Hukassa..

Mä en voi tällä hetkellä sanoa muutaku, et tahon vaan laulaa ja laihtua.. Oon jättänyt elämäni yhden tärkeimmän jutun pois lähes kokonaan. En harjoittele enää laulamista, laulan satunnaisesti. En tee äänihuuliharjoituksia, vaikka pitäisi. Suostuin lopettamaan ääniterapeutin käynnit vuoden päästä laulukiellosta, vuoden alussa, jolloin ei kyhmyt äänihuulista olleet vielä lähteneet. Terapeutti ei halunnut jostain syystä enää jatkaa.. "Sulla ei oo aikaa." Olisi pitänyt olla enemmän tosissaan. Olisi pitänyt antaa lukion olla ja keskittyä lauluäänen takaisin saamiseen. Sehän oli silloin mun elämäni tärkein asia. Onhan se edelleen tosi tärkeä ja haluan tehdä sitä, toivon olen vaan menettänyt liian aikaisin. Se olisi edelleen elämäni tärkein asia, jollen olisi luovuttanut. Haluan siihen takaisin. Haluan todella. Haluan näyttää mitä osaan. Kyllä mä osaan. Kyllä mä osaan, jos vaan haluan osata! Tahtoisin mennä laulutunneille. Tuossa lähellä olisi yksi halpa ja hyvä laulukoulu, mutta kaverini laulaa myös siellä. En haluaisi matkia ja änkeä samaan paikkaan, mutta se olisi lähellä ja halpa. Muuten joutuisin lähtemään Turkuun bussilla joka kerta, eikä sekään ole mitään halpaa lystiä, kun melkein kympin maksaa yhteen suuntaan. Tuohon lähelle mut pystyttäisiin kaiketi heittämään, kun käyn siellä polillakin. Mutta en tiedä. Täytyy tiedustella kaverilta millaista siellä on ja oisko se okei, jos menisin myös sinne. Kyllä se kerran ehdotti, että tulisin sinne. Refluxlääkkeiden syöminen saa luvan jatkua, vakituinen tupakoiminen saa luvan loppua, suklaansyönti saa luvan vähentyä runsaasti, alkoholinkäyttö saa vähentyä ja kaikki rasvaiset ja tuliset ruuat saavat myös vähentyä merkittävästi.

Toinen asia on laihduttaminen. Mä ahmin nykyään kaikkea mahollista. Ennen suklaa ei vetänyt puoleensa pätkääkään ja nyt se tuntuu olevan jotain ylitsepääsemättömän hyvää. Syön liikaa, liikaa, liikaa. Onnistuin laihduttamaan vaikka kuinka hyvin, mutta nyt se on lipsunut ainakin jo parikolme viikkoa. En tiedä mitä teen. En enää liiku paljon yhtään. Satunnaisesti. Kaikki, jotka ennen ovat saaneet elämäni kukoistamaan, ovat kaatumispisteessä ja mun täytyy tehdä jotakin.

Mulle kuuluu nyt aika paskaa. Haluaisin tehdä ja saada aikaan, mutten saa. Haluan menestyä koulussa, laulussa, lopettaa huonot tavat, kaikkea. Mihinkään en pysty. Olen vain nolla. Joulu on tulossa. Runsasta syömistä on luvassa. Suklaata on luvassa. Liikkuminen täytyy tulla jokapäiväiseksi, syödä saan nyt sitten joulun ja uudenvuoden, mutta sen jälkeen alkaa kunnon dieetti ja panostaminen syömiseen. Pelkään vaan, että lihon ja vanhojen mekko tulee liian pieneksi.. Äääääääh... Vanhojen harkat alkoivat. Tanssit tuntuvat aika vaikeilta. Siitä tuli kamalaa riitaa, kun tansseihin tuli alkavia. Eräät olivat kutsuneet joitakin ja sitten niitä tulikin kamala lössi. Jeshei. Mulla ei ole mitään väliä, enkä jaksa, että tollasestakin jaksetaan jauhaa. Totta. On se jatkavien juttu, mutta vittu meitä on miljoona tyttöä enemmän, kuin poikia ja kaikki tulleet alkavat on poikia, joten eikö se hemmetti ole hyvä asia?! Mua ei jaksa ainakaan kiinnostaa, vaikkei jaksaisi kiinnostaa enää mikään muukaan. No. Nyt täytyy sitten vaan tsempata ja yrittää olla vähemmillä syömisillä siihen asti kunnes joulu ja uusi vuosi koittaa. Huomenna se alkaa, panostus. Huomenna siis liikutaan, luetaan ruotsia, tehdään läksyt, käydään ehkä kirpparilla kattomassa onko mitään mennyt kaupaksi ja sitten käväistään ehkä joulukadun avajaisissa. Täytyy nyt katsoa. Kutoakin pitäisi. Pitäisi saada jouluun mennessä valmiiksi kolme työtä; lapaset ja kahdet villasukat. Katotaan miten sujuu. Ei millään jaksaisi koulua.. Pakko se vähän on. Mutta nyt sitten vaikka nukkumaan, että unohtaisi tän kaiken paskan, mitä on itellensä tehnyt.

Kun mikään ei taaskaan tunnu miltään..

Tänään on ollut taas aika saamaton päivä, vaikka olenhan tehnyt hissan kokeen, ollut palautuksissa, tsempannut syömisissä, siivonnut ja järjestellyt asioita. Palautus oli matikan osalta positiivinen, kun sain 8- ja viimeksi 6. Enkun koe oli pettymys. Kielioppiosuudesta 4- ja luetunymmärtämisestä 4.. Hyvin menee. Pääsin kuitenkin läpi, koska kuunteluista sain jonkun seiskan, aineesta seiskan tai kasin, sanastosta 6-. Joka hetki pelkään enemmän ja enemmän mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun en uskallat tehdä mitään liikkeitä mihinkään suuntaan. Luulen, että voin vaan istua ja höllätä, vaikken edes voisi. Edessä on suuria muutoksia, jos olen kykenemätön lukioon. En tiedä olenko, mutta tähän asti koko toinen vuosi on ollut ihan helvettiä. Lääke nostetaan takaisin ja pelkään keskittymisvaikeuksien palaavan. Yhteyshaku lähestyy. Nelosjaksossa voisin vaihtaa iltalukioon, jos vaan haluaisin. Mitä mä teen? Emmätiedä.. En osaa vastata. Haluisin muuttaa ja asua omillaan jo. Vittu. Kumpa vain voisin..

Ketipinorit eivät auta enää nukkumiseen. Heräilen ja unta on välillä vaikea saada. Huomenna olisi aamunavaus ja mua pelottaa. Huomenna olisi poliaika, en jaksa. Ei mulla ole puhuttavaa. Kaikki on hyvin. Mikään ei ole huonosti. Kaikki sujuu. Paitsi tulevaisuus. Paitsi se, minkä pitäisi. Istun tässä. Värjäsin äsken hiukset. Sitä ennen poljin tunnin kuntopyörää. Olin suihkussa. Juon teetä. Kaikki on hyvin, mutta mikä on vialla? Kun en tiedä. On tekemisen puute. Haluisin kokoajan vaan ostaa lahjoja ja siivota ja kaikkea. Tehdä kynsiä. Ajattelin taas ruveta järjestelemään tavaroita ennen nukkumaanmenoa, kun vaan saan juotua teen loppuun. Mikä mussa on vikana. Miksei koskaan mikään riitä? Taisiis. Miksei mikään tunnu miltään.

Ei mulla muutaku et

Vihaan itseäni, kun mä vaan syön ja syön ja syön.

Luulin, et parempi mä oisin

Heippa! Täällä ollan vieläkin. Ei mulla oo mitään sanottavaa. Ei masenna, ei ahdista, ei tunnu miltään. Eilen kävin ottamassa napakorun, vielä jos saisi mahaa poies. Tänään tein tongue webin, mutta se meni vähän liian eteen. En viittinyt kattoa tarkemmin mihin kohtaan se tulee. :d No sen saa nopeesti tehtyy uuellee, eikä siitä jälkee jää ja mitä sit vaik jäiski, ku se on kielen alla. Oon ihan hurahtanu lävistyksiin. Nyt on sit jo napa, rusto, huuli, kulma ja tongue web. Mitäs seuraavaks? No ihan varmasti jotakin. Wääy.

Tänään on ollut ihanjees päivä, vaikka aamulla piti olla jo puoli yksitoista hereillä. Kaveri tuli kattomaan vanhojentanssimekkoo ja aloin ehkä itekin pitämään siitä vähän enemmän kuin ennen, kun se on vähän pöyhkeä ja sitä pitää vaan vähän muokata. Mutta onko sillä sitten väliä, jos se on pöyhkeä? On muillakin joskus ainakin ollut. En pidä siitä niin paljon kuin siitä, jota liikkeessä sovitin, mutta yks päivä, jotenn. Sitten lähdettiinkin shoppailemaan. Löysin itelleni takin kolmellakympillä, pikkuveljelle lahjaksi t-paidan, eyelinerin ja linkaa, jotta voin kutoa lapaset! Myöhemmin kaverit tulivat tupakalle ja oli mukavaa jutskata jonkun kanssa! Ihanjees päivä, täytyy sanoa. Ihanjees olo. Toivottavasti huomisestaki tulisi kiva, vaikka ei mulla ole paljon muuta tekemistä kuin lukea ja kattoa pari leffaa. Tosin kulta ja mä lähetään kuskaamaan iskää pikkujouluihin vissiinkin ja jos sit kävis jossain syömässä tai jotain!

Welcome to my life

Tää ystäväasia todellakin kaivertaa mua. Miksi vitussa mut aina feidataan? Ai mitenniin. No sitenniin, että taas eräs, jota jo olin pitänyt hyvänä ystäväehdokkaana, ilmotti olevansa menos muualle, vaikka oltiin sovittu. Olin suunnitellut kaikki valmiiksi, tilasin kynsitipit juuri sitä henkilöä varten ja olin jopa viemässä ruusua. Ei se olis ees ilmottanu siitä, jos en ois kysyny. Kiva. Erittäin kiva. Mua alkaa pikkuhiljaa ärsyttää tälläset ihmiset. Oikeastaan vittu kaikki ihmiset kohta. En jaksa tälläistä kohtelua, kun mielestäni yritän ystäväsuhteissa aivan kaikkeni. Ehken ole siinäkään tarpeeksi hyvä..

Mitä mun pitää tehdä, että saisin oikean ystävän..? Mihin mun pitää mennä. Mitävittua nyt. On taas mennyt hetken tosi hyvin, mutta taas tuntuu, että alamäki on alkamassa. Koulu menee metsään ja samoin nuo hemmetin ystäväsuhteet. Ei multa kavereita puutu, ei. Mutta se ei ole homman nimi. Homman nimi on se, että tarvitsen jonkun joka kysyy mitä mulle kuuluu, auttaa ja tukee.. Kaverit vaan leijuu ympärillä. Joskus puhutaan, joskus vaan kävellään ohi. Ollaan parhaita ystäviä, mutta vain silloin, kun ketään muuta ei ole lähettyvillä.

Mä olen se, joka lyöttäytyy porukkaan. Mä olen se, joka usein kävelee yksin. Mä olen se, joka lähtee luokasta yksin. Kukaan ei odota. Kukaan ei välitä. Paitsi yksi. Kulta. Olen siitä onnellinen, erittäin onnellinen, mutta hei. Poikaystävä on eri asia kuin ystävä. Ystäviäkin tarvitaan. Kumpa mulla olisi sellainen..

Oon kyl taas niin loppu, et tekis mieli painuu niin syvälle maan alle, ku vaan voi. Huomenna on matikan koe ja mua itkettää. Emmä tiedä, en mä osaa. Saan kylmiä väreitä samalla, kun kyyneleet valuu. Mä haluan pois. Mä haluan kuolla.. Koska mä en pärjää, vaikka pitäisi. Ei se lukio ole niin vaikeeta.. Ei se oo niin vaikeeta, ettenkö mä sitä osais.. Muttakun se on.. Liikaa paineita. Liittyen kouluun, liittyen ulkonäköön. En hyväksy itseäni tän kokoisena, mutta silti vaan syön ja syön ja syön. En osaa mitään. En syödä. En laihduttaa. En osaa koulua. En osaa olla ystävä. En osaa olla tyttöystävä. Ainakaan en oikeanlainen.

