Nimetön helvetin postaus.

No viime postauksen jälkeen lähdinkin sitten takaisin osastolle. Viiltoja ja vitunmoista ahdistusta. Pääsin sieltä edellispäivänä. Päätin jo heti, etten jää pidemmäksi aikaa. Nukuin huonosti hoitoneuvottelua edeltävän yön ja olinkin sitten melko kärttyisä siellä. Eivät meinanneet päästää kotiin, koska vaikutin niin ahdistuneelta. En edes sillei ollut. Olin vaan helvetin väsynyt enkä siksi jaksanut keskittyä ja puhua vaikeista asioista. Heti samana iltana kun pääsin kotiin, lääkkeet alkoivat houkuttaa, kun ahdistus jyräsi. Etin lääkkeitäni hädissäni, mutta kaikki on piilotettu. Paitsi yksi kappale jokaista... No viskoin kurkkuuni sitten allergialääkkeitä. Mikä järki taas. En tiedä. Ajoin skootterilla yhdelle metsätielle, istuin kalliolle ja polttelin tupakkaa musiikin tahdissa. Välillä potkin kiviä ja kuuntelin huutomusiikkia. Välillä itkin ja välillä unelmoin laulamisesta. Sitten taas itkua ja surua.

Seuraava yö meni taas huonosti. Heräilin aamuyöllä ja aamusta miljoona kertaa. Kymmeneltä oli herätys. Olin luvannut mennä mummille leipomaan. Nousin hatarasti ja tajusin huimauksen seuraavan. Sain otettua lääkkeet, puettua ja vietyä koiran.. juuri ja juuri. Taikinaa alustaessa luulin pyörtyväni. Kuumuus ei auttanut yhtään. Sitten poli. Puhuin vähän ja ärtyneesti. Sitten menin I:n kanssa shoppailemaan. Oli kyllä hauskaa, täytyy myöntää. Kotona odotti kulta ja iskä. Korjasivat autoa. Huomasin siinäkin olevani ärtynyt ja väsynyt. Piilari temppuili ja pää painoi. Mentiin lopulta semimyöhään nukkumaan ja herääminen olikin vaikeaa. Aluksi oli kamalaa, sitten helpotti ja sitten se iski vielä kovempaa. Huimaus, huono olo ja väsymys. Autossakin oli vaikea istua. Saatika sitten seistä juhlasalissa lakituksen harjoituksissa. Taisiis ei me kokoajan seisottu, mutta sitku piti laulaa... Argh. Meinasin pyörtyä jo istuessa. Ruokailu helpotti ihan hiukan, mutta väsymys ei laantunut hetkeksikään. Mentiin sitten N:lle ja silmät eivät millään pysyneet auki, kun makasin sängyssä. Kotona ei ole ollut mitenkään helpompaa tapella väsymyksen kanssa.. Porukat häiritsee kokoajan ja tuntuu, että huudan jo ihan pienestäkin ärsytyksestä. Miksei ne vittu ymmärrä, ettei mulla ole mikään, olen vain väsynyt. Saatanan saatana.

Asioihin, jotka ärsyttäää... Toi mun uus puhelin. Mä en osaa käyttää sitä ja tuntuu, et se on maailman huonoin puhelin. Tekniikan ihmeitä  taas. Miksei vois olla VÄHÄN yksinkertasempaa tälläsel normil ihmiselle.. Mul oli kiva puhelin, mut sit se tosiaa alko lagii.. Haluun vanhan takasi. Ja sit ärsyttää, ku oon aina ollu tälläne epäsuosittu. Ei. Ei se ärsytä, et oon. Mut sit ärsyttää, ku läheiset ihmiset kuuluu niihi piireihi, jotka ei ota tälläsii epäsuosittui tosissaa messiin. Mä en tunne tulevani koskaan hyväksytyks. Kullan kans joo.. Mut muittenkans. En oo varma haluuks ne olla mun kans ja sit ärsyttää mennä porukan mukan, ku kuitenkaa ei kuulu mihinkään mitenkään. Ja sitku toi mun läheisin ihminen, on tosiaan aina kaikis porukois ja sit mä en uskalla mennä muutaku massan mukana. Ootan, et joku yksittäinen tuttu tulee vastaan ja alan jutskaa senkans. Yritän nauraa ja olla mukan, ettei kukaa näkis, et tajuan olevani ulkona porukasta. Kätken hymyni ja nauruni alle paljon ahdistusta siinä kohtaan. Patoutan ne ja siitä saattaa syntyä itsetuhosii yllykkeitä. Se on vaan niin kurja tunne, ku oot pippaloissa, etkä tunne kuuluvas sinne. Tää meijän "porukka", joka on juhlinu kauan saman katon alla aina välillä, alkaa käydä mulle ahdistavaksi. Vähä välii kuulee vitsauksii mun huonost huumorista ja muuta. Tulee väkisinki paska olo. Emmä osaa heittää läppää, enkä osaa puhuu oikeist asioist enkä tiedä mitää hienoi asioi enkä sivistyssanoi ja muut. Tuntuu oikeesti niin ulkopuoliselta, ku muut tanssii ja halailee ja mä oon ku ilmaa. Niin se meni viimeksi. Joo mulla särkee pää. Siks mä istuin sohvan nurkassa ja itkin. Vaan vähän. Hitaita ja tuskasia kyyneleitä. Kun mä en kuulu sinne. En tiedä mistään mitään enkä osaa olla niin. En osaa. Joka kerta niissä bileissä joku menee pieleen. On saatu paniikkikohtauksia, pyörtyilty, poltettu itseä ja vedetty lääkkeitä. Oikeesti ihan oikeesti, miks näin. Miksen kuulu mihinkään.. Tai tunne kuuluvani. Väärä musiikki ja väärät sanat ja väärät vitsit ja väärät teot ja kokonaan väärä ihminen.

Oonks mä näin vääränlainen ihminen?

Koulu loppuuu. Huomenna. Katon, ku mun pettäjäeksä pääsee ylioppilaaks. Jes. No emmä sitä oikeestaan noin ees aattele, tuli vaan mieleen. Mul on ihansama mitä se tekee ja mihi se menee ja mitä se saa. Onha se iha jees, et ihmiset pääsee ylioppilaaks. Ketään läheist ei kyl ny pääse. Juutoi, ei oo vissii koskaan päässykkäään.... Meijän suvus ei kauheesti lukioi olla käyty. Muttajoo. Kolmen vuoden päästä sitte... JOS sittenkään. Ainakin pääsee bilettämäään, vaik nyt ei kyl millää jaksais. Haluisin vaa nukkuu ja nukkuu ja nukkuuuuuu! Sit pliis dysforia vittuun ja euforia tilalle. 

Kiitos väsymys ja kiitos sosiaalisten tilanteiden pelko. En edes uskalla mennä hakemaan naapurista korkokenkiä.. <3333333333333333333333333333333333333333333333

Tää ei oo itsemurhakirje, tai en oo varma

Tää on tätä, ku kukaa ei usko muhun. Ku oma usko itteeni on täysin nollassa. Mun piti tänään tsempata. Piti oikeesti. Tehä jotain. TEHÄ JOTAIN. Mut mitä oon tehny, kuunnellu musiikkia. Paskaa musiikkia. Mun pitäis osata olla puhumatta, kun ahdistaa. Ihmisii alkaa itteäänki varmaa ahdistaa, ku puhun kuolemantoiveistani suoraan. Aattelin, et vois tehä täst blogista salaisen ja antaa ihmisten sit vaa ite miettii miten mul menee. Tuntuu vaa, ettei enää yhtää jaksais tätä paskaa. En voi vihata enemmän itteeni, ku oon vaan kokonaan väärä. Teen kaikein väärin. Enkä osaa mitään. Huono itsetunto saa mut putoamaan kerta toisensa jälkeen. Fantasioin siitä, et kuolisin ihan muutenvaan. Siis ei muutenvaan, vaan, ettei ite joutuisi tekemään mitään. Fantasioin, että ajaisin skootterilla tolppaan, ihan puhtaasti vahingossa. Mut mä oon liian varovainen. Mä pelkään ihan vitusti onnettomuuksia. Fantasioin, et joku tulis raiskaamaan mut ja seuraavaks puukottais mut. Sitäki pelkään. Vanhoja, isoja miehiä. No vittu, kumpa menisin uimaan ja hukkuisin. Ihan vaan vahingossa. Se olisi täydellistä. Sitten mietin läheisten kasvoja ja sitten mua sattuu enemmän. Mä voin vaan kuvitella, et kaikki ryyppää suruunsa mun tähden. En tahdo olla kenellekkään este elää. Mutku mun onnellisuus ei tunnu merkkaavan kellekkään mitään. Mä mietin aina, et kaikki ois onnellisia, mutku vittu mä en jaksa. Kirosanat lentelee ja kyyneleet valuu. Terotin on vieressä, valmiina purettavaksi. Maha olisi hyvä paikka. Voisin vaikka samantien ottaa sakset ja leikata mun läskit pois.

Meri houkuttaa, lääkkeet houkuttaa.

Ne yhdessä, sais mut kuolemaan.

Pitäis saada elämä luistamaan. Tehä jotain ja saada jotain aikaan. Silti mä en osaa muutakun pilata oman ja ennenkaikkea muiden elämän. Pitäis vaa oikeesti tehä kaikkee.. Siivota ja varmuuskopioida kuvat. Poistaa turhat kuvat ja opetella tekeen ruokaa. Pitäis yrittää saada syömiset sujumaan ja pitäis mennä liikkumaan, lenkille. Mutku yskittää. Vittu. En koskaan saa elämääni kuntoon. Pitäis lopettaa tupakointi ja pitäis tilata uus puhelin. Vanha on idiootti, ku kokoajan joutuu käynnistaa uusiks. Viestit ei lähe ja soittaminen ei onnistu. Vittuku noist pitää tehä niin huonoja. Puolen vuoden välein joutuu ostaa uuden..

Kumpa joku osais samaistuu muhunki välillä. Mut ei. Toiset kattoo ikäväst viiltoja ja toiset käskee lopettaa lääkkeet. Jotkut käskee opetella elämään ja jotkut kertoo, et mul on tulevaisuus, vaikkei kukaa sitä mun puolesta voi rakentaa. Menneisyys saavuttaa ja tulevaisuus pelottaa. Pitäis tehä jotain, ettei rakentais päähän kauhukuvia. Pitäis tehä jotai, et ees hetkeks unohtais kui paljon haluaa kuolla. 

Tää huono jakso on kestäny ihan liian kauan. Pakko tehä parin viikon päästä olevassa hoitoneuvottelussa lääkemuutoksia. Ei voi mennä näin pitkään, näin huonosti. Vitun sairaus ja vitun lääkkeet. Vaik on inhottavaa syödä lääkkeit, ni oon toiveikas niitte suhteen, koska usein kakssuuntanen kuulemma saadaan jotenkin kuriin lääkkeiden kanssa. Masennus on eri homma. Masennuslääkkeet on mielestäni aika turhia ja avuttomia. En ilmeisesti tiedä ketään, joka olisi saanut apua masennuslääkkeistä.

Purin taas terottimen. Kumpa joku vaa auttais...

Yksinjäämisen tunteen häpeää

On ihan tajutonta miten voi ahdistaa. Mä haluaisin luovuttaa. Eilen olin laiturilla merenrannalla. Istuin ja poltin taas niin monta tupakkaa, että tuli paha olo. Aina sama juttu. Katsoin sitä merta. Niin kaunis. Halusin vaan mennä sinne. Ihan vähän vaan. Kastaa jalat. Kävellä vähän. Lopulta antaa sen tuudittaa. Hiljaa. Olisin osa suurta maailmaa. En olis enää yksin. Se maailma on kaunis. Tää maailma ei ole. Ei lähelläkään kaunista. Ei edes sisältä. Alan tajuta. Ymmärtää. Jos menisin sinne. Antaisin sen viedä. Musta tulis kaunis. Osa sitä. Osa kauneutta. Musta piti tulla tähti. Musta ei tullut tähteä. Ei tähteä, joka laulaa maailmalle. Musta tulis meritähti. Kaunis. En ois enää koskaan yksin. Eikä mun tarttis kestää tätä ainaista kipua. Ei sitä kipua, joka mut valtaa joka päivä. Eniten haluisin eroon tästä kivusta, jonka laulaminen aiheuttaa. Mun ei tarttis enää koskaa miettii sitä. Mä mietin sitä päivittäin. Joka päivä se sama tuska valtaa mut. Se, et must ei koskaa enää oo siihe. Mä oon pilannu ääneni. Koko vitun ääneen. Mun oksentelu ei auta. Mä tiiän. Mä en halua myöntää, et mul on ongelma. Mut oon viime kerrast kasvanu senverran, et on pakko tehä jotai. En voi vaa jatkaa niitä teitä. Siit ei tuu muutaku paskaa. Mutku mitä väliä. Mun ääni ei tuu enää takasin. Eikä ketään välitä. Vaan minä ja mun kipu. Ei täällä oo muuta. Ei ketään. Ei ketään enää kiinnosta. Mun oma vika se on. Kukaa ei enää kysy mua mihinkään. Jos mä vaan jättäisin kyselemättä. Ketään ei kiinnostais. Ketään ei kysyis mua mihinkään. Mukaanlukien kaikki. Ei oo poikkeuksia. Tiiän, et ihmiset on erimieltä. Mut mä en muuten tuntis tälläsii tuskii tästä. Mä tiiän, et kaikki hajoo käsiin. Mä oon laskenu sen varaan. Mul on korvan takana se, et se yksikin juttu, mikä täs mun elämäs merkitsee, hajoaa. Täytyy kai myöntää, et mikään ei kestä ikuisesti. Ja miks must tuntuu nii. Nonii'i. Emmä jaksa enää välittää tästä maailmast, joka kauheen vähän uskaltaa varata mun varaan. Oon kyllästyny tähä. Mä tiiän, ettei enää kauaa mee, ku mä meen. Mun ei tarvii pyytää lupaa. Mä oon antanu jo itelleni luvan.

Ja jos kaikki epäonnistuu. Joka mun tuuril tapahtuu... Mä oon laitoksessa. Toivotaan ettei. Mut täst mun elämäst on tulos niin mahdotonta. Mieles ei pyöri mikään muu, ku alkoholi, lääkkeet, tupakka ja kaikennäköset muut paskat aineet. Koska mä en kestä tätä ilman mitää. Tää on liikaa mulle. Ajatukset liitelee vitusti liikaa.

Nyt on seis. Ei millää mitää. Mä haluan nyt lääkkeet ja vittuun. Ja niin mä teen. Heihei helvetin ihmiset, jotka muka nii helvetisti välittää.

Suojelusenkeli, joka mut monta kertaa pelasti

Väsymysväsymysväsymys. Tosin en ihmettele. Olen pärjännyt kotona melko hyvin ja eilen ja tänään olin jo koulussakin. Tää karmee väsymys ei ota poistuakseen. Vituttaa, ko joka päivä pitää nukkuu koulusta tultua.. Tänään en oo kyl nukkunu. Menin aamun liikuntatunnille, enkkuun ei jaksanu mennä ja matikkaan menin. Sitte käväisin kullalla ja sitte takasin kouluun opolle. Aika pahalta näyttää toi ensvuos, vaik vähennettiinki kurssei paljo. No nyt ei murehdita sitä. Koeviikko alkaa huomenna ja mulla ei oo yhtäkään koetta, joten vapaata on aina ensi perjantaihin asti. Tosin torstaina on liikuntatunti, mutmut. 

Liikkumisesta senverran, että eilen olin pyöräilemässä ja pyöräilin n. 12km + kuntopyörää puoli tuntia. Tänään poljin sitte n. 18km. Kuntopyörä ja polkupyörä ja aah, oon ihan rakastunu noihin!! Oon löytäny uuden harrastuksen kesälle. En ymmärrä kyl, et miksei toikaa riitä mulle. Aina pitäis vetää paremmi ja paremmi.. Ei mun kunto ny kaikkee kestä. Tiiän, ettei noi oo viel mitkää huippusuoritukset, mut seuraavaks sit paremmi..! Mut jos ite olisitte näin väsyny, ni on toi kyl aika suoritus. Teen huomenna vähän rauhallisemmin. Poljen joko ton 12km tai sit kuntopyöräilyy tai jtn tollasta. Kävelylenkkiki ois ihajeees! Otan vähä rauhallisemmin välillä, etten väsähdä tyystin. Silti pistän viel paremmaks, lupaan. 

Eilen tuli osastojaksosta lausunto. En jaksa mennä kattoo diagnoosin numeroo, mut kaksisuuntainen mielialahäiriö, vakava masennusjakso ilman psykoottisia oireita. Juu ja nauroin sitä lausuntoo kyl ihahiuka. Siin kerrottiin mitäkaikkee selittelin lepareis yms.

Nyt olo on ihan okei, mut en tykkää nyt, koska yks tuttu otti tohon alahuuleen keskelle lävistyksen. Aivan kuten minun piti ottaa viime torstaina. Siel ei vaan tehty. Ei mua yhtään todellakaan haittaa, et sil on semmone. Pelkään vaan, et sitä haittaa jos otan sellase. Muistan, ku kaikki mun lävistykset on ollu kuulemma matkimista. Minkä vitun lävistyksen voin ottaa, ettei jollai muul oo samalaist? Niimpä. Mutku se lävistys ois kivakivakivakiva. No ehkä kysyn silt haittaaks sitä. Ei me hyvin tunneta, mut haluun varmistaa. 

Ei tässä muuta, pakko mennä nukkuu, väsyttää. Poli huomen ja ihan pakko siihe herää..

Kumpa joskus vois elää muutenkin kun elää toivos

Ei vittu. Voi elämä mitä kaikkee viikossa on ehtiny tapahtuu.. Sertralin lääke veti mut ihan hulluks. Masennuslääkkeet ei sovi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle. Ne vetää ylikierroksille. Olen varmaanki tääl joskus kertonu, et mul annettu eka masennuslääke Seronil veti mut ylikierroksil ja yritin tappaa itteeni ymsyms. No tosiaan kerroin viime merkinnäs, et Turus otin sillo niit lääkkei. Se oli jo alkuu siit kaikest paskast, mitä sit ehti tosiaan tapahtuu vähän liikaakin.. Seuraavaksi juotii keskustas ja vähä polteltii. Sit ylikierrokset sai mut juoksemaan ympäriinsä. N joutus juoksentelee peräs. Mielialat heitteli laidast laitaa, vaikkei iloo siin kyl kauheesti näkyny. Eka rimpuilin ja kulta joutus pitää kii. Sit itkin ja pyysin anteeks. Sit taas puole minuutin päästä rimpuilin. Tää toistus yön aikana monia monia kertoja. Oltii jo menos nukkuu. Juu mä meen tupakal, kysyttii pärjäänks. Juujuu, en mee mihikä. Lähin suoraan juoksee joenrantaan. Siel otin vedest jonku vesikasvin ja aloin puhuu sil, et jos ottaisin sen paikan siel. Sit yritin sellasest portist yli. En päässy. Sit menin puuhu tarkotuksena hypätä jokeen. Kiipesin siel ja mielialat heitteli. Meen. En. Meen. En. Lähen takas. En. Jään tähä nukkuu. Ei. Hyppään. Näin A:n juoksemas ohi, en sanonu mitään. Toisen kerran ko se juoksi, olin siin mielentilas, et tajusin huutaa olevani tääl. Se repis mua jaloist sit lopult ja soitti, et oli löytäny mut. N tuli sielt kyl sellast vauhtia, et pääty iha siihe rantaan huutamaa mulle, etten voi.. Siin vaihees paska olo taas ryöppys, et miks teen niin. Aloin itkee ja sanoin, et pitää soittaa äitil, pitää päästä osastolle. Olin siis tavallaa pitkällä lomalla osastolta. Päädyttii sit siihe, et pärjään yön yli, ku kulta pitää kiinni.. Siel sit viel mielialat heitteli ja välil olin lähös siit taas jonnekki, mut onneks toi yks piti kiinni... Ilman sitä entiä mis olisin.. Kiitos.. Vieläkin.. Aamul käytii jusaril syömäs ja sit tuliki kiire osastol (piti muutenki käydä siel juttelees kahelta). No se vähä venys ja lopulta kulta ja porukat lähti heittää mua takas osastol. Olin sekavas mielentilassa sillonki. Päässä hyrräs ja puhuin puhuin ja puhuin. Sanoin, et lääkkeen vika ihan selvästi. Samanlaine ko viime vuan. Kai mä ny sen tunnistan. Se pelkotila. Yhtäkkinen pelkotila siin, ku olin tullu puusta.. Se oli ihan hirvee. Pelästyin