsymys päällä. Vastaus on, että en mitenkään. Väsymys masentaa ja jaksamattomuus masentaa. Siksi kai pääosin olenkin nyt kesälläkin masentunut. Töiden takia. Onneksi huomenna starttaa viimenen työviikko!! Sen jälkeen yritetään nauttia kesästä ja muusta, koska nyt on vaan tavoitteena jaksaa työt läpi, eikä mitään extraa. On aikainen herätys, öitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti