Mä koitan juosta ongelmia karkuun. Koitan jaksaa olla positiivinen. Mut ne ongelmat hengittää mun niskaan, vaikka mä kui juoksen. Mulla ei oo niin hyvä henkinen kunto. Ei kyllä fyysinenkään, muttaniin. Tänään taas ahdisti se yksi asia. Ahdisti niin paljon, että teki mieli repia sisuskalut suun kautta ulos ihan omin sormin. Sitten puhuttiin. Se turvallisuudentunne oli ja on aina samanlainen kuin joku olisi juuri ja juuri pelastunut sortuvasta talosta. Hengästyneenä se vaan itkee, kun pääsee pelastetuksi. Siltä musta aina tuntuu, kun se yksi tulee. Se maailman ihanin ihminen. Se tulee ja ottaa kiinni. Eikä mikään tunnu paremmalta. Huomenna. Vuosi yhdessä, vaikka olen rakastanut sitä paljon kauemmin.
Sitten taas kotona ahdisti, masensi. Lähdin kauemmas ajattelemaan. Pystyin ajattelemaan positiivisesti ja suunnittelin jo askelia eteenpäin. Taas se tuli. Ahdistus. Tuntuu, ettei se oo täällä mun luona. Ei tässä ulottuvuudessa. Ei mun turvana. Nää on niitä tilanteita, siinä tilassa, kun en ole enää turvassa. Oli se sitten misä tahansa muualla, se on silti siinä ja mun turvana. Nyt ei tunnu siltä. Siksi ahdistaa. Nää huolet, surut ja ongelmat lyttää mut. Haluun sun viereen. Lämpimään. Pehmeään.
Huomenna taas lääkäri. Oma lääkäri. Ysiltä aamulla... Öitä.
Kai sä oot elossa, vieläkö pärjäät? n.n
VastaaPoista