niit ajatuksii.. Olin vaa sekoillu koko loman alkoholin, pilven ja lääkkeitten kans ja nukkunu tosi vähän. Taino yks päivä nukkusin tooosi paljon. Sen torstain jälkee, ko otin vähä niit lääkkei, ni ne väsytti. Mut muuten en kyl nukkunu ja olin iha sekasin. Ekasta päivästä asti, ku pääsin osastolt lomil. Huomasin kyl sen. Siin vaihees Sertralin oli tosiaan 75mg. Heti ko menin osastol lääke tosiaan lopetettiin. Jonku ajan pääst sain paniikkikohtauksen, ku piti keskustella lääkärin kans ja tuli mielee ne yön tapahtumat ja viime vuoden.. Hyperventiloin ja sitku hoitajat sai mut vessast "herää henkiin", koska mun paniikkikohtaukset on sellasii, et eka hyperventiloin ja sit lähtee tavallaan taju ja käsist sekä jaloist tunto. Hengittelin paperipussiin ja sit huoneessa ko lepäsin sain sanottuu, et tartten astmalääket, en saa henkee, ku olin hyperventiloinu nii pahast ja sillee. Sit niil ei ollu sitä. Hermostuin, ku en saanu henkee. Raapisin poskiani ja kirosin. Sitku piti keskustella taas lääkärin kans, menin makaa lattial. Sitku suostuin menee sinne huoneeseen, aloin heittelee tuolei. Hoitajat tuli ja sit potkin niitä ja huusin, kunnes tajusin, et vittu joudun lepareihi. Eivittuuu. Mä huudan erittäin kovaa, ku oikeesti suutun ja myöhemmi yks niist nuorist sano, et pelästy iha kauheest, ku huusin niinku mua ois koitettu tappaa. Sit lepareis alko himmenee. En oikee kunnol muista. Ne anto mul lihaksee rauhottavaa ja sit olinki ihanku kännis. Ne irrotettiin pikkuhiljaa ja sitku pääsin pois ni kaivoin esiin rintsikoistani pari peilin palaa. Kotona olin tosiaa yrittäny ettii mun teriä, mut äiti oli löytäny ne. Ei ollu mitään. Niinpä piti hajottaa puuterin peili ja vaihtaa rintsikat sellasiin mis on sellaset taskut mihi saa toppaukset. Nonijees. Olin siin jo enne vähä jotai naarmuttanu, ei sitä sillee viiltelyks voi sanoo. Muistan vaa et olin sellasest tilas, et halailin kaikkee ja heilus. Sit sen, ku istuttii kolme tyttöö vessas, kaikki naarmuttamas käsii. Hoitajat avas sen vessan oven ja sit mut  raahattii huoneesee, tavarat otettii pois ja sit söin vissii iltapalaa ja sit nukahdin sänkyy. Toi on ihan harmaata. Kyl mul kuulemma iltalääkkeet tuotii, mut emmä muista sellast. Öä. Muistan vaa, et halusin sen heiluvan tunteen poies. No seuraavat päivät kulus sit vähä rauhallisemmi. Ulkoiluista ko tultii, ni meijät piti tutkii läpikotasin, vaatteet vekee. Nojuu. Tiesin, et se uloskirjauspäivä pitää, koska ylikierroksil menemine johtu siit lääkkeestä. Nyt lääkäri sano, et tää kyl tarkottaa sitä, et se kakssuuntanen mul on. Tälläst piti sit tollasenki etee kärsii. Yh.

No nyt sit pääsin keskiviikkona poies ja kriisipaikkaoikeus on kyl viel. Mul oli tarvittavan vähä aikaa joku unilääke, mut sit äiti sano, et se koukuttaa ni ei sit kyl. Ketipinor 100mg ja Seroquel 300mg. Ketipinorin pitäis auttaa nukkumisee. Sit lääkäri sano, et ei mitää kilpirauhasen vajaatoimintaa, ko munuaiset pitää tutkii. Ougaaad oikeest. Nomut olin siel ultrassa eikä siel mitää isoo ainakaa silmään kuulemma pistäny. Tarkemmat tulokset maanantain. Jajoo ihansama, tutkin itte sit tota vajaatoimintajuttuu ja puhun omal lääkäril. Koska tosiaan aamulämmön pitäis olla keskimäärin alempi, ko 36. Oon yhen kerra mitannu ja lämpö oli tosiaan 34,9. Et moro. Kyl tää nyt taitaa vähä sitä meinata.

---- ketipinor----

Joojajajaja. kädet on kauheet. Häpeen niit. Ästh. Oma vitun vika. Älkää tehkö sellast, kadutte viel... Raavin tos osastol tollase ihan piene jälje ja nyt siin o mätää fuuuck. Ja sit kouluasiat on perseellää. Piti mennä tostain kouluu. En mee matikan tunnil. Ei. En mee kyl enkunkaa. Liikkatunnil pitää mennä, et saan sen keskeneräsen kurssin suoritettuu. Eii. Ei vittu jaksa. Oon oikeesti niin väsyny kokoajan, ettei millää jaksa mitään. Väsymys täs on kaikkein paskin juttu. Välil tuntuu, et haluisin sen vajaatoiminnan, et tää väsymys menis pois.. Mut ei sitä voi tietää johtuukse lääkkeist.. Seroquel on nii väsyttävä. En siis menny tänäänkää kouluun.. No yritän seuraaval viikol uuestaan. Ja joo. Eiline meni kans ihan pipariks. Tuli sellane yhtäkkine lähtö Turkuu shoppailee, vaik piti men liikkatunnil.. Juu... Sit siel piti mennä ottaa iha yhtäkkii huulikoru. Siel ei tehty sillo. Ja sit vitutti. Muutenki vitutti, ko yks tyyppi vaa mul mainitsi, etten tartteis lääkkei. Ja sit aloinki sanoo lääkkeil ei. Sitku tulin kotii, olin iha ylivirkee ja halusin mennä johonki. Nappasin lonkeron ja katoin vähä jäkispelii. Sit suutuin jostai ja huusin ja raivosin ja äiti sano mua sairaaks ja sit vittu. Lähin sit kaverin kans vähä ajelee, ostin kaljaa ja tupakkaa ja sit hilluin keskustas. Lopult äiti ja iskä tuli hakee. Poltin niitte edes tupakkaa ja kalja oli sii vieres. Lopult mun pitiki oksentaa ja sit matkan kotiin itkin ja itkin ja ryvin itsesäälis. Oli hirvee päivä seki. Tajusin, et menin iha ylikierroksil.. taas. Ja tänään sama juttu. Heräsin ja keräsin luuni sohvalle.. Kävin välil tupakal ja sit söin ja söin ja söin. Yritin mennä koneel, mut ei.. Käännyin takas ja lösähdin sohval. Olin sillo enemmä väsyny ko ny, vaik nyttenki väsyttää nii perkeleest. Sit kävin taas ylikierroksil ja ärsytti ko ukkosti. Äiti toi mul pari tarvittavaa ja aloin pelaa pasianssii. Yks peli pasianssiii silmät sumusina itkusta ja lepäämää. Sit uusiks. Ja se toistus monesti. Itkin ja itkin ja itkin, eikä mikään helpottanu. Olin enemmä ahdistunu ko pitkään aikaan. Jotain niiin ahdistavaa. Nyt iltaa kohden on parempi. Oon rauhottunu vähä ja uskalsin jopa lähtee ulos kävelee. Mul on senverran järkee päässä, et pahimmas ahdistukses en lähde mihinkää tarpomaa. Siit ei seuraa mitään hyvää. Pari kertaa yritin mennnä pöllii lääkkei. Vitutti, ku ei ollu mitään. Lääkkeet on piilotettu, äiti on löytäny mun hyvät terät ja heittäny roskikseen, alkoholiki on varmaa piilotettu, tosin sitä en jaksanu ruvet ees ettimää. Ei tehny mieli. Pystyin pidättäytyy viiltelyst ja sillee ja se on hyvä. Huomaa silti, et vielki oon ylikierroksil, tsiikatkaa tätä tekstimääräää. Pakkoko on selittää kaikki niin yksityiskohtaisesti? - Juuuukato.

