Ei mikään auta, oon kyllä koittanut.
Kuuroille korville kaiken tän soittanut.
Elinen toistaa jälleen itseään arvaten.
Vanhat arvet, ne vuotaa parhaiten.
Miks tän ansaitsen, kysyn sitä itseltäni.
Oisko mun pitänyt yksin etsii itseäni.
Pidin silmät kiinni, olin väsynyt.
En tiedä mitä mitä etsin, horisontti hävinnyt.
Käännyin ympäri, katsoin taakseni.
Näin pelkkää mustaa ja sisäisen lapseni.
Vannonut rakastavansa kuolemaan saakka,
mutta turha riita on huomenna palkka.
Mut älä huoli hei, kyllä mä rakastan,
vaikka sen rakkauden voin vannoa enää taivaasta.
Mul on päätös takataskussa. Mä en epäröi, enkä luovuta ennenkuin se tapahtuu. Huomaan adrenaliinin virtaavan. Pian. Saan tuntea sen hyvän olon. Sen mistä kaikki telkkarissa puhuvat. Mä olen valmis tekemään sen. Astumaan kerralla suuren askeleen. Mä tunnen itseni vahvaksi. Vaikken niin vahvaksi, että kirjeen jaksaisin kirjottaa. On niitä pari vanhaa. Mut mä en vaan jaksa. Ei mun tartte selittää, koska kulissit on jo kaatuneet ja jokainen tietää miksi. Mun oloa helpottaa heti, kun nään silmissäni itseni kävelemässä, juomassa vettä ja sen mukana pelastavia. Ne pelastaa mut. Ne rauhoittaa. Rauhoittaa hengityksen. Monet kirjottaisi tän itkusena. Mut mä hymyilen. Oon vihdoin löytänyt sen. Sen mun paikkani. Oikeastaan irvistän kaikille teille. Mut mä haluun, ettette kukaa joudu tälle tielle. Mä haluun, et pystytte paranee. Mun paraneminen on jo myöhästä. Oon kiinni siin ringissä. Ei pysty hymyilemään. Tai pystyy, muttei aidosti. Kaikki mun hymy on vaan tasaista peittelyä. Sit taas murrun, kun en pysy pystyssä. Kun en pysty peittämään mun surkeeta elämää. Ei oo kavereita. Pari ystävää. Nekin niin kaukan, ettei ne pysty halaa sua hetkinä pahimpina. Tunnen itteni jätetyksi, vaik munhan syy se on. Epäsosiaalistuminen on ihan oma vikani. Miks mä ees poljin. Miks mä halusin enemmän laihtua, ku nähä kavereita? Se on itsekästä. Tosi itsekästä. Ja se miksen antanut sen yhden tehä mulle sitä pahaa. Kun sillä satutin sitä ainoaa. Mut ois pitäny raiskata ja tappaa sen jälkeen.
Mut tänään mä lupaan, että mä meen. Vaikka sanoin etten mene hyvästelemättä sitä rakkainta. Taidan mennä kuitenkin. Mut hei, muista, ettei se oo sun vika. Vaik lähdinkin luultavasti hyvästelemättä. Se on mun oma vikani. Kun mä oon tällänen. Emmä oo sul vihanen. En mä oo suhun ärsyyntynyt. Mä oon vittuuntunut itseeni. Itseeni yksistään. Tää johtuu siitä, kun en kestä omaa itseäni. En enää. Mä tiedän, et tuol ylhääl on parempi ja vaik menisin helvettiin, siel luultavasti on parempi. Saan silti ikuisen rauhan. Jopa minä haluan toivottaa itselleni rest in peace, koska koen, etten ole tehnyt mitään väärää ansaitakseni tämän paskan mun päälle. En vain enää jaksa. Mut mä rakastan teitä, mut teil on parempi ilman mua. Aluksi se teille on vaikeaa, mutta vähitellen pääsette yli, jatkamaan elämää.
Rakastan teitä, äiti, isä, kulta, pikkuveli ja kaikki muut läheiset ihmiset.
Muistakaa mut onnellisena ja hymyilevänä ihmisenä. Sehän mä olin, kunnes kadotin itseni.
xoxo Kaksoissielu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti