Kaverit hei mä oon tosi pahoillani, on vaan väsynyt, enkä pysy jaloillani

Oon tosiaan enemmän ku sekasin kaikesta. En oo kirjotellu, jouduin osastolle perjantaina. En ole yrittänyt tappaa itseäni, mutta se olisi kyllä tapahtunut, jossen olisi huimasti nousseesta itsetuhoisuudesta ja jatkuvista itsemurha-ajatuksista kertonut. Kerroin, koska mulla on syytä elää. Mulla on syytä elää. En vaan jaksa.. Siellä vietin pitkän ja tylsän viikon ja huomenna menen takaisin. Olen siis lomalla. Olin aivan täpinöissäni, et jes kotti. Mut loppuen lopuks, ei tääl mitää ollukkaa.. Kulta tulee pian pelastamaan.

Tosiaan oisin joiltaki odottanu enemmän tukee, mut minkäs sille enää voi. Eräs ihminen on taitanut unohtaa mut kokonaan. Oon pitkän ajan miettiny joka päivä mitä sille kuuluu. Oon koittanu hyväksyy sen, et tää sairaus karkottaa ihmiset. Tai ainakin nyt sen yhden ihmisen. Eihän se voi olla niin paha juttu. Kyseessähän on vaan paras ystävä..

Perheasiat vituillaa. Suku on masentunutta paskaa, joka ilmenee alkoholismina, peliriippuvuutena, itsetuhoisuutena tai milloin minäkin. Helvetti sentäs. Itsetunto on nollissa. Sosiaaliset tilanteet ahdistaa. Syömiset menee aina vaa vituillee. Ruokahalu kasvaa ja liikuntaa ei kauheesti harrasteta viidentoista minuutin ulkoiluilla. Mut vaa hukutetaan lääkkeisiin. Seroquel prolong on taas 400mg, lamictal nostetaan 200mg ja siihe lisäks laitettii viel sertralin. Silti eilenkää illalla en saanu unta, pyörisin sängyssä, heräilin monta kertaa yöllä ja heräsin kokonaa ainakin tunnin ennen aamupalaa. Oon nähny kaikkina muina öinä jäätävii painajaisii, paitsi yhtenä. Oon nähny, et mua petetään (viime vuonna samaan aikaan osastolla mua petettiin), et lähimmäisil tapahtuu pahoi asioita, kristillisen opiston niist pääsykoikeista.. Eniten on nähny unii ruuasta. Tai siis suurista määristä karkkia, jotka ahmin. Muut nukkus aamupalan ohi, koska viikoloppu, mut minä reippaana ylhääl, vittujee. Siel on helvetin tylsäää ja päivät matelee. Haluisin kokonaan pois. Mutku en usko, et varmasti pysyisin hengissä. Alkupäivinä oli vähemmän itsetuhosii ajatuksia, mut nyt ne on taas tullu ja ääh. Koulu stressaa, koska oon nyt sairaslomal, enkä saa tehä mitää siihe liittyvää. En senpuolee kyl ees pystyiskää. Mietin miten ne menee, ku en tuu pääsee kursseist läpi ja miten liikuntaki, ku liikuntapäiväkirjaa ei oikee pysty pitää, ku ei pääs liikkuu ja pitäis se keskeneränen kurssiki täs saada suoritettuuu vitttuu. Lisäks se kristillisen valintatilaisuus on seuraavan perjantaina ja ää..

Mä voin iha rehellisesti nyt sanoo, et kaikki muut asiat on ihan solmussa paitsi parisuhde. Se on iso asia ja sillee, mut yks tukipilari ei kannattele koko taakkaa.

Jooo jäi vähä keske ja käytii kullan kans ajelee ja sen mammal, jeeees! Vappuki suunniteltu.

Karkotin kaiken hyvän silloin mun ympäriltä, kun astuin siihen kierteeseen, siihen rinkiin

Mä oon palanut loppuun. Haluisin jaksaa, rakkaiden takia, mutta totuus on, etten vaan jaksa! Kirjotan taas tänki tunneryöpyn pohjalta niinkuin kaksi edellistäkin. Tää olo ei mee ohi ja ahdistus vaan säilyy. Joku vois kertoo mitä tehdä.. Mä en ihan totta TIEDÄ! Tää tuntuu niin väärältä noita kohtaan. Tänään olin sossuilla enkä meinannut jaksaa edes istua siinä tuolissa. Tehtiin siis jotain opinto-/kuntoutussuunnitelmaa ja puhuttiin tulevaisuudesta, tulevaisuudesta ja tulevaisuudesta. Lisäksi mulle alettiin etsiä tukihenkilöä, joka kävisi luonani silloin tällöin ja auttaisi koulujutuissa yms. Vitun tyhmää, et joku lukion ekaluokkalainen tarvii apua LÄKSYISSÄ. Vammanen paska. Sen aikana jo päätin, etten kouluun sen jälkeen menisi. Kävin hakemassa ruotsin kokeen, petyin ja lähdin. Tiesin sen olevan tyhmää, koska englanti on mulle helvetin vaikeeta ja siihen pitäs keskittyy.. Ja liikunta. Suoritan täs samalla keskeneräsen ensimmäisen liikuntakurssin ja valinnaisen. Tiedän, että päätös tulee olemaan vaikea. Jotain täytyy silti tehdä. En kestä tätä vointiani enään. En vain kestä. Oon tehnyt tänään siirtoja. Oon miettiny. Läksyihin pitäis koskee. Testasin vähän, katotaa mitä tulee. En jaksa koskee niihi läksyihi. Nyt ei pelätä. Se ei pelaa, joka pelkää. Kaikki tai ei mitään. Itsetuhoajatukset eivät jätä mua rauhaan.

Väsymys. Katkeruus. Viha. Pelko. Masennus. Olen väsynyt pelkäämään aina. Ei, ei enää. Epätoivo.

Musta tulee vielä surullinen. Ehkä jo tänään. Viimeistään huomenna varttia yli yhdeksän. Mutta johonkin suuntaan on pakko mennä. Ei auta mikään.

Se hajottaa mut lopuksi

Sama jatkuu. Poltetaan vähän. Viiltoja toisten viereen. Silmät varmaan kiiluen punaisina. Kuka tekee tän mulle? Menin kouluun 12.05 ja jo alkuminuuteilla ahdistus iski salakavalasti. En pystynyt keskittymään enkä olemaan aloillaan. Hyperventilointi ei ollu todellakaan kaukana... Meinasin jo sen jälkeen lähteä pois. Seuraava tunti meni vähän rennommin ja sitte meninki kullan luo. Sai tänään ajoluvan, se on jees! Pieni ahdistus on kokoajan matkassa, mutta ne pari vaikeampaa ahdistusta olivat jotain niin hirveää. Nytkin ahdistus on melkoisen korkealla tasolla.. En saa millään ajatuksia pois kuolemasta. Mietin mitä tehdä, mutten tiedä. Kaikki näyttää harmaalta. Mulla on suunnitelmat. Oon vaan paska. Sattuu. En jaksa, enkä tiedä mitä tehdä.. Entiedä mitä huomisesta tulee.. Puoli yhdeksän menen sossuille tekemään jotain opintojuttusuunnitelmaa sitä hakemusta varten. Sitten en tiedä mitä teen.. Kouluun en millään jaksaisi.. On niin monta tuntia.. Kolme, mutta silti.. Meen nukkumaan. Oon iha liia väsynyt yrittääkseni enää mitään..

Anteeksi..

Ja taas on se aika, kun kuolema hyppii silmille

Mieleni on palasina. Olen sekaisin. En saa aikaiseksi mitään. Kaikki ahdistaa. Joku käskee. Minä teen. Oma mieleni raiskaa mut. En tiedä mitä tehdä. En tiedä mihin tää voi johtaa. En tiedä tulevaa. Istun vaan. Lasittunut katseeni näyttöön. Väsynynein sormin yritän purkaa, kirjoittaa. Olen kirjottaittanut tänään moneen eri paikkaan. Puhunut, huutanut, itkenyt. Rukoillut apua. Ottanut tarvittavankin. Käynyt läpi jos jonkinlaisia itsemurhasuunnitelmia ja mielikuvia. Tuijottanut kattoon. Saanut äitinikin itkemään. Ja muutkin huolestumaan. Olen kamala ihminen ja haluan tehdä siitä lopun. Kysymys kuuluukin, että miten jaksaa. En tiedä. En todellakaan tiedä. Pelkään itseäni. Pelkään, että mulle käy jotain. Pelkään. En tiedä. En osaa. En jaksa enää avautua. Puhua. Haluan vain vajota horrokseen. Haluan kuolla. Ehkä enemmän kuin koskaan.

Maailman laidal ei oo helpompi vaieta

Oon helvetin väsynyt. Oon nukkunu vaikka kuinka taas, ku en ollu tänään koulussakaa, ku eilen oksensin. Mikä helvetti siinä väsymyksessä sit on. Ja pää on särkeny eilisest asti. Mikä siinäki sit on..

Menee iha hyvin taas. Tosin mielialavaihtelut on kyl iha kiitettävän jyrkkii ja nopei. Näköjään, äske oli jees fiilis, nyt on paska. Ku miettii pitkäs juoksus, muistan ennen Lontoosee lähtöä oli pitkä jakso erittäi huonoo ja sosiaaliset suhteet iha kärsi. Sen jälkee tuli pidempi jakso hyvää. Sit yks viikko iha paskaa. Sen jälkee onki mielialat heitelly helvetistä taivaisiin. En täl hetkel ymmärrä mun mieltä. En ymmärrä asioita. Itkettää. Pelottaa. Sain tänää kirjeen tuolt kristillisest mihin hain. Jajoo pitäis mennä sinne valintatilaisuuteen. Pitää täyttää paperei ja sillee ja vittu. Siel vaaditaan tasapainosta ihmistä, jol on hyvät vuorovaikutustaidot. Sitku vertasin kaikkee sitä itteeni.. Ei vittu. En mä oo.. Ei mul oo.. Juttelin osastokaverini kanssa, joka haki myös tonne. Sil on samat sairaudet, ku mulla. Se on kuulemma tasapainoinen. Se on oppinu vuorovaikutustaitoja. Se tuntus romauttavan mun maailmani taas kerran palasiksi. Tajusin, et mun elämäni perustuu vaa parille helvetin sairaudelle. Sen pitää pystyssä vaan pari inhimillistä tukipilaria. Ei ne pysty mahdottomuuksiin. Se on ella vs Eltsi. Ja vaan niistä toinen voi voittaa. Mut kumpi...? Toinen on vahvoilla taas. Ettekä te halua tietää kumpi. Havahduin just pari päivää sitten omaan kommenttiini. "Seuraava lipsahdus voi pilata kaiken. Seuraava lipsahdus saattaa olla yliannostus." Hämmennyin. Sehän on enemmän kuin totta. Enää ei innosta tosiaan viiltely niin kauheesti. Mä mietin sitä, mut enemmän mietin lääkkeitä ja itteni polttamista. Tiiän, et ihmiset taas tykkää lukee. Mut tää ei ollu juttu, josta puhuin viime postauksessa. Pystyn puhumaan itsetuhosista ajatuksista, koska se on itsestäänselvyys. Tuntuu, etten pääse niistä koskaan..  Ne palaa aina. AINA. Nykyään tunnen niitä joskus, vaikka kaikki ois kutakuinki hyvin. Joskus sanoin pelkääväni itseäni, mut viime polikäynnillä totesin, ettei se voi olla minä. Mähän oon hyvä ihminen.. Emmä halua kellekkään pahaa. Emmä voi olla se, joka tahtoo mullekkaan pahaa. Mähän tahdon parantua.. Mut joku mussa ei halua. Se en vaan voi olla minä. Ei. Mähän tahdon parantua.. Tahdon omistautua rakkaudelle ja hyvälle elämälle, enkä ryömiä paskassa! Mut miks sitten aina vaan ryömin siellä.. Koska en pääse ylös.. Joku pitää mua siellä. Ei päästä mua nousemaan. Enkö pysty itse päästää irti? Vai mikä helvetti tässä ny sit on niipal päi persettä? Joku ei toimi nyt. Kaikki kuseee. Systeemit ja ihmiset ja koirat ja ties mitkä mursut STNA.

Missaan kaikki, ku elän vaan mun omassa paskasessa kuplassa. Olen vaan melko varma, ettei loppua tule.. Ettei musta tule tasapainoista, ei äitiä, ei kummia, ei mummoa, ei työntekijää, ei vaimoa. Ei mitään. Ja jos tulee. Ei ainakaan hyvää sellaista.. Onpas kiva. Ailahteleva, itsetuhoinen äiti. Tai onkse sit kivaa, ko äiti ei enää jaksakaa. Hukuttautuu. Onko se sit niille kivaa. Niille lapsille. Ei. Mut sellanen mä oon.. Ailahteleva paska, joka ei osaa seisoa omin jaloin. Sellanen, jonka päähän ajatukset kuolemasta tulevat joka päivä. Sellainen, joka on impulsiivinen. Kakskymppisenä olen joku, joka elää kelan ja sossun rahoilla eläkeläisenä, kun ei pysty töitä tekemään. 

Mä pelkään, et vaikka kuinka haluisin, mua ei oo luotu elämään.

Jos ei se tapa niin se todellakin hajottaa

Mun kädet ei kirjota, mun suu ei aukee. Vaan mielessä lentää lauseet. En pysty puhumaan tästä. Mun pää ei anna. En edes täällä.. Tekee pahaa ajatella asiaa, mutta silti ne ajatukset ajautuu siihen.

Mitä kultaan tulee.. En haluis puhua sille tästä kaikesta paskasta. Pahoista asioista. Mutku mul ei oo ketään muutakaan. Haluan, et se tietää asioista, en vaa halua satuttaa niillä enkä luoda taakkaa. Tiiän, et satutan, koska asiat koskee mun mieltä ja mua. Mä voin nähdä mielikuvissa sen miltä siitä tuntuu.. Haluaisin säästää sen pahalta. Oikestaan haluaisin sulkea pois huonot asiat kokonaan. Pois kaikkien ulottuvista. Anteeks.. Anteeks, et sä joudut kantaa tätä paskaa..

Tänään oli koulussa liikuntaa ja sit mentii salille J:n kans. Koton tein viel 100 haarahyppyä. Joo, ei mulla muuta. Pelottaa.

Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan ja keräät talteen palaset, kun hajoan

Ei oo taas jaksanu kirjoitella. Koeviikko on menny jees ja nyt se on ohi. Oon itseasias pärjänny ihajees yleisesti ottaen. On itseasias ihan hyvä fiilis ollu ny. Lukuunottamat parii huonoo kohtaa.

Täl hetkel oon jossai pilvis, enkä tosiaan pääse alas ennenku oon vajonnu uneen, jos sittenkään. Tää on jotain niin kummallista. Tiiän tän tunteen kyllä. Tunnen tällee all the time. Mut sitku alan miettii, se tunne tulee vieläki käsittämättömämmäks. En voi pyöritellä sitä mieles, koska se on jotenki niin suuri. Oon ihminen, joka tahtoo määrittää kaikki asiat aina jotenkin. Miettii, pohtii ja tulkita! Mutku helvetti. Ei onnistu. Oon vaa tiitidii ja hmm ja pöö ja öäöäöäöä, mut se pysyy. Se pyörittää mua. Mä haluun pyörittää tunteita ja saada niist jotai tolkkuu, mut täst tunteest en saa. En ymmärrä. Haluun purkaa sitä joka ihmisel ja paperil ja tähän ja kaikkial. Puhun siitä ja yritän purkaa. En vaan onnistu. Tässäki yritän tätä parhaani mukaan kuvailla ja sillee, mut onnistunko? - En. Ei sitä pysty kuvailee, mut sen tietää, ku tuntee. Häkellyn siit aina kerta toisensa jälkeen.. Se on uskomaton ja niin hemmetin voimakas.. Ja se, että sen tekee vaan se yksi kosketus. Se yksi suudelma. Se yksi sana. Se yksi pienikin ele..  Siltä yhdeltä ainoalta ihmiseltä..

"Sama liike joka lehdet puihin saa

Pienen lapsen kävelemään opettaa

Linnut kylmän ajaks pois vie lämpimään

Meidät toisillemme toi"

EwprlRlelörjwkljljöwkäerlerkäwrök, en voi ymmärtäää ja sekoan.....

... ja rakkaudeksihan sitä kutsutaan ♥

Kunpa vain voisin herätä kauniiseen maailmaan

On kyllä ihan hirvee päivä takana. Haluun vaan nukkumaan. Sekavuutta, sekavuutta.
Ensin penkinalle mennyt hissan koe. Kyllä mä läpi pääsen, mut olin ihan vääris vuosisadoiski.. Vituttaa, et varmaa H saa mua paremma numeron, vaik vaa selas koealueen.. Ihan oikeesti, moi vaan. Pääsin sit äitin kyydil kotii yhe mais. Testitulokset oli tullu. Kakkosluokan muutoksii.. Eli luultavasti samaa, ku viimeks. Onha se hyvä, ettei oo lisääntyny ja sillee, mut on se epätietosuus aika kurjaa.. Vaikkahan ei sille mitään voi.. Ei kukaa voi.. Puolen vuoden pääst si uudestaan. Se on nii vammast, ku.. ne voi mennä pois, tai voi olla ettei. Ne voi lisääntyy, tai voi olla ettei. Ne saattaa tarvita lisätutkimuksii, tai voi olla ettei. Tää on niin jokotai. Viiskyt ja viiskyt. Tuloksist selvis kyl eräs mua järkyttäny asia, mut sitä en lähe tänne availemaan. Siitä sitte tuliki... Semipitkän viiltelylakon loppu. Yheksän viiltoo ja voi sitä veren määrää.. Harmaan hupparin hiha ja valkonen päiväpeitto.. Oonko nyt sit tyytyväinen. Ei. Oon pettyny itteeni, oon pettäny vaan kaikki.
Psykaa onnistuin sen jälkee lukee ihan jees, mut ratsastamaan mennes huomasin, ettei kaikki oo hyvin tos jäntees, ku sattuu vaa kokoaja. Ilmesesti naarmutin jännettä vahinkosa. Kiva.

Sääntö 1) Älä viiltele ennen ratsastusta..
Sääntö 2) .. Äläkä ainakaan jännettä.

Teki vitun kipeetä. Onneks oli rento tunti. Sen jälkee tulin kotii ja meni vaik kui kaua ennenku sain noi haavat semmosee kuntoo, et pääsin lukee. Sit hajotin kirjotuspöytäni tuolin... Läskiperse. Sit yritän vaihtaa lamppui. Ei oo just niit. Fuck oikeesti. Epäonnistunuttaki epäonnistuneempi päivä..

Nukkumaan vihdoin.. Huominen psykan koe ei oo mua varten.