Ja yleisesti ottaen. Mul ei oo enää unelmii. Oon hylänny ne. Elämä on sekasin ja seis. En tee mitää elämäni eteen. Pilaan sitä vaan. En enää laula lähes yhtään. Vaikka tänään kyllä lauloin ja haaveilin, että joskus... Mutta ei. Ei. Yksi idea on, mut sitä en vielä teille kerro. Katotaan mitä siitä tulee. En menny niihi kristillisen pääsykokeisiin. Nyt vähä kaduttaa. Mä haluun työskennellä lasten kanssa. Joo ei se oo ainut työ, mut vitun lukio. Emmä lukioo haluu. En pääse noit kursseja läpi. Matikkaa, enkkuu ja äikkää. Ni mitä vitu järkee mun on käydä niil tunneil...? Niimpä. Jote haistakaa vittu. En kyl pääse tota valinnaista liikuntaakaa, mut toivottavast pääsen sen keskeneräsen. Tosiaan pääasiassa ei elämään paljon hyvää kuulu. On ollu tosi kauan tosi huono jakso. Pelkään, et pian oon taas osastolla. Täs joka päivä oon pariin otteeseen kelannu, et pitäiskö sinne palata. En vaa haluais. Siel on nii perseestää. Koht tää muuttuu täydeks angstaamiseks ja mua alkaa ahdistaa, joten heippa kaverukset ja propsit niil, jotka jaksaa lukee!

Huhhuh. On tapahtunu sillee aika paljon kaikkee enkä oikee tiä mist alottaisin. Osastolla on menny mun osalt hyvin ja se on selvästi auttanut. Tylsää siel on, mut on siel hyvii tyyppejäkin. Ja sit on kans niitä ei niin hyviä tyyppejä.. No yks sellane. Mut unohdetaa se, koska en tosiaan jaksa selittää miksi. Tosiaan oon taas lomilla. Lauantaina käyn keskustelemassa mun omahoitajan kanssa ja keskiviikkon ois tarkotus suorittaa uloskirjaus. Viime hoitoneuvottelussa nostettiin sertralin 75mg ja lamictal 150mg. Lisäksi sain tietää mitä häikkää labroissa oli. Tosiaan molemmissa verikokeissa kilpirauhasarvot oli koholla sekä viel munuaisarvot. Lääkäri sano sitte, et mul saattaa olla kilpirauhasten vajaatoiminta, joka on piilossa. Piilossa siksi, ku ne arvot on vaan vähän koholla. Mun lääkäri selvittää sisätautiklinikalta, et tarvitaanks hoitoa. Eikä se tosiaan oo mahdollisuus. Mitä oon oireista lukenu ni todella moni täsmää täydellisesti. En haluais enempää lääkkeitä, mut toi selittäis niiiin paljon asioita. Yheltä sivulta luin, et jos labrois ei oo mitää, mut oireita on ni sit se voidaan kattoo ruumiinlämmöstä. Jos ruumiinlämpö on alle 36, se on selvä merkki kilpirauhasten vajaatoiminnasta. Ja mulla tosiaan on normi 35.jotain. Mut seuraavan keskiviikkon saan tietää, joten turha sitä viel on murehtii. Se ois kyl ihan hyvä, et olis se, koska se aiheuttaa myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Et juu. Ja siltäki kantilta ois hyvä, et jos vaik sais tän väsymyksen jotenki hallintaan.. Viime yön nukuin n. 12h ja sit koton viel n. 3h. Vittu mikä vitun ongelma, ku silti väsyttää?! Mul ei ees oo stressii, koska en oo ollu koulus ja tiiän, et ehin ne myöhemminki. Joo on masennuspainotteinen jakso, mut nyt menee jo paremmi, joteeen..?

Mitäs muuta on täs tapahtunu. Oli vappu ja se oli vitun jees. Sit ollanki juhlittu ja juotu jaja. Ei ihmeempii, Eilen lähettinki noitten kans Turkuu yhel kaveril ja sit vähä mokasin. Otin ketipinorii ja seroqeelii. En ottanu kylläkää paljoo, mut kyl siitä nopeest putos. Tulee taas vitun tönkköö tekstii, koska väsymys enkä ees muista mitä kaikkee mun piti kertoo......

Öit vaa sittee!