Mä en jaksa enää..

Päivä päivältä astun syvemmälle

Tää päivä on ollut samaa masentuneisuuden tunteen täyttämää paskaa. Yöllä en nukkunut hyvin, vaikka kulta nukkui vieressä. Heräilin ja näin painajaisia, joita en kyllä muista. Kun pääsin kotiin, aloinkin heti tekemään läksyjä. Tein matikan läksyt, sitten vein koirani ulos ja sen jälkeen tein ruokaa. Ruuan jälkeen historian läksyt. Kun läksyt tui tehdyksi, alkoikin alamäki. Tein huomion, että pystyn tekemään mitä vain, jos haluan, mutta en jaksa kommunikoida. Haluan vaan vajota yksinäisyyteen maan alle. Tekemisenpuutteessa tunsin itseni masentuneemmaksi kuin koskaan ennen elämässäni. Katselin ympärilleni, katselin näyttöä, kuljeksin alas ja ylös ja eteen ja taakse. Itkin ja itkin ja itkin. Näytin zombilta levinneiden meikkieni takia. Toivoin voivani tappaa itseni. Lääkäri oli soittanut äitille tänään. Äiti oli kertonut ahdistuskohtauksista sun muista. Lääkäri sanoi, että lääkkeen voi aloittaa uudestaan milloin tahansa. Päätinkin aloittaa sen sitten tänään. Otin kasilta sen 5mg. Kun viimeksi aloitin lääkkeen, mulla oli pitkään uupuneisuutta ymsyms. Entiedä miten kestän uupuneisuuden tälläkertaa.. koeviikolla. Seuraava viikko on siis koeviikko. Erittäin fantastista sanoisinko. Olen erittäin tyytyväinen, jos tämäki koeviikko menee päin vittua. Niinkuin se edellinen. Helvetti. En ole oikeastaan jaksanut tehdä jaksossa lähes mitään.

Joulukin on tulossa. Pitäisi keksiä lahjoja ja muuta sellaista. En edes tiedä kenelle annan lahjan.. Mielestäni kukaan ei ole toiminut minua kohtaan lahjan arvoisesti. Paitsi kulta tietenkin, mutta miehille on niin hemmetin vaikea ostaa oikeanlaisia lahjoja. Varsinkin tolle. Se on vaaaaativa. Mä tykkään antaa lahjoja ja haluisin antaa niitä ihan jokaiselle, mutta entiiä.. En voi kaikille antaa.. Tänään äiti kysyi mun lahjatoiveita.. enhän mä ansaitse mitään. Enkä oikeestaan toivo edes mitään. Saan kuitenkin kasapäin suklaata ja muuta vastaavaa. Enkä oikein tykkää siitä määrästä kaloreita. En myöskään himoitse suklaata, joten mitä turhaa oikeesti.

Äh. Voisi mennä nukkumaan. Mitä muutakaan täällä on. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Where do I belong

Huhhuh taas tätä elämää. Mä en muista olleeni pitkään aikaan näin masentunut. Lääkkeen lopettaminen kai sitten vaikuttaa aika vituste. En haluaisi Abilifyta takaisin. En myöskään Seroquelia, joka mulla oli ennen Abilifyta. Seroquelista tuli paljonpaljon haittaa. Väsymystä, sydämentykytystä, lihomista, eikäse auttanut. Käytin sitä vuoden turhaan. Nyt sitä ehdotetaan takaisin pienemmällä annoskoolla, vaikka eihän se edes toiminut?!? En ymmärrä lääkäreitä. Vaikka olisi vielä yksi vaihtoehto lääkkeissä, niin se vaikuttaa painoon.. Enkä haluaisi takaisin sinne painoon, jossa sillon olin. Olen nyt lähes kymmenen kiloa kevyempi.

On tapahtunut taas liikaa. Olin juomassa perjantaina ja meni taas ihan överiksi yhden ihmisen sinne ilmestyttyä. Mulle oli tarjottu viinaa, eikä se sovi mulle. Olin humalassa ja lopulta erittäin ahdistunut. Lähdin taas niistä pippaloista kävelemään vittuun ja muistan sen, kun kulta soitti ja tuli paikalle. Sen jälkeen muisti katkeaa ja sitten muistankin, kun olin sisällä ja minua lohdutettiin. Muistan itkeneeni, kun tajusin taas aiheuttaneeni hässäkkää. Pilasin kaverini synttärit. Hienoa. Sain siis ilmeisesti paniikkikohtauksen. En osaa kertoa tarkemmin, kun en muista oikein mitään. Olen miettinyt tapahtunutta paljon ja pikkuhiljaa alan muistamaan pieniä palasia siitä. Muistan hatarasti, kun näin jonkun kävelemässä kohti. Sitten muistan kohdan, jossa lyhistyin lattialle ja muistan jonkun kiukustuneen kullalle, mutten muista mistä. Siihen se sitten jääkin. Kun se oli ohi, eräs lohdutteli minua. Kulta soitteli kaikille, voisiko joku hakea. Mä pyytelin anteeksi ja kaikki kai menetti tunnelmansa. Sitten käveltiinkin kotia kohti ja puhuttiin. Mua hävettää, masentaa ja ärsyttää. Vihaan itseäni. Vihaan itseäni niin paljon. Eilisen olinkin sitten kovin masentunut. Makasin sohvalla kolmesta yhdeksään, välillä nukkuen. Välillä katsoen tyhjyyteen. En ajatellut mitään. En jaksanut. Masennuin masentumistani. En jaksanut liikkua. Olin vaan. Teki mieli itkeä, mutta itku ei tullut. En ansaitse itkemistä. Saunassa makasin ja tuijotin kattoon. En jaksanut heittää löylyä, tai edes yrittää nauttia. Tulin saunasta ja päätin, että tänään on se päivä, jolloin kaikki musertuu. Jolloin minä muserrun. Jolloin minä menetän viimeisetkin toivon riippeen; jolloin minä viiltelen. Kun porukat menivät saunaan, nappasin veitsen ja vein sen huoneeseeni. Ei vielä. Katsoi hetken telkkaria ja sitten se tapahtui. Monen kuukauden viiltelylakko sai luvan katketa. Annoin itseni sortua. Millään ei ollut enää merkitystä. Millään ei ole enää merkitystä. En aio ottaa takaisin lääkettä. Annan itselleni luvan tappaa itseni. Ainakin sisältä, jossen muuten. En jaksaisi nähdä vaivaa suunnitellakseni uudestaan kaiken. Miten ja milloin. Annan itselleni hitaan kuoleman. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt tajuan kaiken. Nään selvemmin tulevaisuuden kuin koskaan, koska nään, ettei sitä ole, eikä sitä tule. Tajuan mitä teen kullalleni sairaudellani. Haluaisin erota, jotta sillä olisi parempi. Ei olisi tyttöystävää, joka saa paniikkikohtauksia ja nolaa sen kaikkien edessä. Ei olisi tyttöystävää, joka roikkuu puussa valmiina hyppäämään jokeen. Ei olisi tyttöystävä, joka katoilee, joka viiltelee, joka rypee itsesäälissä. Ei olisi tyttöystävää, joka kiertää osastoa jatkuvasti ja kokoajan. Ei olisi tyttöystävää, joka ottaa yliannostuksia. Ei olisi tyttöystävää, joka saa maniakohtauksia ja potkii sitä. Ei olisi tyttöystävää, joka on niin sairas, ettei pysty tekemään mitään, joka suuttuu joka välissä ja haluaa kokoajan jotain. Ei olisi tyttöystävää, joka pilaa sen elämän. Ei olisi tyttöystävää, joka syö miten sattuu. Laihtuu, lihoo, oksentaa, vihaa ruokaa. Ei olisi tyttöystävää, joka on kuuro ohjeille ja avuille. Ei olisi tyttöystävää, joka kiukuttelee, eikä anna muita mahdollisuuksia, kun vaan kestää. Tyttöystävää, joka valittaa kokoajan, kun polvi on kipeä ja ahdistaa ja masentaa ja on ikävä ja on paha olla ja inhoaa itseään ja on läski ja ruma ja ilkeä ja paska ja tyhmä ja huono ja ei ole tulevaisuutta ja vihaa elämää ja haluaa tappaa itsensä ja on kuollut sisältä ja ei ole mitään, joka auttaa ja ei halua ottaa lääkkeitään eikä mennä polille ja haluaa kaikkea ja listaa jatkuu miljoonaan. Eks sä ymmärrä, sun on paljon parempi ilman mua? Mä rakastan sua, mut en vaan kestä enää itseäni, enkä sitä mitä teen sulle, maailman ihanimmalle ihmiselle. Anteeksi kaikesta, mä olen tosi pahoillani.. Anteeksi kaikille niille, jolle aiheutan paskaa valittamisellani ja muulla sellaisella. Olen jo ymmärtäny, että vaikka teen hyviä tekoja, ajattelen muita ja yritän auttaa kaikkia, ei se riitä. Mä olen paha ihminen. Huono ihminen. Teen vaan paskaa käytökselläni. Mä en tahtoisi nähdä kultaa, vaikka tekisi mieli käpertyä sen syliin. Mä en tahdo, koska olen niin paska. Mä en tahdo katsoa näillä surkuuden rasittamilla silmillä sen suloisiin silmiin. Mä en tahdo kuulla, että kaikki järkestyy. Mä en tahdo. Mä tiedän mun kohtalon.

