Olen kamalan pahoillani kaikesta. Ja mulla on hirveä olo. Henkinen kärsimys muuttuu fyysiseksi. Ei. Mulla ei luultavastikaan ole somaattista masennusjaksoa. Edellispäivänä tapahtui sellaista, joka sai mun voinnin kaikista suunnista romahtamaan. Tää tuska ei vaan ota loppuakseen. En pysty esittämään. Siksi nukun, olen hiljaa tai kuuntelen musiikkia. Äiti ihmettelee hiljaisuuttani ja kysyy mikä on. Väsyttää. Niin tekeekin. Väsymys ei ole ainut fyysinen juttu. Pahoinvointi seuraa mua. En saa syötyä, vaikka olisi kauhea nälkä. Tungen ruokaa väkisin suuhun. Jaksaminen on huonoa ja vain nukun. Tuijotan puhelinta. Välillä facebookkia. Jospa eräs ystävänkaltainen olisi vastannut huonoon olooni. Ei. Ei ole. Vielä. Ainakaan. Paljon on siis tapahtunut. Paljon olen tehnyt. Liikaa. Paskaa. Paha ihminen. Miksen ole jo kuollut? Kiusattu, ei-haluttu paska. Syystäkin kiusattiin. Paha paha paha paha ihminen. Ei mua kiinnosta puhuu kellekkään. Mä oon vaan paskaa. En tahdo nähdä ketään. Ehkä alkoholia. Pilveä. Ei. Emmä haluu pilvee. En halua hyvää oloa. Mä en ansaitse sitä. Mä ansaitsen ympärikännit ja pään sekaisin, unohtaa. Lääkkeitä. Yliannostus. Nukkua. Vaikka tripille sitten. IHAN SAMA, JOTAIN. Auttakaa mua. Ei, älkää. En ansaitse apua. En lääkkeitä. En edes alkoholia. Ansaitsen vain tuskaa. Henkistä kipua. Taakkaa, haukkuja. Mun pitää hymyillä ja sanoa, et kaikki on hyvin. En saa näyttää huonoa oloa, muutaku tänne ja iholle. Kokonaan pois oisi paras. Mun pitää kärsiä. Pitää. Pitää, pitää.
Näin unen, jonka tulkitsin uudeksi aluksi. Mietin vaihtoehtoja uudelle tielle. Ensimmäinen vaihtoehto on se, mistä ole jo vuosia haaveillut. Välillä vähemmän, välillä enemmän, mutta parhaillaan joka päivä. Se, joka satuttaisi muita eniten, mutta minä tulisin onnelliseksi ja saisin levätä rauhassa. Mulle sanotaan, että pitää ajatella itseäkin. Tässä tapauksessa niin tekisin. Toinen vaihtoehto olisi vaikein. Rakkauden jättäminen. Kylmettyminen. Se, jolla satuttaisin minulle tärkeintä ihmistä eniten. Kolmantena on jatkaminen samalla tavalla ja oman itsensä hyväksyminen. Jatkaminen tässä ja nyt. Tulevaisuuden turvaaminen. Menneisyyden jättäminen taakse.
Paras minusta on eka ja se on jo suunnitteilla. Tällä kertaa aion sitten onnistua. Silti se on mietinnän alla. Huonoin vaihtoehto on toinen vaihtoehdoista. Ikävä kyllä uneni viittaa täydellisen suoraan siihen. Kolmatta en tykkää pitää edes vaihtoehtona. Se on tyhmä ja huono.
En jaksa lukea blogeja. On nälkä. Juon teetä ja söin kaksi minitomaattia, koska tiedän, ettei edes leipä mene kokonaan alas. Ei pari lihapullaa. Ei salaatti. Ei mikään. Varsinkaan makea. Tulin äsken kävelemästä. Mietiskelin. Itkin vähänväliä. Tein vaivalloisesti uudet geelit kynsiini. Kauheat. En ole edes jaksanut koristella. Onneksi tänään ei kummini tullutkaan laitattamaan geelareita. En olisi jaksanut. En ole pitkään aikaan lukenut blogeja kunnolla. Blogieni aiheina laihdutus ei innosta, masennus ei helpota, normaaleja ei vaan jaksa lukea. Facebookkia en saa selattua kokonaan. Jätän kesken ja ajattelen, että ihan vitun sama.
Kaikki on ihan sama. Millään ei ole merkitystä. Nukkuminen auttaa. Muut ei auta. Ei mikään vie ajatuksia pois tästä tuskasta. Pahasta olosta. Tänään mä viillän. Purin juuri terottimen. Saan taas tuntea lämpimän veren ihoani vasten. Sen terävän terän ihollani. Nähdä sen sakean viininpunaiden veren. Nähdä ne veriset paperit. Saan paremman olon. Anteeksi siitäkin sitten. Viiltelylakko pettää nyt, mutta antaa pettää, koska mä en välitä. En mistään muusta kuin siitä yhdestä. Kaikista rakkaimmasta henkilöstä mun elämässä. Kullasta, rakkaasta, ihanimmasta jätkästä maailmassa. Siitä oikeasta. Mä odotan sun viestiäs kokoajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti