Sairauskertomus osa 2

Taas sama tilanne kuin viimeksi, kulta kaverilla, minä yksin kotona. Ei oo ketään kelle soittaa, oon miettiny jo kaikki kaverit. Siksi kai voin jatkaa sairaskertomustani.

Viime osastojaksolta oli jäänyt käteen kaiksi diagnoosia: sosiaalisten tilanteiden pelko ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Elämäni tasaantui, kun yläaste loppui, tein kuitenkin sen virheen, että lähdin lukioon. Nykyään pidän sitä ikäänkuin kohtalona. Sinä kesänä tapasin uudestaan nykyisen rakkaani. Seurusteltiin jo 2011, mutta hänen eksä tuli väliin ja se oli osasyy osastolle joutumiseenkin. Mutta eteenpäin. Se oli kaikkein onnellisin kesäni. Ympärillä kavereita, lähes kokoajan. Hengailtiin keskustassa, käytiin uimassa ja pidettiin vaan hauskaa. Sinä kesänä tutustuin moneen uuteen kasvoon. Kesän jälkeen se sitten jäi. Lukio alkoi ja pärjäsin siellä hienosti. Numerot olivat hyviä ja tapasin sielläkin muutaman uuden kasvon, vaikka se paikallinen lukio olikin ja suurin osa tuttuja.

Vuonna 2013 keväällä väsyin, kuten sitä edellisenäkin. Keväät ovat mulle henkilökohtaisesti vaikeampia. Jokainen. Pidensin muiden painostuksesta lukiotani neljään vuoteen. Kerroin opettajille sairaudestani ja sainkin paljon ymmärrystä osakseni ja olin siitä kiitollinen. Jouduin kuitenkin osastolle taas, vaikken todellakaan ollut niin huonossa kunnossa kuin silloin 2012 olin. Osasto itseasiassa pahensi tilannetta tällä kertaa. Tasaavien lääkkeiden lisäksi, minulle määrättiin masennuslääkettä. Muistatteko mitä viimeksi tapahtui, kun söin masennuslääkettä? Juu, kaikki karkasi käsistä. Se oli se suuri virhe. Kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle on tyypillistä, että masennuslääkkeet eivät sovi, mutta lääkärin mukaan oli turvallista kokeille uutta masennuslääkettä tasaavien kanssa. En itsekään tajunnut mitä siitä voi seurata.

Lääke aloitettiin ja pääsin kotiin pitkälle kotilomalle, tarkoituksena tulla enään uloskirjaukseen.. Mentiin juomaan, en tosin juonut montaa. Juotiin ulkona ja joo tais mennä jotai muutakin. Illalla aloin huomata itsessäni omituisia juttuja. Olin sekoamassa. Tajusin sen johtuvan lääkkeestä, vaikka totta olin juonut, muttakun olin aivan vitun sekaisin. Itkin kullalle ja sitten taas raivosin ja halusin juosta muualle. Itkin, raivosin, itkin. Tämä toistui monta kertaa ja lopulta mentiin nukkumaan ystäväni asuntovaunuun. Sanoin meneväni kuselle, vaikka oikeasti tiesin lähteväni salamana mahdollisimman kauas. Lupasin tulla heti takaisin. Ei se sitten mennytkään niin. Otin kullan kengät ja juoksin. Kiipesin puuhun, joka oli kallellaan jokeenpäin. Kuulin kun mua huudettiin. Mä halusin hypätä, toisella sekunnilla taas en. Taistelin ja yritin päättää, että hyppäänkö vai en. Halusin osastolle turvaan, kun taas seuraavaksi punasin kiiltävin silmin olin valmis hyppäämään. Jostai sain rohkeutta huutaa, että täällä oon ja ystäväni kuuli mut. Se yritti saada mua alas puusta ja pian kulta juoksikin paikalle ja rukoili. Ettäkö alas, nukkumaan? Ei, joo, ei, joo. Olin aivan sekaisin. Halusin soittaa äitille ja lähteä heti osastolle. Kulta ehdotti nukkumista. No siinä sitte vielä sängyssä yritin lähteä monesti ulos, en vain päässyt, onneksi. Aamulla soitin äitille ja sanoin, että osastolle pitäisi mennä, toi lääke sai mut sekoomaan. Sitten lähettiin.

Heti osastolla sanoin hyvin ärhäkällä äänellä, että nyt toi helvetin lääke vittuun. Ja niin. Yhtäkkiä sain paniikkikohtauksen ja hyperventiloin, pyörryin, hyperventiloin. Tarvitsisin astmalääkettä, mutta niillä perkeleillä ei ollut. En saanut henkeä ja suutuin niin, että se päättyi lepositeisiin ja rauhoittavaan piikkiin perseeseen. Olin niin ahdistunut ja sekaisin, että vain potkin ja huusin täyttä kurkkua. Siitä illasta en pahemmin muista, muutakun että sitten me kolme tyttöä viilleltiin vessassa joillain ihan säälittävillä välineillä. Ohjaajat tuli, mä olin ihankuin humalassa rauhoittavan jälkeen. Osastokaveritkin kuvasivat iltaa aika värikkääksi osaltani. Yleensähän rauhottavaan, kun se noin laitetaan, nukahtaa. Mullapa oli mania, eikä kauheesti väsyttäny edes se. No sitten muistan herääväni aamulla kaikki vaatteet päällä ihan ihmeissään. Muistin kuitenkin tapahtuneen.

No aika pian tuon jälkeen kun lääke lopetettiin, pääsin kotiin ja kesä tuli. En ollut oikein kunnossa vielä kesällä ja sattuipa eräänä yksinäisenä iltana niin, etten enää vain yksinkertaisesti jaksanut. Otin mukaan ketipinoreita ja lähdin pyöräilemään. Otin ne ja perillä kuulin ja tunsin harhoja. Lasten naurua, sitten itkua. Käärmeen sihinää. Olin jo soittanut äitin hakemaan. Hetken päästä tunnen ihankuin joku ottaisi kaulastani kiinni ja säpsähdän. Sydän tykyttää ja on tosi huono olo. Kotona painoin pääni tyynyyn, mutta ei se helpottanut, oli niin huono olo. Kerroin siis äitille ja pulssin mitattuaan totesi, että päivystykseen pitää lähteä, pulssi 160. Sinne mentiin ja yritin pysyä hereillä. Siellä oli hiljaista, kunnes pääsin sisään ja muhun tungettiin kiinni kaikenmaailman härveleitä. Odotin ja pian mulle tuotiin pullo lääkehiiltä, hyi hitto. Lääkäri sanoi, että osastolle. En kuitenkaan halunnut ja osastolle sovittiin aika, jolloin sinne menisin. Noh, tapaamisella en halunnut osastolle, koska vuosipäivä. Jouduin sitten sen vuosipäivän jälkeen osastolle. Siellä en tosin ollut kauaakaan. Se kesä meni yllättävän vituiks.

Lukiossa alkoi mennä huonommin, olin hakenut sieltä pois, mutta en uskaltanut mennä soveltuvuustesteihin. Viiltely kyllä jäi melkein kokonaan silloin pois. Olin laihtunut silloisen lääkkeeni avulla paljon, söin vähän ja liikuin. En siltikän ollut tyytyväinen. Joulun jälkeen lääke vaihdettiin en edes muista mihin, koska lääkkeestä tuli keskittymisvaikeuksia. Aloin lihomaan. Hain lähihoitaja-alalle. Jätin lukion, menin päiväkotiin työkokeiluun. Kevät = vaikea aika tuli. Ystäväni oli vakavassa auto-onnettomuudessa ja siksi olin vähän väliä töistä sairaslomalla ja lopulta joutusin lopettamaan kokonaan. Kadun sitä, mutta sain sentään levätä kesän, enkä tällä kertaa joutunut osastolle! Pääsin opiskelemaan, muutin pois kotoa kaupunkiin kullan kanssa. Uusi elämä. Seuraavassa postauksessa kerron mitä uusi elämä on tuonut mukanaan ja miten mulla menee nykyään.

En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä nollanollanolla

Oon taas vajonnu synkän maailman syövereihin. Pahemmin kuin aikoihin. Viiltelin, koska täs on liikaa kestettävää.. Tää muutos on ilmesest mul ihan liikaa.. Stressin määrä on valtava ja koska puoleen vuoteen sitä ei ole ollut, en osaa hallita sitä. Stressaa niin paljon, etten oo enää oma itteni. Itkettää, ahdistaa, oon surullinen ja väsynyt. Niin väsynyt että kahden tunnin koulupäivä tuntuu aivan liian pitkältä ja raskaalta. Oon niin kuollu, et koulusta tultua, löhähdän vaan sohvalle.. Mieliala vetää vuoristorataa ääripäästä ääripäähän. Ensin oon maaninen ja tiedän, että pystyn siihen. Sitten olen maaninen ja raivoan maailmalle, koska en pystykään. Puhetta tuleeja sanat sekoaa, kun en saa rakennettua niitä kunnolla. Sen jälkeen masennun ja ahdistun. Sulkeudun ja yritän pitää kaiken sisällä. Itken hillittömästi aivan tuntemattomasta syystä. Yritän pitää kaiken pois muilta. Ettei ne joudu kärsimään.. Mutta annankin sen takaisin vielä pahempana. Teen kaiken väärin, olen kusipää rajoittaja ja vaadin kaikilta aivan liikaa. Vaadin elämältä täydellisyyttä ja haluan olla prinsessa ilman ongelmia. Mulle annettiin uusi alku. Mä halusin elämän. Elämän, jota pystyisin elämään nauttien. Se elämä oli kesällä, mutta se meni. En pystynyt lukioon, en pystynyt töihin enkä pysty tähänkään. Olen surkea sairas paska, joka luulee itsestään liikaa. Joka luulee, että elämä voisi joskus olla helppoa edes hetken. Ei. Olen lihava, enkä osaa lopettaa sitä ainaista mussuttamista. Syönsyönsyön ja syön ja aamulla katson peiliin ja huomaan taas lihonneeni 5000kg. Yritän peittää kaiken. Että mä voin huonosti. En pysty peittämään mun huonoa oloa, jos toinen asuu samassa talossa. En pysty peittoamaan ahdistusta. En pysty mihinkään, koska olen V I T U N paska. Paska, paska, paska. Mulla ei ole ketään kelle puhua. Ei ketään pysty auttamaan. Kaikki on kaukana. Ketään ei tiedä mistään mitään ja mä yritän elää niinkun mikään ei olisi vialla. Vaihdoin polikliniikkaa muuttaessani eli hoitajaa ja lääkäriä. Ne ei tiedä musta mitään. Ei mitään. Ei ne voi auttaa. Ei koulu voi auttaa. Ei mikään voi auttaa.

Petin kaikki. Perheen, kullan, kaikki. Koska viilsin yli vuoden kuivillaolon jälkeen. Ihanku olisin ex-alkoholisti ja olisin ratkennut ryyppäämään vuoden jälkeen. Kaikki tää on niin hirveetä enkä tiiä mitä mulle tapahtuu. En vaan tiiä. Oon kusessa, koska kun kerran viiltelee, se ei jää siihen.. Aina pitää olla suurempia, syvempiä. Aina pitää tulla enemmän verta. Aina pitää sattua enemmän, jotta kaikki tää helvetin paska vois hävitä ees hetkeksi. Ja mä tiiän, et se kierre alkaa taas.. Se syöksykiito alas alkaa taas. VAIKKA MÄ EN HELVETTI SAA MOKATA TÄTÄ MUN OPISKELUPAIKKAA. En tätä mun nykystä elämää. Oon mokannu jo kaiken, pilannu jo kaiken. Mitä helvettiä mun pitäs tehä, et kestäisin.

Haluun vajota maan alle. Nukkua. Ikuisesti. Kaikki ne itsetuhoajatukset on täällä taas. Se et haluun kuolla. Haluun kuolla, mutten halua. Ajatukset surettaa. Maha sattuu ja vihaan tätä. Onkse vittu liikaa pyydetty, et vois vaan parantua.. Vihaan näitä riitoja. Ne ajaa mua alas. Vaikka kaikki on mun syytä. Tiiän sen. Eivittu. Enää en pysty kirjottaa. On niin paha olo. Vittu.

Paluu

En ole kirjoittanut kesällä ollenkaan. Syy on ollut hyvässä voinnissa. Nyt kaikki tuntuu taas kääntyneen huonompaan. Kesällä oli kivaa. Sai tehdä mitä huvittaa. Nukkua, chillata, kaikkea. Nyt olen muuttanut poikaystäväni kanssa suuremmalle paikkakunnalle ja lähtenyt lukiosta uuteen paikkaan opiskelemaan. Tykkään asua tällä ja koulusta ja näin. Ainakin alkuviikolla vielä hehkutin sitä intoa täynnä. Alkuviikon jälkeen into loppui. Ihmettelin ihmeellistä oloa kehossa, fyysisesti. Nyt vasta ymmärrän, kuinka sokissa oon ollut stressistä. En muistanut millaista se oli. En ole ollut puoleen vuoteen koulussa enkä viiteen kuukauteen edes töissä. Oon vaan ollut tekemättä mitään. En ole liikkunut, tarkkaillut syömisiä, en mitään. Oon vaan lihonnut. Tuhlanut rahaa aivan vitusti. Ruokaan ja alkoholiin ja tupakkaan ja voi vittu. Tällä viikolla aloin ymmärtämään kuinka paljon oikeasti syön. Karu totuus iski päin naamaa, olen lihonnut aivan vitusti. En ole uskaltanut käydä vaa'alla. Maha oireilee viljasta ja kahvista ja tupakasta ja kaikesta. En saa sitä kuriin refluxlääkkeillä. Allergiatestit vasta lokakuussa. Aika toivotonta ja ärsyttävää. Kun maha oireilee kokoajan, stressaan ja nukun huonosti, väsymys on aivan sietämätöntä. Joka päivä koulusta tultuani, kaadun sohvalle ihan kuolleena. Koulussa silmäluomet painaa 50kg. Koulutehtävät jää tekemättä. Nytkin pitäisi tehdä koulutehtävää, mutta suru ja ahdistus on niin suurta, etten pysty. Haluaisin vaan maata paikoillani. Unohtaa kaiken. Nukkua. Olen kipeä. Heräsin aamulla yskään ja nuhaan. Monta päivää onkin ollut sellainen olo, että kipeäksi tuun. Ei kuitenkaan varmaan kuumetta. Eihän mulla koskaan. Paitsi kesällä tulirokossa. Ihan hirveää. Koulukirjat maksaa maltaita. Pitäisi säästää rahaa, kun kuntoutustukihakemuskaan ei vielä oo tuottanut vastausta. Mä tunnen itseni niin surulliseksi ja huonoksi ja ahdistuneeksi etten tiedä miten kestää. Olen syönyt lääkkeet kunnolla, mutta niihän lääkäri sanoikin, lääkkeiden toimimisesta ei tiedetä ennen koulunalkua. Kolme päivää olin vähän maaninen ja eilen kaikki tuli ulos. Sain kaksi maniakohtausta. Sydän tykytti, ahdistus halusi ulos. Se halusi huutoa ja raivoa. Se oli taas Se, toinen minä. Tajusin sen vasta tupakalla ollessani, parvekkeella. Katsoin naamaani ikkunan heijastuksesta. Mikä virne. Enhän mä halua virnuilla kun on kauhea riita päällä?! Se nautti siitä. Se halusi puhua rumia ja lyödä. En sallinut Sen tehdä sitä. Joten olin vain hiljaa. Tänään olen surullinen. Pelkään asioita. Pelkään etten kestä tätä tilannetta, etten pysty hyväksymään. On liian myöhäistä päästä pois. 

Pelkään ihmissuhdeasioita ja koulua. Pelkään etten pysty niihin. Ne luo mulle pahaa oloa. Pelkään, että kaikki toistuu. Pelkään, että syömisasiat alkavat mennä perseelleen ja parisuhde ja koulu. Pelkään, etten jaksa olla aikuinen. Pelkään että kaikki tulee takaisin kahta kauheampina. Pelkään, ettei muutkaan kestä. Mulla on lyhyet päivät, koska sain hyväksiluettua monta kurssia, enkä siltikään jaksa. Miten jaksaisin myöhemmin? Käyn joka päivä läpi näitä aiheita ja oon aivan sekaisin. Päässä pyörii miljoonat asiat, enkä tiedä miten pääsen niistä eroon. Tuntuu, että sulkeudun, enkä pysty edes puhumaan rakkaimmalle ihmiselle koko maailmassa. Se on mennyt vaikeaksi. Oon sulkeutunut pari päivää puhuen vain parille tärkeälle ystävälle. Molemmat ovat niin kaukana. Eikä ne pysty auttamaan. Pitäis muka puhua koululle näistä jaksamisongelmista. Miten ne pystyy mun paineita koulusta helpottamaan, ei mitenkään. En osaa enää puhua, en halua enää riidellä. Tuntuu, että haluan päästää taas Sen valloilleen, vajota siihen pahanolonkuplaan. Antaa kaiken mennä päin vittua. Mutta mulla ei oo enää mahdollisuutta sortua. Tää on viimeinen mahdollisuus päästä elämään kiinni. Haluan, en halua. Entiedä. Pääni lyö tyhjää, vaikka ajatukset sinkoilevat siellä pisin ja poikin. En osaa päättää olenko mä hullu, sairas vai kusipää. Oonko se vain minä, joka ajattelee itseään, onko se vain minä, joka haluaa toisille pahaa. Vai onko se Se. Entiedä. Tiedän vaan, että sekoan.

Petin kaikkien luottamuksen, koska pystyin niin kauan hallitsemaan itseäni. Enää en. Mä teen kaikki väärin, sanon vääriä sanoja ja annan toisten ymmärtää, että he tekevät kaiken väärin. Se olen minä. Enkä tiedä miten kestän. Mä tahdon, että joku auttaa. Kukaan ei vaan pysty siihen.

Jos kadun tekojani määrääkse mut koko iäks?

Viime postauksen jälkeen, maanantaina, seurasikin töissä aamulla jäätävä romahdus. En osannut kuin itkeä. Peittelin sitä lapsilta ja odotin, että joku työkavereistani tulee kysymään mikä on, jottei itse tarvitsisi mennä mitään sanomaan. Ei kukaan tullut ja pakko oli sitten itse mennä sanomaan, että soitan terveyskeskukseen ja selvitän mitä tehdä. Sain lääkäriajan. Menin ensin kullan kyydillä kotiin ja sainkin kauhean paniikkikohtauksen, josta en hirveästi muista. Olin vain huudellut, että älkää haukkuko ja kiusatko ja kun kulta oli kysynyt, että ketkä, olin luetellut ala-asteen kiusaajiani. Olin ihan kauhean väsynyt sen jälkeen ja yritin vain olla itkemättä. Istuin autossa ja odotin vain sitä totaalista murtumista. Lääkäri ehdotti osastoa, mutten suostunut. Aiemmin päivällä myös oma lääkärini suositteli osastoa. En suostunut. Tiesin, että olin romahtanut alas taas, mutten halunnut hyväksyä sitä. Jos olisin ottanut lääkkeeni, olisiko tämä mennyt toisin..? Pari päivää elin masentuneena enkä tahtonut olla kotona. Mulle kirjoitettiin loppuviikko sairaslomaa. Torstaina lääkäri. Vaihdettiin lääke. Risperdion. En tiedä mitä apua siitä nyt on ollut, mutta kyllä se mieliala sillatti kohonnut kuitenkin on. Oon käynyt katsomassa sitä kaveriani sairaalassa ja nyt se on jo kotona. Eli ei mitään hätää. Silti olen varma, ettei sitä edes kiinnosta puhua mulle. Siltä se vaikuttaa. No annetaan olla sitten, jossei huvita. en koskaan pysty sanomaan, että välitän hänestä tosi paljon kaverina. Nojaa. Ihansama. On tässä nyt muutakin. Mulle oma lääkäri määräsi kuun loppuun sairaslomaa, mutta vastuuhenkilöni töissä ja äitini päättivät etten enää jatka siellä töissä ollenkaan. Kaduttaa, kaduttaa. Oon paremmassa kunnossa ja ihan hyvin oisin voinu kuun loputtua jatkaa. Vittu. Jos olisin ottanut lääkkeen.. Olen nyt sitten työtön, eikä opiskelupaikkaakaan ole. Olen puilla paljailla. Viime keskiviikkona olin lähihoitaja-alan soveltuvuustesteissä. Oli vaikeat. En tiedä pääsenkö. Mutta nyt mietinkin, että pelkäänkö enemmän sitä etten pääse vai sitä, että pääsen. Pelkään, ettei musta ole siihen. Se on raskas ala ja mä olen vasta toipumassa. Siellä piti puhua puutaheinää, kun ei voinut mistää ongelmista kertoa ja niistähän mun elämä oikeastaan koostuu. Keksi siinä sitten vale-elämä itelles, jes. Hävettää, että seuraavana vuonna mun ikäset valmistuu ja mähän valmistun kolmen vuoden päästä, jos sillonkaan. Kulta sai ylioppilaslakin. Oon ylpeä. Hävettää vielä enemmän, kun koskaan musta ei oo aihetta olla ylpeä. Oon pettäny mamman ja mummin ja kummit ja vanhemmat ja kaikki.

Viime viikot virheet on seurannut mua varjona takanani. En pääse hetkeksikään niistä eroon. Illalla ennen nukahtamista ajattelen kaikkia niitä virheitä. Aamulla se on kamalinta. Kun sä heräät, haluat silti jatkaa nukkumista, muttakun ajatuksissa kulkee vain virheet, joita kadun siinä hetkessä sydämen pohjasta. Se ei auta. En voi antaa itelleni anteeksi. Laulan. Siinäkin aina vaan muistan lisää virheitä. Sanoja, tekoja. Mun elämä koostuu virheistä, pahasta olosta, maniasta, lääkkeistä, itsevihasta ja kullasta. Kulta on ainut asia, minkä olen valinnut oikein. Silti olen pahoittanut hänen mieltään monin eri tavoin. Yritänkö rikkoa tämänkin asian?

Pidin kirjoittamisesta taukoa, kun olin ratsastamassa ja katsoin teeveestä salkkareita ja uutta päivää, joten en tiedä kuinka moni asia unohtuu. Sen muistan, että mun piti kirjoittaa aikuistumisesta, joka ahdistaa, pelottaa ja kammoksuttaa. Täytän pian 18 ja ennen sitä pitäisikin muuttaa kullan kanssa yhteen kaupunkiin ja siirtyä aivan tuntemattomaan paikkaan opiskelemaan. Jos kaikki menee hyvin. Tai hyvin ja hyvin. En halua. En halua ottaa vastuuta itsestäni. En osaa vielä. En ole valmis. Siksi pelottaa. Se vastuu on niin suuri.. Ja olen taas alkanut pelätä tulevaisuutta. Pelkään muutoksia muutenkin jo. Ennen soveltuvuustestejä olin varma kaikesta tästä. Enää en ole. Nyt tuntuu, että mieluummin menisin iltalukioon kuin tonne alalle.. Pitää ottaa toisista vastuu. Miten voin, kun en pysty ottamaan itsestänikään vastuuta? Rassaa ja stressaa. Poltan tupakkaa, syön vitusti ruokaa ja juon alkoholia. Liikaa. Syön kaikkea roskaruokaa ja karkkia hyi. Pitäisi ottaa niskasta kiinni. Oon lihonnu paljon. Katoin joulukuun kuvia. Niitä Abilify-lääkkeen aikaisia kuvia. Silloin olin laiha. LAIHA. En silloinkaan ollut mielestäni tarpeeksi laiha, mutta nyt antaisin kaikkeni, jotta pääsisin tuohon painoon. Kaikki asiat taas ihan sekaisin. Mieli ja ruumis sekaisin. Fuck. Taas mä olen varma, että kuolen nuorena. Ei mulla muuta.

Enkä osaa sanoa mitään

Tästä kirjoituksesta tulee aivan turha. Viikko on ollut raskas, kuten jo viimeksi kerroin.

Hän heräsi, itseasiassa jo vissiin torstaina. Se vastasi mulle, kun kirjoitin jossain vaiheessa sen seinälle. Mut chatissa en uskaltanu lähettää sil mitää ennen tätä päivää. En halunnu rasittaa sitä.  Rohkaisin itseni laittamaan viestiä, koska mul on edelleen niin paha olo, ku en tiä mitä sil kuuluu.. Tuntuu, et haluun taas romahduttaa itteni. En koe itteäni tarpeeks vahvaksi tähän maailmaan. Jos mä en hyväksy maailman pahuutta, ni miten voin elää täällä? Jos mä en kestä sitä, että eläminen tulee sattumaan almost kokoajanja pahemmaksi menee. Mitä seuraavaksi? Haluan vajota taas sinne syvälle masennukseen, elää siellä hetken, lopettaa työt ja tappaa itseni. Jo tänään mietin, että tekiskö sen. Jo tänään. Vaikka kaikki on selvinnyt. Ihmiset on hengissä ja mitä vielä. Pelkään vaan, ettei se vastaa. Pelkään, ettei se enää muista mua. Pelkään, ettei sitä enää kiinnosta mitä mä ajattelen. Ettei sitä kiinnosta vittu mikään mikä liittyy muhun. Ettei se haluu jutella. Et oon sille ihan vitun sama. Vaikka mä oon itkeny, kaivannu, surru ja masentunu sen takia, kun oon ollu niin huolissaan. Vaikka mä oon ollu sairaslomalla ja ajatellu sitä lähes kokoajan. Kokoajan puhunut siitä. En oo pystynyt olemaan puhumatta, koska haluun, et se selviää ja on normaali ja mä en tiiä onnistuuko se ja vittuuuu. Tuntuu niin pahalta, etten tiiä mitä tehdä. Kun joku vois kertoo mulle, et se edelleen välittää. Mutku ei voi. Muutakun se ite. Mut en usko et sitä kiinnostaa rupee mulle kertoilemaa, et joo "kyl hänki välittää." Vastaus on taatusti jotain sellasta, että mulle tulee olo, ettei se välitä. Siinä vaiheessa mä oon taas niin masentunut ja vihaan itteäni. Vihaan jo muutenkin. Oon niin lihava ja ällöttävä. Oon jättänyt yhen lääkkeistäni ottamatta joka päivä siitä päivästä lähtien. Enkä aiokaan ottaa enää. Toivon, että sen avulla taas sekoan, teen jotain tyhmää ja kuolen siihen. En vaan jaksa kattoa vierestä, kun elämä kohtelee kaltoin. Pelkään maailmaa. En kestä sitä sen julmuutta. Mitä se seuraavaksi mulle keksii. Tai pikemminkin, mitä se keksii mun läheisille. Pelkään niin paljon kuolemaa, et haluisin ite kuolla, etten joutuis menettää ketään. Oon polttanu vitusti tupakkaa täs viikon sisällä.. Enkä sais. Mul on muutenki e-pillerit. Oon juonu alkoholia kolmena päivänä. Tekee vaan mieli ryyppää. Haluisin peittää tän kaiken jonkun muun paskan taakse. Kui voi olla näin traumatisoitunut kolarista, joka ei edes liity muhun mitenkään. Kuuntelen biisejä, joista se tulee tavalla tai toisella mieleen. Mietin elämää, mietin töitä ja mietin sitä, onko tässä mitään vitun järkeä. Onko mulla mitään elämää edessä. Viiltely käy mielessä ja tuntuu, että saatan sen tehdäkin. "Jos vain vähän?" Niinhän sitä aina sanotaan, muttei se koskaan siihen jää. Vaikka aina luulen, etten edes enää osaa viillellä, repsahdan kuitenkin "vähän isompaan". Empä tiedä, aina kauhee sotku vittu. Piti polkea tänään. Piti laihduttaa itseni kuoliaaksi, mutta unohdin, etten pysty sellaiseen. Unohdin, että olen lihonut kymmenen kiloa eikä tälläinen läskipaska mitään pysty kontrolloimaan. Ei syömistä, ei vihaa, ei mitään tunteita, ei MITÄÄN.

Ihan turhaa tämäkin. Ehkä mä painun suihkuun ja kuuntelemaan sänkyyn angstibiisejä kunnes nukahdan napit korvillani ja vaivun syvään vaivalloiseen uneen, jossa kaikki paska aina tavalla tai toisella toistuu.

Mut joskus sitä romahtaa

Kun vihdoin kaikki on hyvin. Vihdoinkin, kun kaikki alkaa mennä paremmin. Tapahtuukin jotain, joka muuttaa aivan kaiken. Kyllä. Sellaista kauheaa, jota mun elämässä ei ole koskaan ennen tullut vastaan. Sellaista, jota on niin vaikea käsitellä, ettei masennuksen, ahdistuksen ja surun määrää voi edes kuvailla sanoin. Kun niitä on muutenkin niin vaikeaa kuvailla. En oikeastaan koskaan ole voinut näin huonosti. Vaikka olen käynyt läpi monia vaikeita masennusjaksoja, viiltelyä, osastoa, lepareita, vääriä lääkkeitä, kauheaa ahdistusta, suunnattomia pelkoja ja vaikka mitä hirveää. En kertaakaan ole ajatellut näin paljon yhtä vitun samaa juttua. En kertaakaan ole toistanut ajatuksia näin monesti päivän sisällä. Mua on sattunut ja satutettu ja vaikka mitä, mutta koskaan en ole kokenut tälläistä ajatusten katastrofia. En kertaakaan ole saanut niin monesta paikasta virikkeitä ajatella yhtä samaa asiaa. Sitä samaa asiaa. Sitä helvetin asiaa. En koskaan ole vihannut maailmaa näin paljon. Mua ei ole koskaan sattunut niin paljon se, että jollekkin muulle sattuu jotain. Aina mä olen itkenyt itseäni. Sitä miten ruma olen. Sitä miten ahdistaa ja vituttaa minä. Minä ja mun sairaus. Kaikki vaan sen paskan sairauden takia, mutta entä kun läheiselle tapahtuu jotain. Eikä kyseinen ihminen ollut edes läheisimpiä. Silti ystävä, Ystävä, joka AINA auttoi ja kuunteli. Joka välitti kaikista. Ei koskaan sanonut pahasti. Ystävä, jolle muutenkin on sattunut liikaa. Nyt se ystävä makaa teholla lääkekoomassa.

Kun ihmiset kasvaa. Ennen ei ollut paljoakaan pelkoja tälläisistä tilanteista. Autoa ajoivat vanhemmat ja kokeneemmat. Nyt kun on siinä iässä, että kaverit saavat autoja ja autokortteja ja haluavat vähän näyttää niitä ajotaitoja, mitkä mukamas on nyt niin helvetin hyvät. Todellisuudessa kokematon kuski ei edes tajua, mitä voi tapahtua, jos "vaan vähän pelleilee". Ei se ole leikkikalu, eikä ketään todellisuudessa kiinnosta!! Ei se ole niin hienoa. Vai onko se helvetin hienoa sitten, kun käykin se vahinko? Vahinko on vahinko, eikä siitä pidä ketään alkaa syyttämään. Enkä teekään niin. En tosiaan. Kehotan vaan ihmisiä miettimään rajojansa ja varsinkin niitä, jotka voivat virheistä kärsiä. Kun tapahtuukin se niin kuuluisa vahinko, ei nauratakaan enää. Sitten tuntuu pahalta. Tosi pahalta. Jo silloin, kun sattuu vain pieni haaveri. Entäs sen jälkeen, kun tapahtuukin vähän isompi haaveri? Mitäs sitten kun toinen taisteleekin hengestään? Eikö se olekin aika hurjan pelotava ajatus. Vielä pelottavaakin pelottavampi kokemus.

Mä en pysty käsittämään, miten juuri sinulla ei ollut turvavyötä. Enkä voi käsittää miten juuri sinä istuit edessä ja lensit läpi ikkunan samalla kun auto pyöri monta kertaa ympäri. Enkä nyt voi käsittää miten sulla nyt voikin mahdollisesti olla aivovamma. Siitä on melkein viikko. Sun synttärijuhlat. Me tultiin juhlimaan sua, vaikkei me mitään juotukaan. Mä halusin nähdä sut ja halata sua ja onnitella, kun täysi-ikäisyys vihdoinkin koitti. Onko siitä enään mitään iloa. Saa autokortin, jolloin on mahdollisuus, että kaikki tapahtuu uudelleen. Saa kännätä laillisesti. Onko sekään niin hirveän tärkeää tässä elämässä. Mutta me tultiin ja mä sain halata sua ja sanoit mulle: "puhutaan huomenna, kun oon vähän selvempi." Mä en naurahdin ja sanoin, ettet kyllä varmastikaan muista. En arvannut, että voikin vielä tulla hetki, jolloin sä et ehkä edes muista mua.. Me lähdettiin vähän ennen teitä. Jos vaan olisin kysynyt oisitko halunnut tulla meijän kyydillä. En syytä iseäni, mutta tiedän, että olisin voinut tehdä jotain toisin ja se olisi voinut pelastaa sut.

Oot nyt parhaassa mahdollisessa hoidossa ja mä kyllä kuulen jos jotain saadaan tietää tai kun tilassa tapahtuu muutoksia. Tiedän, että sut herätettiin, mutta muistit kaiken. Kaikki ikäänkuin tapahtui uudelleen ja menit sokkiin. Nyt olet taas siellä. Toisessa ulottuvuudessa. Olen ollut niin surkeana, etten jaksa oikein kommunikoida, ottaa yhteyttä kavereihin, nousta sängystä tai hoitaa normaaleja arjen askareita. Alkuviikon sain sairaslomaa. Nyt huomenna pitäisi mennä töihin. On niin vaikeaa ja tuntuu, että kaikki vain pahenee kokoajan. Epätietoisuus kasvaa ja vaikka tila onkin vakaa, niin mikä se on sittenkun sut herätetään..? On niin vaikeaa hymyillä. En itke kokoajan. En. Mutta kaikki on niin helvetin yks hailee. En jaksa välittää. En mistään. Stressaan arkeen palaamista. Pelkään, että se musertaa mut. Eka yö yksin onnettomuuden jälkeen on edessä, enkä tiedä mitä ajatella. Lähes kaikki muistuttaa mua tapahtuneesta ja susta. Tyhmät jutut. Paitojen värit, joka ikinen onneton uutinen. Jokainen muisto. Kerran menin sanomaan, että tekisi mieli vetästä oikeen kunnolla nyrkki seinään. Samalla muistin.. Sä purit ahdistusta niin. Taas itketään. Sun puhe. Se kaikuu mun korvissa ja sun hymy pyörii mielessä. Samaan aikaan yöllä, kun tää kaikki paska tapahtui, olin sängyssä ja ajattelin kuinka ihana sä oot. Sun luonne, sun jutut ja koko ihminen.. Enkä tarkota tätä mitenkään parisuhdeluontosesti, vaan ystävänä. Ei noin hyvälle ihmiselle sietäis sattua mitään. Mä oon niin pahoillani.. En edes tiedä mistä.. Siitä kai, että sä joudut kärsimään. Kärsisin ennemmin itse.

Tiedän, että kaikki on toistaiseksi hyvin. On hyvä merkki, että muistat tapahtumat vaikkei se varmasti hyvältä tunnukaan. Mutta entäs jos tila muuttuukin. Entäs jos oikeasti tää ei koskaan lopu. Entäs jos et olekaan enää se sama ihana ihminen. Tai entäs jos tapahtuukin jotain vielä pahempaa. En edes halua ajatella sitä. Saatika sanoa. Mä en voi muutakuin rukoilla kaikkien muiden joukossa, että elämä voittaa.

Toivottavasti saan vielä sua halata ja vielä sulle sanoa, kiitos, että päätit palata.

Et oo vaan lihaa ja verta, niin paljon enemmän, oot jotain aivan muuta

Viime viikko oli kyllä tosi raskas. Ensimmäinen työviikko. Sopeutuminen oli vaikeaa ja oleminen vaivalloista aika pitkälti. Maanantaina oli kaikkein ahdistavinta. Mulle opetettiin uusia paikkoja ja tutustutettiin uusiin lapsiin ja hoitajiin sekä tietenkin talon tapoihin. Opittavaa oli paljon. Jo maanantai illalla purin väsymystä ja ahdistusta milläs muullakaan kuin raivoamalla. Olin epätoivoinen. Miten jaksaa, jos ei meinaa jaksaa ensimmäistäkään päivää. Eniten kyseisessä työpaikassa harmittaa ja vituttaa eräs helvetin ääliö hoitaja, joka tämän kuun toimii jonkun sijaisena. Onneksi se lähteekin.. Vaikka siihen aikaa vielä onkin. Ja miksi hän minua ärsyttää. Niimpä. Mua ei koskaan ole katsottu niin paljon alas. Se hoitaja katselee tekemisiäni kokoajan ja näyttää naamaa, josta huomaa ylimielisyyden "Sä et osaa mitään ja mä osaan kaiken." Ärsyttävää.. Sittense lässyttää kokoajan niille lapsille. Sössössöö vaan. Herranjestas ne on jo 3-5vuotiaita, ne ymmärtää normaalia kieltä. Niille täytyykin antaa haastetta elämäänsä. Jos lapset haluavat, että mä luen niille lepohetkellä, ei, se kyseinen hoitaja ottaa kirjan ja alkaa lukemaan. Argh.

Tiistaina oli raskasta edelleen, mutta sen jälkeen meni paremmin. Teen siis 6,5 tuntista päivää, joka tuntuu todella pitkältä. 8-14.30. Perjantaina oli jo melko leppoisaa ja aloin jo viihtyä siellä. Se ei silti muuta sitä, miten raskasta työ on. Siellä oli eräs sivaria käyvä mies, joka opetti sitten mulle kaikki tärkeät jutut. Mistä haetaan aamupala ja välipala, miten pöydät katetaan, kuka on allerginen ja kenellä on laktoosi-intoleranssi. Miten tiskikone laitetaan päälle, milloin pitää pyyhkiä pöydät yms. Ne kuulostaa helpoilta, mutta kun joka tila on eri paikassa ja kerroksessa sekä eri oven takana, ei oppiminen tavoille ole ihan helppoa. Lisäksi pelkään etten muista allergioita ja tapan vielä jonkun tavallisella maidolla.. Siitä sitten tulisikin paskamyrsky mua kohtaan vanhempien tahoilta. Toivottavasti muistan..

Lähes kaikki tuntuu olevan hyvin. Olo on hyvä, mutta nyt ahdistusta on alkanut tulemaan entistä enemmän. Ahdistun kolmesta asiasta. Ykkösenä on paino ja syöminen. Sitä murehdin lähes kokoajan, kun nään itseni peilistä. En voi käsittää miten olen voinut päästää itseni lihoamaan lähes kymmenen kiloa. Kasvoni ovat pyöristyneet, vasta on suurimmillaan puoleentoista-kahteen vuoteen. Syön ja ahmin. Pelkään ja ahdistun. Kokeilen mahaani, tuijotan reisiäni, joudun puremaan hammasta, etten purskahtaisi itkuun. Itken kullalle jatkuvasti. Syön kokoajan ja paljon ja ahmin ja meinaan poksahtaa. Silti nykyään mua pyörryttää, huimaa ja heikottaa tosi usein. Enkä tiedä syytä.. MITEN VERENSOKERI VOI OLLA ALHAINEN, JOS KERTA SYÖ KOKOAJAN? Voisin kirjoittaa tästä ahdistuksesta piiitkästi, mutten jaksa valittaa, alkaa vain ahdistaa enemmän. Välttelen peilejä, en halua enää ottaa itsestäni kuvia tai edes yhteiskuvia kavereiden kanssa. Olen niin paisunut ja suuri, ettei mikään paita enää peitä sitä. Kaikki housut kiristää, eikä mitkään niistä tunnu hyviltä. Laihduin vanhan lääkkeen ansiosta vaikka kuinka.. Silloin tykästyin taas farkkuihin, koska ne ei kiristänyt. Taas olen alkupisteessä, enkä usko että näistä makkaroista pääsee eroon minun huonolla tahdonvoimallani. Voisin yhtä hyvin lopettaa lihottavan lääkkeeni, muttakun en saa enää sählätä. Olen lähdössä uuteen paikkaan opiskelemaan ja jos pääsen, muutan eri paikkakunnalle asumaan poikaystäväni kanssa. En saa enää pilata kaikkea. MUTTAKUN EN KESTÄ ELÄÄ TÄSSÄ PAINOSSA!

Toinen asia on se, etten pysty tuntemaan itseäni hyväksi missään.. Se oli niin helppo ja yksinkertainen asia. Kolmas asia on rahankäyttö. Kun rahantulo lakkasi olen ollut huolissani siitä, miten paljon rahaa oikeasti menee.. Kuukauden päästä on tietysti palkkapäivä varmaankin, mutta kuitenkin. Äsh. Tämä on turhaa. Ei kirjoittaminen saa mua laihtumaan. Ei se tuo mulle osaamista minkään asian suhteen, eikä se estä rahankäyttöä. Tahdonvoimaa tarvitaan lisää, muttakun olen siinäkin niin huono.

Sitten yksi asia, joka vituttaa suunnattomasti. Ei ahdista, mutta vituttaa. Ihmisistä tulee niin kusipäitä. Vanhat ystäväni eivät pidä mitään yhteyttä. Aivan, en minäkään, koska olen kyllästynyt aina aloittamaan keskustelun. Tänäänkin poikaystävälleni tuli viesti vanhalta parhaalta kaveriltani, jossa kysyttiin kuulumisia. Miksei minulta kysytä? Kyseinen henkilö pistää minulle viestiä vain, jos tarvitsee jotain. On myös toinen henkilö, joka tuntuu muuttuneen aivan etäiseksi. Ei myöskään mitään yhteydenpitoa. Molemmilla elämässään vain ja ainostaan heidät toisensa ja poikaystävänsä. Tällästä tää ystävyys. Täytyy myöntää etten itsekään aina jaksa puhella ja nähdä ystäviä, vaikka pitäisi. Mutta kyllä mä nyt sentään aikaan raivaan kaikille, ketkä sitä multa haluavat. Jos kerran mulle tultaisiin puhumaan, jaksaisin itsekin jatkossa ottaa yhteyttä, mutta ei. Kaikki lukiokaveritkin seikkailevat lukiomaailmassa. Lukevat ja pänttäävät. Eivät edes muista mua. Ei ainakaan pitkään aikaan ole viestejä tullut. Kyllä se olisi pitänyt arvata, ei ne musta edes välittänyt. Ei mulla mitään porukkaa siellä kyllä ollutkaan, että joo. Ei oo mitään uutta. Tänään ajattelin kuitenkin ahertaa. Pitäisi duunirinkiä varten tehdä harjoitus cv ja työhakemus. Seuraavaksi teen ne ja sitten alkaa vaatekaapin siivoaminen. Illalla poljen kuntopyörää ja yritän pitää tämän päivän syömiset kohtuudessa ja terveellisyydessä. Pakko mun on jotain tehdä ahdistuksen lievittämiseksi. Haluaisin niin paljon vain paremman elämän.

Enpäs ole vähään aikaan kirjoitellut. Viime aikojen tapahtumat ovat olleet suuria, vaikeita, mutta samalla helpotuksia. Olen eronnut lukiosta, lääkkeeni on vaihdettu, olen käynyt työkkärissä ja olen hakenut uuteen paikkaan opiskelemaan. Kaikki on tapahtunut äkkiä.

Vanhojentanssien jälkeen multa tosiaan vaihdettiin lääke. Entinen lääke, Abilify, vaikeutti keskittymistä merkittävästi. Olin levoton yms. Jouduin tekemään ison päätöksen lääkkeen vaihdosta. Lihosin viime lääkkeen takia montamonta kiloa ja ainoastaan Abilify ei vaikuttanut painoon. Tämä taas vaikuttaa. Itsetuntoni on niin huono, että lihoaminen aiheuttaa kauheita itsetunto-ongelmia. Päätin kuitenkin sen sen vuoksi, että saisin masennuksen, ahdistuksen ja pahan olon loppumaan. Näinhän se meni. Paha olo lähti. Tosin pahan olon lähteminen saattaa johtua myös toisesta asiasta. Nimittäin siitä, että joutusin eroamaan lukiosta. Siksi, että pääsisin varmemmin opiskelemaan uuteen paikkaan, sillä valmiista opiskelupaikasta verotetaan 8 pistettä yhteishaussa. Yhtenä päivänä noin pari viikkoa sitten opo soitti minulle ja kertoi tämän. Aluksi murruin täysin, enkä tiennyt mitä tehdä. Oli vaikea tottua ajatukseen, etten enää näe joka päivä vanhoja lukiokavereita, etten enää astu sinne varmaan koskaan ja ettei minulla ole mitään tekemistä viikkokausiin muiden ollessa koulussa. Osittain kaipaan koulua, mutta loppuen lopuksi, se oli helpotus. Voin keskittyä rauhassa parantumiseen. Hain siis sosiaali- ja terveysalalle. Toivottavasti pääsen sinne, koska muuten mun elämä romahtaa ja sit luultavastikin oon kuollut. Saisin kyllä palata lukioon sitten, jos en pääse, mutta en halua. En mene sinne enää. Ikinä.
Ja mitäs olen tehnyt nämä kaikki päivät. Eka viikko, ihan kamala. Ei mitään tekemistä. Onneksi kullallakin loppui koulu, koska kirjoitukset meni kaik ohitte. Ollaan mökkeilty kullan ja kaverin kanssa. Oon nukkunu pitkään. Siivonnu, tehny ruokaa, pelannu korteilla ja tällästä kaikkee perussettiä. Tosin olen vieraillut myös työkkärissä. Luultavasti pääsen työkokeiluun. Toivottavasti saan kokeilupaikan tämän kylän päiväkodista, koska lapset on ihania. ♥ Toivotaan nyt, että onnistaa.

Kaikki on siis hyvin. Paitsi syöminen. Ahmin itseni aina niin täyteen, että joskus täytyy oksentaakin. Kun on vaan niin täynnä. Ahmin kaikkea, kaikkea mitä syödä vaan voin. Oon lihonnu ainakin viis kiloa ja vittu sentäs, että olen täynnä tätä. Lääke toimii ahdistukseen myös syömisen suhteen, mutta kuinka kauan jaksan tätä ainaista ahmimista. Nyt muutenkin on paskaa, ko reluxlääkkeet loppus ja nyt maha sattuu kokoajan. Oon iha turvonnu ja maha sattuuu. Ja ne loppus vasta pari päivää sitten.. Olen ennenkin yrittänyt olla ilman, mutta maha tulee aina vitun kipeeksi. Pitäs mennä lääkäriin senkin takii sit varmaan taas, ku en tiiä miten kestän tän mun mahan kanssa ilman lääkkeitä.

Mä ehkä oikeesti kuolen tähän mahakipuun. Argh.

Kun mikään ei auta

Kolme päivää humalassa. Taino, ei oikeastaan. Oon vaan niin väsyny, etten jaksa? Jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Keskiviikkona lähdettiin matkustamaan kaupunkiin kaverini luo. Se oli ihan jees kyllä. Tosin kissa-allergia sai hengityksen särisemään ja ajattelin jo, että joutuisi kutsumaan ambulanssin. Lisäksi yksi miinuspuoli oli se, että lähdettiin toisen kaverin isälle syömään lasagnea, jos edes kirjotetaan noin ja sitten sen isä ja muut kaverit tulivat kotiin. Kännissä, tietenkin. Odotettiin kaverin huoneessa, jotta he lähtisivät, varsinkin yksi. No kun oltiin lähdössä, käveltiin huoneen ovesta ulos. Ihan järkyttävä haju. Siis pilvi. Siis ei muuten, mutku vittu se hais nii voimakkaasti. Sen isä ja muut sen kaverit oli polttanu sisällä pilveä. Mm, nice. Sääliks vaan käy pientä tyttöraukkaa. Sinä iltana tajusin myös paljon muuta. En ollutkaan niin hyvä katsomaan laajasti, auttamaan ihmisiä. Se yksi oli. Se oli kokenut kaikenlaista, mun kokemukset tuntuu niin mitättömiltä. Kaikki paha, mistä mä oon kärsinyt, se o vaan niin pientä siihen verrattuna. Tuli paha olo, vaikka tiedän, ettei ongelmia saa vertailla. Kukin kokee kaiken tavallaan.

Torstaina lähdettiin toiselle kaverille viettämään iltaa. Se oli jees ilta ja siellä olin jopa pikkusen humalassa. Keskiviikkona en juonut paljon mitään. Puhelin parin kanssa henkeviä ja tunsin auttaneeni jotakuta. Se oli kiva tunne. Jäätiin sinne sitten yöksi ja herättiin vasta, kun sen äiti oli tullut kotiin. Äkkiä loput lonkerot kyytiin ja menoksi, vaikka se kyllä tiesi. Musta on vaan niin noloa. D:

Perjantaina eli eilen oltiin kaverin synttäreillä 18v. Aluksi väsytti niin paljon, että tylsistyin totaalisesti. Loppuen lopuksi puhuin jänniä, vaikka alkometriin nollat puhalsinkin paikan päällä. Sielläkään en paljon juonut, muttakun maanantainakin taisin juoda ja tälleen ni ei vaan jaksaa.

Tänään olisi vanhojen jatkojen jatkot, mutta päätin silloin, etten enää sillon tuu juomaan. Nyt tekisi mieli mennä käymään, mutta se maksaisi 4,50e ja jos vain kävisin siellää ja silleen ni ei järkeä. En kyllä tiedä. Jotenkin turhaa ja oon niin väsyny ja kärttynen ja vihaan, että pian facebook on täynnä päivityksiä, koska jääkiekko. Enkä tykkää stressata, joten en kai sitten katso peliä. Nooh. Ihansama. On vain perseestä, koska haluisin lähteä johonkin. Ahdistaa olla kotona. Ahdistaa koulujutut. Ahdistaa kaikki. Olen syönyt ja syönyt ja syönyt ja nyt ahdistaa. Mäkissä, hesellä, hesellä. Sipsiä, pizzaa, karkkia. Ihan liikaa. Nyt painan taas miljoona kiloa enemmän ja viddu. Oon vaan pettynyt. Toivottavasti hiihtoloman jälkeen alkaa taas normaalit liikunta- ja ruokatottumukset. Vaikken tiedä pystynkö. Kaikki on niin vaikeaa.

Seuraavalla viikolla lääkäri, en tiedä mitä sanoa. Etten jaksa koulua? Etten osaa syödä lääkkeitä oikein? Että tapan itseni? Mitä vittua. Ei ne kuitenkaan ota mitään tosissaan, ne vaan koittaa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oonhan voinu niin hyvin. Joo, hiihtolomalla. Kun on ollut tekemistä. Ettei ole tarvinnut miettiä kaikkea paskaaaaa, jota elämäni omistaa. Yhteishaku on pian. Mä oon loppu ihan pian. En ehkä kestä.

Mut se ei tapa sun tunteit niinku huora

Vanhat ohi. Nyt ei oo mitään hätää. Jos tai oikeestaan kun alkaa liikaa ahdistaa, ei ole mitään estettä lähteä.

Nyt on olo vähän parempi, koska hiihtoloma ja sillatti, mut veikkaampa, et koulun alkaes ei kauheesti naurata. Mää en vaan pysty opiskelemaan. En vain pysty. Nytkin pitäis tehdä mediatehtävää terveyystiedosta, mutta mitä vittuaah. Emmä jaksa?

Vanhat oli jees. Jännitti laulaa yläasteen edessä, mutta kannatti, koska sain paljon, paljon kehuja. Yläastelaisilta randomeilta, rehtorilta, ystäviltä, opettajilta. "Kylmiä väreitä tuli"-tyyliin. Ei mul oo muuta sanottavaa.

Yritän kirjottaa. Ei oo kirjoitettavaa, vaikka hetki sitten oli. Kaikki on outoa. Käyttäydyn oudosti. Tuhlaan rahaa kuin mikäkin. Otan lääkkeet, en ota lääkkeitä, otan, en. En tarvitse. Tarvitsen. En saa nukuttua ketipinoreilla. En edes halua mennä nukkumaan. En halua ottaa abilifyta ja olen kyllästynyt tähän niinsanottuun maniaan. Haluaisin lopettaa kokonaan lääkkeet. Tahtoisin masennuksen takaisin. Mania ei ole kiva. Mä vaan pyörin ympäri taloa, puhun kaikesta rumin sanoin, raivoan, huudan ja itken. Puhun nopeasti ja paljon. Yöllä pyörin sängyssä kauan ennenkuin nukahdan. Tuntuu, että kuolen tähän. Mä vihaan tätä. Kun ei ole mitään syytä miksi purkaisin raivoa. Ei syytä raivota. Ei mitään. Välillä olen tosi ahdistunut siitä, että kiirehdin. Menetän hermot pienestä ja ei. En oikeastii kykene hillitsemään itseäni.

Tänään olen jaksanut kävellä 8km. Jaksanut tarkkailla syömisiä. Olen ollut polttamatta tupakkaa. Juuri niin kuin pitääkin. Olen vain väsynyt siihen ainaiseen menemiseen, silti on pakko.

Pitkä ja raskas ahdistustaival

Mua vähän pelottaa, että tää blogi leviää. Mua pelottaa syöpä. Mua pelottaa elämä. Ahdistus, mania. Itsemurha-ajatukset ja osasto. Koulu ja tulevaisuus. Osa peloista ovat aivan selviä, mutta tuo yksi nyt on epäselvä ja, että miksi niin, mutta en ala sitäkään täällä availemaan. Musta tuntuu, että yksi kaveri on saattanut kertoa tämän yhdelle toiselle kaverille, muttakun vittunyt, en halua, että tää leviää. Tää on blogi niille, joille olen ollut omistautunut/joille omistaudun. Eniten itselleni. En halua, että kaikki tulevat huolehtimaan minusta, jos sanon jotain kauheaa.

Oon taas kuullu hirveitä asioita liittyen mun terveyteen ja eniten ehkä sen takia olen nyt sairaslomalla pari päivää. Parin viikon päästä kuulen lisää ja pelkään vain pahinta. En osaa toivoa hyvää, parasta. Itsemurha-ajatukset valtaa ja hoen itselleni, että vielä vanhojen yli täytyy kestää. Sitten voin mennä. En sano, että menen, mutta olen melko varma kyseisestä. Nyt on niin paha olo. Kaikki ahdistaa. Tänään jopa mielessä kävi pitkästä aikaa "Joutuisimpa osastolle pakoon näitä ajatuksia." Eihän todellisuudessa niitä pääse pakoon sielläkään. Tyttöjen tanssiharjoitukset saivat minut ahdistumaan niin. En osaa. En vain osaa. En ole seksikäs, en osaa tanssia. Olen hirveä, kamala.

Viime päivinä olen ollut outo. Levoton ja erittäin turhautunut. Epätietoisuus vaivaa ja kotona on ahdistava olla. Suutun kokoajan jostain. Raivoan ja huudan. Oon epäystävällinen, enkä jaksa huomioida ketään. Alakuloisuus vaivaa ja masentaa. En jaksa mitään. Joudun pinnistelemään. Koulu ahdistaa helvetisti. Bilsaa.. Solubiologiaa. Hyi vittu ja ei saatana. En vain jaksa enää.. Haluan pois.. Poispoispois. Olen taas pohjalla. Vajonnut syvyyteen. Enkä jaksa enään. En vain jaksa..

Sairaskertomus osa 1

Mulla on tylsää, mulla ei ole kavereita, ei ketään, joka pitäisi seuraa. Siksi ajattelin käyttäväni aikani ja vaivaisen energiani sairaskertomukseen. Aloitan ihan lapsuudesta ja päätän tän ensimmäisen osan yläasteen päätökseen.

Pienenä olin erittäin sosiaalinen ja naurava persoona, mutta se päättyi lyhyeen. Olin aina vähän ylivilkas ja ihminen, joka rakasti tehdä asioita sekä halusi aina olla tekemisissä kavereiden kanssa. 3-4 luokalla aloin masentua koulukiusaamisen johdosta. Käytin collareita koulussa ja olin erilainen. Nelosluokalla sain silmälasit ja kiusaaminen vain yltyi. Olin kuulemma läski, rillirousku ja ääneltäni heliumi. Kiusaaminen alkoi yhdestä vaivaisesta asiasta, kun kaadoin erään pojan pyörän ojaan, kun hän leikki heittävänsä pyörääni ojaan. Poika suuttui minulle ja alotti kiusaamisen, koska mä olin erilainen. Niin erilainen, kuin muut. Olen ollut sitä koko elämäni. Olin ollut vähän häiriintynytkin kakara. Uhkailin salaisilla lapuilla kavereitan, keksin mustan miehen. Vein metsässä olevaan kuuseen äidin mustan takin ja hatun, sekä saappaat. Otin siitä kuvan ja näyttelin ihmisille. Varastin nintendo ds-pelikonsoleita kavereiltani, vaikka palautinkin ne. On tuo nyt vähän häiriintynyttä.

Masentusin kiusaamisesta pahasti, eikä mikään enää huvittanut. Öisin en millään saanut nukuttua, enkä tietenkään antanut muidenkaan nukkua. Huusin, raivosin ja itkin. Potkin ja löin vanhempiani. He joutuivat pitämään mua paikallaan, toinen käsistä, toinen jaloista. Heittelin tavaroita ja sekoitin huonettani pitkin yötä. Joka yö. Hakkasin seinääni tuolilla ja piirsin siihen huulipunalla, kunnes se oli aivan pilalla. Mulla oli itsemurha-ajatuksia ja olin varma, että koko perheeni vihaa minua. En antanut KENENKÄÄN nukkua ja kaikki olivat väsyneitä sekä stressaantuneita. Tunsin pilanneeni kaiken. Yritin usein lopettaa ja mulle luvattiin tietokone, jos käyttäytyisin kunnolla. Päivät kuluivat ja tietokoneen saanti siirtyi. En osannut hallita käyttäytymistäni. Itkin monesti sitä, kun halusin vaan parantua, vaikken silloin tiennytkään, että sairastin masennusta. 

Mut laitettiin psykologille ja siellä kävin pari kertaa. Sitten todettiin, että polikliniikalle täytyy mut laittaa. Sinne sitten, tehtiin psykologiset testit yms ja aloitettiin unettava hormoni, melatonin. Sillä sain paljon paremmin nukuttua ja hoito jatkui polilla. Mulla todettiin keskivaikea masennus. Pikkuhiljaa hoito kuitenkin auttoi, vaikka koulukiusaaminen jatkui vielä moonta vuotta. Lopetin melatoninin vähän ennen yläastetta, silloin lopetin myös muun hoidon.

Yläaste meni paljon paremmin aluksi. Vaikka mua edelleen haukuttiin ja kiusattiin. Sain silti uusia ystäviä ja tunsin itseni tärkeäksi. Riitelin paljon ja aiheutin ystävien keskuudessa draamaa. Kasilla löysin viiltelyn. Aluksi jäljet olivat ihan pieniä, eivätkä syviä, mutta niinkuin tiedetään, haavat kasvaa, kun "oppii". Ysillä alkoi kaikki mennä taas perseelleen. Viiltely pahentui merkittävästi ja menimmekin sitten yksityiselle psykiatrille. Halusin melatoninin takaisin, koska en nukkunut hyvin ja sain kyllä sen.. ja masennuslääkkeen Seronilin. Se olikin sitten virhe. Suuri virhe. Sekosin, aloin saada paniikkikohtauksia ja menin aivan ylikierroksille. Yhtenä päivänä painisin äitin kanssa lattialla pöydän alla, paniikkikohtauksen vallassa ja lähdin sitten sukkasillani juoksemaan helmi-maaliskuisessa säässä vain huppari päällä. Hyppäsin syvään ojaan, mutta joku mussa käski mut nousemaan. Olin litimärkä ja kylmissäni. Menin viiltelemään lasinsiruilla ja lähdin sitten takaisin kotiin. Kuulin minua huudettavan. Menin sisälle ja lopulta pikkuveljeni ja äiti löysi mut. Äiti vei mut saunaan ja sanoi hoitavani mut osastolle. Seuraavaksi, kun menin polille, jouduin ensimmäistä kertaa osastolle. Siellä vaihdettiin lääke Seroqueliin. Kun olin osastolla, poikaystäväni petti minua. Arvasin sen. Sen jälkeen viilsin aika pahasti ja tikattavaksi sitten loppuenlopuksi jouduinkin. Naapuri joutui lähtemään viemään meitä päivystykseen.. Vähän ennenkuin ysiluokka päättyi, pääsin pois osastolta ja olin taas vähän aikaa tosi onnellinen, silti masennuksen varjostamana.

Toinen osa tulee, sittenkun jaksan sen tehdä. Siinä tulen kertomaan loput tapahtumat elämästäni tähän asti.

Mania vs hypomania

Olen aika sekaisin energiasta, jota oikeasti ei edes ole. Viime postauksen kirjoitin samassa tilassa, kuin olen nyt. Niin väsyneenä olemaan yksin. Olen vain yksin. Istun huoneessani. Telkkari on päällä, mutta sekään ei kiinnosta. Ei se anna seuraa. Haluan vaan poies kotoa. Pois täältä yksinäisyyden huipusta. Neljän seinän sisällä. Tässä olotilassa. Nimittäin mulla on taas maaninen/hypomaaninen jakso. Hermostun helposti, tahdon kokoajan tehdä jotankin. Viime postaus koostui tästä. Olin varma, että lähden, mutta aamulla muutin mieleni. Tein äikän kokeen ja palautin lääkkeet. Se johtui maniasta. Siitä, että raivostun, kun yritän olla paikallani. Päässä virtaa miljoona ajatusta, tuntuu kuin se räjähtäisi. Pakko tehdä, tehdä, tehdä. En pysty olemaan paikallani. Anteeksi tästä virheellisestä tiedosta, mutta voitte olla varma, että se on tätä tahtia tulossa.

Koska mun on tarkotus lähteä

Hypin asioista toisiin. Mietin elämää ja tarkoitusta. En silti pysty. En pysty lukemaan kokeisiin. En tiedä pystynkö menemään edes kokeeseen. Pakko se on.. Muttakun en pysty. Ihansama. Ihansama miten se menee, koska millään ei ole enää väliä. Sillä mä lähden huomenna. Eikä mun tarvitse tehdä enää yhtäkään koetta. Mun on tarkotus ja elämä on taivaassa. Ei mulla oo mitään sanottavaa. 

Kyl sä Hanne pärjäät, muista se! ♥ Ja kulta. Mä rakastan sua, aina! ♥ Ketään muu, kuin nämä kaksi ei mun vierellä ole pitkään aikaan seissyt, ei kysynyt mitä kuuluu. Anteeksi nyt, mutta se on totta. Heippa silti teillekkin, jotka joskus ystäviä olitte!

Epätietosuudes elämä

Koeviikko meneillään ja mun pitäisi lukea. En vaan jaksa.. Äidinkieli. Kirjallisuuden historia. Moivaan sille. Onneksi enää yksi koe huomenna ja muut vapaata. Tosin joudun silti menemään kouluun vanhojentanssiharkkoihin keskiviikkona ja torstaina. Perjantaina on Skyfallin harjoitukset. Maanantai onkin sitten vapaa. Jes. Sitten tiistaina uusi ja maanantai vapaata koko kurssin ajan, koska terveystiedon otan puoliksi itsenäiseksi. Jeii. On rento jakso tulossa ja silleen. En silti jaksa ja yhteishaku lähestyy uhkaavaa vauhtia.

Mutta se mistä olin tänne tulossa puhumaan, on mun hoito, terveys, elämä. Mä olen käynyt läpi erilaisia hoitomuotoja tässä mun elämäni aikana: perheterapiaa, polia, psykologia, osastohoitoa. Olen siis sairastellut ala-asteelta asti. Olen aika kyllästynyt tähän. Ekaa kertaa, kun menin osastolle pari vuotta sitten, mulla huomattiin ylivilkkautta ja annettiin työdiagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jouduin osastolle koska viiltelin ja olin pirun ylivilkas. Se näkyi mulla lakkaamattomalla puhumisella ja todella usein ärsyyntymisenä. Ennen osastoa aloitettiin mulla masennuslääke, Seronil. Perus masennuslääke, jota nuorille aina yleensä ensiksi annetaan. Noh, alkoi mennä vielä huonommin. Eräänä iltana sain paniikkikohtauksen ja lopulta lähdin sukkasillaan juoksemaan pelkällä hupparilla silloinkun vielä oli lunta ja märkää. Hoipertelin pitkin metsiä ja teitä. Hyppäsin muunmuassa ojaan ja kastuin läpimäräksi. Eihän sitä kauhean hyväksi itsemurhayritykseksi voi kutsua, mutta kuolla halusin. Ent tiennyt mikä minuun tuli. Kuin sisälläni oisi ollut joku toinen. Osastolla sain sitten tietää, että jos on kaksisuuntainen, masennuslääkkeet ei sovi. Ne aiheuttaa maniaa. Ylikierroksille menoa ja siitä kaikki olikin johtunut. En tiennyt miten suhtautua, mutta sopeuduin melko nopeasti sairauteeni ja hyväksyin sen. Vähän reilu vuosi ja olin taas osastolla, viiltelystä. Mulla oli mielialaa tasaavia lääkkeitä: Lamictal masennukseen ja Seroquel Prolong maniaan. Osastolla siihen lisättiin masennuslääke, Sertralin. Ajateltiin, että kyllä se voidaan laittaa tasaavien lääkkeitten kanssa, mutta lopulta.. kun olin päässyt osastolta pitkille lomille, menin juomaan. En juonut, kun vain pari ja sitten se alkoi. Aloin rimpuilla ja huutaa, että haluan pois. Sitten itkin ja pyysin kullaltani anteeksi. Sitten taas uudestaan rimpuilin. Sitten itkin. Rimpuilin. Itkin. Kun rauhoittusin, muistan, kun mä hymyilin. Virnistin "Mä meen kuselle." En mennyt. Lähdin ja virnistin taas. Lähdin juoksemaan kohti jokea. Kiipesin puuhun ja roikun siinä joen yläpuolella puussa. Halusin hypätä. Virnistin ja vannoin, että kaikki oli pian ohi. Näin kun minua etsittiin. Sitten aloin etsiä ja huusin kaverilleni, että olen täällä. Hetki sen jälkeen kaduin. Roikuin taas, enkä suostunut tulemaan alas. Viimein. Viimein tulin alas ja silloin halusin heti osastolle. Ei yöllä viitsinyt lähteä ja yritin koko yön hypätä kullasta yli ja lähteä vetämään. Saatanan lääke. Menin osastolle. Suutuin sielläkin. Potkin hoitajia. Olin lepareissa. Sain rauhottavaa. Olin kuin mikäkin känninen kala. Halusin lääkkeen HETI pois, sillä tiesin mistä kaikki johtui. Siitä lähtien mulla lääkärini mukaan on ollut diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö, virallisesti.

