En ole kirjoittanut kesällä ollenkaan. Syy on ollut hyvässä voinnissa. Nyt kaikki tuntuu taas kääntyneen huonompaan. Kesällä oli kivaa. Sai tehdä mitä huvittaa. Nukkua, chillata, kaikkea. Nyt olen muuttanut poikaystäväni kanssa suuremmalle paikkakunnalle ja lähtenyt lukiosta uuteen paikkaan opiskelemaan. Tykkään asua tällä ja koulusta ja näin. Ainakin alkuviikolla vielä hehkutin sitä intoa täynnä. Alkuviikon jälkeen into loppui. Ihmettelin ihmeellistä oloa kehossa, fyysisesti. Nyt vasta ymmärrän, kuinka sokissa oon ollut stressistä. En muistanut millaista se oli. En ole ollut puoleen vuoteen koulussa enkä viiteen kuukauteen edes töissä. Oon vaan ollut tekemättä mitään. En ole liikkunut, tarkkaillut syömisiä, en mitään. Oon vaan lihonnut. Tuhlanut rahaa aivan vitusti. Ruokaan ja alkoholiin ja tupakkaan ja voi vittu. Tällä viikolla aloin ymmärtämään kuinka paljon oikeasti syön. Karu totuus iski päin naamaa, olen lihonnut aivan vitusti. En ole uskaltanut käydä vaa'alla. Maha oireilee viljasta ja kahvista ja tupakasta ja kaikesta. En saa sitä kuriin refluxlääkkeillä. Allergiatestit vasta lokakuussa. Aika toivotonta ja ärsyttävää. Kun maha oireilee kokoajan, stressaan ja nukun huonosti, väsymys on aivan sietämätöntä. Joka päivä koulusta tultuani, kaadun sohvalle ihan kuolleena. Koulussa silmäluomet painaa 50kg. Koulutehtävät jää tekemättä. Nytkin pitäisi tehdä koulutehtävää, mutta suru ja ahdistus on niin suurta, etten pysty. Haluaisin vaan maata paikoillani. Unohtaa kaiken. Nukkua. Olen kipeä. Heräsin aamulla yskään ja nuhaan. Monta päivää onkin ollut sellainen olo, että kipeäksi tuun. Ei kuitenkaan varmaan kuumetta. Eihän mulla koskaan. Paitsi kesällä tulirokossa. Ihan hirveää. Koulukirjat maksaa maltaita. Pitäisi säästää rahaa, kun kuntoutustukihakemuskaan ei vielä oo tuottanut vastausta. Mä tunnen itseni niin surulliseksi ja huonoksi ja ahdistuneeksi etten tiedä miten kestää. Olen syönyt lääkkeet kunnolla, mutta niihän lääkäri sanoikin, lääkkeiden toimimisesta ei tiedetä ennen koulunalkua. Kolme päivää olin vähän maaninen ja eilen kaikki tuli ulos. Sain kaksi maniakohtausta. Sydän tykytti, ahdistus halusi ulos. Se halusi huutoa ja raivoa. Se oli taas Se, toinen minä. Tajusin sen vasta tupakalla ollessani, parvekkeella. Katsoin naamaani ikkunan heijastuksesta. Mikä virne. Enhän mä halua virnuilla kun on kauhea riita päällä?! Se nautti siitä. Se halusi puhua rumia ja lyödä. En sallinut Sen tehdä sitä. Joten olin vain hiljaa. Tänään olen surullinen. Pelkään asioita. Pelkään etten kestä tätä tilannetta, etten pysty hyväksymään. On liian myöhäistä päästä pois.
Pelkään ihmissuhdeasioita ja koulua. Pelkään etten pysty niihin. Ne luo mulle pahaa oloa. Pelkään, että kaikki toistuu. Pelkään, että syömisasiat alkavat mennä perseelleen ja parisuhde ja koulu. Pelkään, etten jaksa olla aikuinen. Pelkään että kaikki tulee takaisin kahta kauheampina. Pelkään, ettei muutkaan kestä. Mulla on lyhyet päivät, koska sain hyväksiluettua monta kurssia, enkä siltikään jaksa. Miten jaksaisin myöhemmin? Käyn joka päivä läpi näitä aiheita ja oon aivan sekaisin. Päässä pyörii miljoonat asiat, enkä tiedä miten pääsen niistä eroon. Tuntuu, että sulkeudun, enkä pysty edes puhumaan rakkaimmalle ihmiselle koko maailmassa. Se on mennyt vaikeaksi. Oon sulkeutunut pari päivää puhuen vain parille tärkeälle ystävälle. Molemmat ovat niin kaukana. Eikä ne pysty auttamaan. Pitäis muka puhua koululle näistä jaksamisongelmista. Miten ne pystyy mun paineita koulusta helpottamaan, ei mitenkään. En osaa enää puhua, en halua enää riidellä. Tuntuu, että haluan päästää taas Sen valloilleen, vajota siihen pahanolonkuplaan. Antaa kaiken mennä päin vittua. Mutta mulla ei oo enää mahdollisuutta sortua. Tää on viimeinen mahdollisuus päästä elämään kiinni. Haluan, en halua. Entiedä. Pääni lyö tyhjää, vaikka ajatukset sinkoilevat siellä pisin ja poikin. En osaa päättää olenko mä hullu, sairas vai kusipää. Oonko se vain minä, joka ajattelee itseään, onko se vain minä, joka haluaa toisille pahaa. Vai onko se Se. Entiedä. Tiedän vaan, että sekoan.
Petin kaikkien luottamuksen, koska pystyin niin kauan hallitsemaan itseäni. Enää en. Mä teen kaikki väärin, sanon vääriä sanoja ja annan toisten ymmärtää, että he tekevät kaiken väärin. Se olen minä. Enkä tiedä miten kestän. Mä tahdon, että joku auttaa. Kukaan ei vaan pysty siihen.