Ystävät ovat kaikonneet ja mä ihmettelen miksi. No eipä tarvitse ihmetellä enään miksei kukaan kysy mitäkuuluu. Aina kuuluu paskaa ja vaikka menisikin hyvin, aina riittää valittamista jostain aiheesta. Pyydän anteeksi teiltäkin. Elämässäni ei vaan ole mitään hyvää. Ei mitään mistä kehua itseäni. Enää ei laulaminen suju, koska ne vitun äänihuulikyhmyt. En tunne itseäni ratsastajaksi, vaikka siellä käynkin. Ystäviä ei näytä olevan, joten mistä siinäkin olla ylpeä. Mulla on maailman ihanin poikaystävä, jota rakastan, mutta jolle en ole tarpeeksi hyvä.

Pitäisi siivota. Katsella mitä astioita tarvitsen. Lukea historiaa. Mitä vittua. En jaksa mitään. En mitään. Huomenna historian testi, jes. En voi joutua osastolle. Vanhojen tanssin harjoittelut alkaa seuraavassa jaksossa, jos oikein muistan. Mutta siltä se näyttää pahasti, että sinne joudun. Anteeksi avautuminen, en vain jaksa enää. En vain jaksa.

Asioita, joita ei vaan pysty käsittämään

Lähin tänään koulusta ekan tunnin jälkeen, kun ei millään jaksanut.. Tai oikeestaan ahdisti niin helvetisti. Entiiä mistä tää johtuu. Tää jatkuva masentuneisuus ja ahdistuneisuus, joka menee kokoajan pahemmaksi. Manialääke tässä lopetettiin, ei masennuslääkettä, joten mitä vittua. En yhtään tiedä. Ei masenna mikään yksittäinen asia, ei ahdista mikään yksittäinen asia, vaan jotenkin joku iso kohta sisällä sattuu ja kovin. Enkä tiedä miksi.