Ja miten tämä nyt liittyy aiheeseeni. Ei tarkoituksenani ollut kertoa menneisyydestä, vaan siitä, että joka ikinen eri ihminen sanoo mulle, että ei sulla välttämättä sitä ole. Osastolääkäri: adhd. Dkt-terapeutti: tunteittensäätelyhäiriö. Polihoitaja: vitut, sul ei vaan oo sitä, en tiiä mikä sul on, mutta luultavasti ei sitä. Mun oma lääkäri on sanonut, että kaksisuuntainen, MITÄ VITTUA TE MUUT SIINÄ HÖPÖTÄTTE. Arvatkaa ahdistaako mua ihan helvetisti se, että te kaikki sanotte eri juttuja. Mun pitäisi päättää mun hoidosta. En tykkää polihoitajasta. Tykkään lääkäristä. Haluaisin yksilöterapiaan, en dkt-terapiaan, johon mulla nyt on lähete. Onneksi voin puhua lääkärille, sittenkun saan soittoajan. Hoitajani mielestä, en ole kyllin vahva vielä yksilöterapiaan, mutta vitut. Olen paljon parempivointinen. Mua epäilyttää lääkkeet, hoito, syöminen. Elämä. Ongelma on se, että jos ei pian saada tähän juttuun jotain selvyyttä, ni mä nään itseni ottamassa yliannostuksen. Nään sen kokoajan. Epätietoisuuden saattelemana.

Pieni, pieni, pieni, pieni..

Mä en uskalla pyytää apua, vaikka tiedostan kaikki riskit. Vaikka tiedostan kaikki riskit ja haluan minimoida mahdolliset riskit, en uskalla pyytää apua. Kullalle osaan puhua, muille en. On tyhmää pelätä, mutta ei ole kiva tunne, kun syömiset menee päin vittua ja kasvan kasvamistani. Pelkään, että kohta olen 100 kiloinen jättiläinen, kun vaan syön ja syön ja syön.. salaa. Haluan vaan olla pieni..

Olin paljon onnellisempi, kun osasin kontrolloida syömistäni. Aloitin uudestaan sen lääkkeen. Mä aion laihtua. En enää kestä.

Tuskastunut

En tiedä mistä alottaisin. Kaikkea on ehtinyt tapahtua ja sattua ja paljon olisi kerrottavaa. Ongelmat lisääntyy lisääntymistään, eikä loppua näy. No. Joulu meni. Sain jees lahjat, mutta joulun aikoihin olin erittäin ärsyyntynyt ja herkillä. Johtui siitä, kun olin tossa ryyppäämässä toisessa kaupungissa ja siellä tuli sitten valvottua aamuseitsemään. Unirytmi meni kai sitten ihan vitun sekaisin, koska lopetin ennen joulua sen yhden saman lääkken, kun joskus ennenkin keskittymiskyvyn parantamiseksi ja se lääke sai mut paljon virkeämmäksi. Nyt ilman lääkettä unirytmi ei saisi mennä sekaisin tämän kaiken mylläkän keskellä, koska sitten musta tulee ärsyyntynyt ja helvetin herkkäpintanen. Joulun aikoihin piti herätä aikaisin ja kun ei väsyttänyt, menin myöhään nukkumaan. Nukuin liian vähän ja siitä tuo kaikki johtui. Koko joululoman nukuin iltapäivään asti ainaku voin. Vähän ennen uuttavuotta oli erittäin lähellä, etten ottanut yliannostusta. Olin ihan varma siitä, että sillon mä lähden. Onneksi kulta pelasti.. Sitten tuli uusivuosi ja sillonkin meni aika pitkäksi. Ajeltiin edestakas kaikkialla ja tultiin joskus kuudelta kotiin. Sittenkun päästiin nukkumaan, nukuttiinkin sitten puol kuuteen illalla. Jes. Seuraavana päivänä kouluun ihan vitun pirtsakkana. Oli vaikeaa ja on edelleen. Aamulla, kun herään, kyyneleet tulee silmille ja kaikki ongelmat hyppii hartioilla, jotta varmasti murtuisin. Ennen aamut ovat olleet helpompia kuin illat. Nyt vaikeita ovat sekä aamut sekä illat. Masennun illalla, kun tajuan, että huomenna on koulua ja joudun stressaamaan sitäkin. Aamulla, kun avaan silmäni, kaikki tuntuu musertuvan ja hoen kokoajan itselleni, etten jaksa, en jaksa, en jaksa. Yritän rauhoitella itseäni koulussa puhumalla itselleni järkeä. Ei oo mitään hätää, ei ole. Kaikki on hyvin, mutta mitä se auttaa kun tiedän, ettei mikään ole hyvin. Keskellä päivää olevat vapaatunnit ärsyttää, koska tiedän mitä silloin teen.. nukun. Nukun vapaa-ajantilassa ja toivon, että väsymys kaikkoaisi edes hetkeksi. Tunneilla rukoilen, että olo paranisi, niin ettei tarvittisi purra huulta itkun estämiseksi. Siinä tulee se pahin ahdistus. Se, jota mulla ei pitkäään pitkään aikaan ole ollut kunnolla. Nyt on. Koska ongelmat kasaantuu niin nopeasti, etten ehdi hoitaa yhtäkään niistä pois alta. Koeviikko lähestyy ja mä pelkään matikan koetta. Oon ollu koulusta taas yhä enemmän ja enemmän pois. Oon jäljessä, enkä äikästä myöskään ymmärrä yhtään mitään. Ainut koe, mikä ei pelota on ruotsi. Sitä olen lukenut mahdollisimman ahkerasti, koska mun mielestä se on helpoin aine tässä jaksossa ja haluan olla edes yhdestä numerosta ylpeä.. kerrankin. Teen äikkääkin itsenäisesti poissa luokasta keksittymisvaikeuden takia ja siksi en tiedä yhtään, mikä on tärkeä juttu ja mikä ei. Kirjallisuuden historia ei ole mun vahvin kiinnostuksen kohde, oikeestaan ei kiinnosta vittuakaan. Lisäksi on vanhojentanssit ja niissä sitten pitäis laulaa Bond-teemaamme sopiva Skyfall. Se on pirun vaikea biisi varsinkin sellaselle, joka ei oo koskaan ennen kuullu muutaku kertosäkeistön. Haluisin kerrankin näyttää osaavani jotain, mutten tiedä miten se tulee onnistumaan. Vaikka juuri oli loma, tarvitsen sitä lisää, NYT. Haluan matkustaa johonkin kauas pois ja unohtaa murheet edes hetkeksi. Yhteishaku lähestyy, pitäisi olla voimaa siihenkin. Tulokset jännittää. Jos en pääsekään sinne? Mitä sitten.. Ei ole muuta tehtävissä, kuin lähteä pois.. kokonaan.

Kullan kanssa ei enää ole taukoa ja tauko teki tehtävänsä. Sillon sitä tajuaa kui paljon ihmistä oikeesti rakastaa. Tuntuu ihan siltä, kun ois vastarakastunut. Joka päivä oon heränny kullan vierestä ja nukahtanut kullan viereen. Joka aamu mieleen tulee heti se, että saako nukkua seuraavankin yön toisen vieressä. Tänäänkin aamulla meinasi itku tulla kaiken sen keskellä, kun tajusi, että tänään on tehtävä paljon ja huomenna on koulua, mutta kaikkista pahimpana.. Entä jos joudunkin nukkumaan yksin seuraavan yön.. Ollaan vietetty niin monta yötä vierekkäin perätysten, että yksin nukkuminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta.. Jos nähdään aamulla ja vähän koulussa, illalla viiden kuuden maissa alkaa ikävä voimistua tuntuvasti. Joka päivä se silti on ajanut illalla tänne mun viereen nukkumaan.. Tänäänkin se lähti joskus kahden maissa kotiin ja silti nyt alkaa jo pikkuhiljaa se kaipuun tunne hiipiä tonne jonnekkin sisimpään. Mutta sieltä se tänäänkin tulee.. Rakastan sua.. ♥

Yksi asia elämässä hymyilee ja pitää pystyssä, mutta tuntuu taas, että liian monta huonoa asiaa kumoaa hyvätkin asiat.. Ei ne ongelmat tähän loppuneet. Lihominen. Yksi hirveimmistä asioista mitä joululoma sai aikaan. Lihosin kaksi kiloa, koska hesemättö, suklaa, sipsit, karkit, alkoholi, kaikki. En voi tajuta miten voin olla antanut itseni ajautua tähän. Lopetin ruokahalua vähentävän lääkkeen ja nyt syön kokoajan!! En pysty hallitsemaan tätä yhtään, en yhtään. Tunnen itseni kokoajan paskaksi. Lihavaksi paskaksi. Vihaan mennä kouluun, koska näytän niin läskiltä ja rumalta. Oikeestaan pelkään sitä.. Pelkään mitä muut aattelevat, "kato toi on lihonnu ihan vitusti, heheh". Kireät vaatteet voisi heittää samantien roskiin. Mä olin niin ylpeä, kun laihduin.. Siksi mietin vakavasti ottavani lääkkeen takaisin. Siinä on kaksi hyvää puolta: Se poistaa väsymyksen ja laihduttaa. Yksi huono puoli, keskittymiskyvyn heikkous.. Entiedä mitä teen. Tää on niin monimutkasta ja vaikeeta. Tää ihan kaikki. Mä en tiiä miten tulen kestämään. Ainakin sain purettua kaikkea. Ja sinne papa-testiinkin pitäisi mennä ja varata aika soittamalla ITSE. Vihaan soittaa jopa omalle poikaystävälle, pelkään puhua puhelimessa. Pelkään myös papan vastauksia, koska mulla on kuitenkin ollu siellä solumuutoksia, eikä pysty olemaan ajattelematta, jos ne kuitenkin ovat lisääntyneet... Tarvitsen oikeasti apua tässä kaikessa. En vain kestä.