Tulin kotiin ja nukahdin yhdessä vaiheessa, koska väsytti. Unet olivat outoja ja niitä pukkasi kokoajan lisää ja lisää. Unia unien perään. Painajaisia, ihmeellisiä sängystä putoamisia, normaaliunia ja kaikissa olin maaninen. Ylipirteä, yli-itsevarma. Olin kokoajan siinä tilassa, että pystysin heräämään ja silti muistan unia tosi tarkkaan. Ne ei ole häilyviä, vaan oikein selviä. Kun ajattelin erilaisia asioita uni mukautui siihen, vaikkakin todella oudolla tavalla. Tuntui kuin ajatukset olisivat muuttuneet uneksi. Olin levoton, vaikka pysyin kokoajan paikallani. En tunnistanut unta uneksi, vaan luulin kaiken olevan totta. Olenko sekoamassa.

Mielialavaihtelut ovat jyrkkiä. Koulussa ahdistuksessa ajattelin erittäin negatiivisesti kaikki, kun pääsin kotiin, kaikki oli paremmin. Kävin koiran kanssa lenkillä, juostiin ja leikittiin. Oli parempi olo ja teki mieli alkaa siivoamaan ja tekemään kaikkea hauskaa. Lopulta simahdinkin sänkyyn. Nyt on normaalia matalampi mieliala, muttei paljoakaan.

Sitten mietin vielä yhtä asiaa. Olen syönyt, syönyt ja syönyt. Sipsejä, karkkia, limsaa. Paljon kaikkea paskaa ja silti painoni pikemminkin laskee? Eihän mulla ole valittamista, mutta tuntuu niin helvetin läskiltä, kun pitää kokoajan syödä. Taas jakso ahmimista, viimeksi jakso lähes syömättä ja sitä viimeksi jakso oksennellen. Väleissä syön aikalailla normaalisti, vaikken edes enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei.. Tää huonosti menevä syöminen saisi loppua. Ei tästä tule muuten yhtään mitään hyvää. Ei yhtään mitään ja mä tiedän sen..

Varo hyvää elämää

Väsyttää, kun oon nukkunut liian vähän. En enää suostunut ottamaan abilifyta ja se lopetettiin. Olen siitä lähtien kokoajan ollut varpaillaan. Tuleeko se mania vai ei. Yks päivä tuli sellanen pienehkö kohtaus, josta ei täällä enempää.. Mutta muuten on mennyt hyvin. Itsevarmuus on hetken pilvissä ja toisen hetken nollaakin alempana. Entiedä. Koulu menee paremmin. Ehkä. Entiedä mitä tehdä. Se paha valtaa mut taas. Se käskee mua purkamaan terottimen ja se käskee mun tehä pahaa itelleni.. Se käskee mua jättämään kullan. Se käskee mua kierimään itsesäälissä ja paskassa. Se käskee mun varoa hyvää elämää. Se ei halua antaa mulle sitä. Kunnollista elämää. Mä tahtoisin olla vahvempi. Nyt vaan olen. Istun. Olen. Tuijotan kuvaruutua. Mietin jotain järkevää kirjoitettavaa. Mietin ihmisiä.

Olin poissa kotoa sunnuntaista tähän päivään asti, koska tuli riitaa porukoitten kanssa. Näin ihmisiä. Paljon ihmisiä. Paljon ihania ihmisiä. Nukuin joka yö maailman ihanimman ihmisen vieressä. Kumpa mulla olisi aina ympärillä sellaisia ihmisiä. Ystäviä, jotka välittää. Joiden kanssa on hauskaa. Joiden seura saa mut tuntemaan itseni hyväksytyksi. Tälläistä seuraa en saa usein. En edes osaa sanoa ketään enää ystäväksi, koska kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu. Kukaan ei huomaa mua. Mä oon ihan kuin ilmaa. Tungen vaan aina porukoihin. Eikä pitkään aikaan oo tuntunut, et mut hyväksyttäis sellaseen. Eilen mut hyväksyttiin, tänään mut hyväksyttiin, huomenna hyväksytään, jos suunnitelmat onnistuu. Mutta sitten taas saan pitkään olla ilman hyväksyntää. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. En vain ole. Kaikki etääntyy.

Itsetunto-ongelmia. Ne vähenesivät edes jonkinverran sillä, että mut huomattaisiin. Kysyttäisiin mitä kuuluu. Jotain. Vaikka sellaista se on koulukiusaamisen jälkeen. Ei niistä traumoista koskaan pääse.