Jos kadun tekojani määrääkse mut koko iäks?

Viime postauksen jälkeen, maanantaina, seurasikin töissä aamulla jäätävä romahdus. En osannut kuin itkeä. Peittelin sitä lapsilta ja odotin, että joku työkavereistani tulee kysymään mikä on, jottei itse tarvitsisi mennä mitään sanomaan. Ei kukaan tullut ja pakko oli sitten itse mennä sanomaan, että soitan terveyskeskukseen ja selvitän mitä tehdä. Sain lääkäriajan. Menin ensin kullan kyydillä kotiin ja sainkin kauhean paniikkikohtauksen, josta en hirveästi muista. Olin vain huudellut, että älkää haukkuko ja kiusatko ja kun kulta oli kysynyt, että ketkä, olin luetellut ala-asteen kiusaajiani. Olin ihan kauhean väsynyt sen jälkeen ja yritin vain olla itkemättä. Istuin autossa ja odotin vain sitä totaalista murtumista. Lääkäri ehdotti osastoa, mutten suostunut. Aiemmin päivällä myös oma lääkärini suositteli osastoa. En suostunut. Tiesin, että olin romahtanut alas taas, mutten halunnut hyväksyä sitä. Jos olisin ottanut lääkkeeni, olisiko tämä mennyt toisin..? Pari päivää elin masentuneena enkä tahtonut olla kotona. Mulle kirjoitettiin loppuviikko sairaslomaa. Torstaina lääkäri. Vaihdettiin lääke. Risperdion. En tiedä mitä apua siitä nyt on ollut, mutta kyllä se mieliala sillatti kohonnut kuitenkin on. Oon käynyt katsomassa sitä kaveriani sairaalassa ja nyt se on jo kotona. Eli ei mitään hätää. Silti olen varma, ettei sitä edes kiinnosta puhua mulle. Siltä se vaikuttaa. No annetaan olla sitten, jossei huvita. en koskaan pysty sanomaan, että välitän hänestä tosi paljon kaverina. Nojaa. Ihansama. On tässä nyt muutakin. Mulle oma lääkäri määräsi kuun loppuun sairaslomaa, mutta vastuuhenkilöni töissä ja äitini päättivät etten enää jatka siellä töissä ollenkaan. Kaduttaa, kaduttaa. Oon paremmassa kunnossa ja ihan hyvin oisin voinu kuun loputtua jatkaa. Vittu. Jos olisin ottanut lääkkeen.. Olen nyt sitten työtön, eikä opiskelupaikkaakaan ole. Olen puilla paljailla. Viime keskiviikkona olin lähihoitaja-alan soveltuvuustesteissä. Oli vaikeat. En tiedä pääsenkö. Mutta nyt mietinkin, että pelkäänkö enemmän sitä etten pääse vai sitä, että pääsen. Pelkään, ettei musta ole siihen. Se on raskas ala ja mä olen vasta toipumassa. Siellä piti puhua puutaheinää, kun ei voinut mistää ongelmista kertoa ja niistähän mun elämä oikeastaan koostuu. Keksi siinä sitten vale-elämä itelles, jes. Hävettää, että seuraavana vuonna mun ikäset valmistuu ja mähän valmistun kolmen vuoden päästä, jos sillonkaan. Kulta sai ylioppilaslakin. Oon ylpeä. Hävettää vielä enemmän, kun koskaan musta ei oo aihetta olla ylpeä. Oon pettäny mamman ja mummin ja kummit ja vanhemmat ja kaikki.

Viime viikot virheet on seurannut mua varjona takanani. En pääse hetkeksikään niistä eroon. Illalla ennen nukahtamista ajattelen kaikkia niitä virheitä. Aamulla se on kamalinta. Kun sä heräät, haluat silti jatkaa nukkumista, muttakun ajatuksissa kulkee vain virheet, joita kadun siinä hetkessä sydämen pohjasta. Se ei auta. En voi antaa itelleni anteeksi. Laulan. Siinäkin aina vaan muistan lisää virheitä. Sanoja, tekoja. Mun elämä koostuu virheistä, pahasta olosta, maniasta, lääkkeistä, itsevihasta ja kullasta. Kulta on ainut asia, minkä olen valinnut oikein. Silti olen pahoittanut hänen mieltään monin eri tavoin. Yritänkö rikkoa tämänkin asian?

Pidin kirjoittamisesta taukoa, kun olin ratsastamassa ja katsoin teeveestä salkkareita ja uutta päivää, joten en tiedä kuinka moni asia unohtuu. Sen muistan, että mun piti kirjoittaa aikuistumisesta, joka ahdistaa, pelottaa ja kammoksuttaa. Täytän pian 18 ja ennen sitä pitäisikin muuttaa kullan kanssa yhteen kaupunkiin ja siirtyä aivan tuntemattomaan paikkaan opiskelemaan. Jos kaikki menee hyvin. Tai hyvin ja hyvin. En halua. En halua ottaa vastuuta itsestäni. En osaa vielä. En ole valmis. Siksi pelottaa. Se vastuu on niin suuri.. Ja olen taas alkanut pelätä tulevaisuutta. Pelkään muutoksia muutenkin jo. Ennen soveltuvuustestejä olin varma kaikesta tästä. Enää en ole. Nyt tuntuu, että mieluummin menisin iltalukioon kuin tonne alalle.. Pitää ottaa toisista vastuu. Miten voin, kun en pysty ottamaan itsestänikään vastuuta? Rassaa ja stressaa. Poltan tupakkaa, syön vitusti ruokaa ja juon alkoholia. Liikaa. Syön kaikkea roskaruokaa ja karkkia hyi. Pitäisi ottaa niskasta kiinni. Oon lihonnu paljon. Katoin joulukuun kuvia. Niitä Abilify-lääkkeen aikaisia kuvia. Silloin olin laiha. LAIHA. En silloinkaan ollut mielestäni tarpeeksi laiha, mutta nyt antaisin kaikkeni, jotta pääsisin tuohon painoon. Kaikki asiat taas ihan sekaisin. Mieli ja ruumis sekaisin. Fuck. Taas mä olen varma, että kuolen nuorena. Ei mulla muuta.

Enkä osaa sanoa mitään

Tästä kirjoituksesta tulee aivan turha. Viikko on ollut raskas, kuten jo viimeksi kerroin.

Hän heräsi, itseasiassa jo vissiin torstaina. Se vastasi mulle, kun kirjoitin jossain vaiheessa sen seinälle. Mut chatissa en uskaltanu lähettää sil mitää ennen tätä päivää. En halunnu rasittaa sitä.  Rohkaisin itseni laittamaan viestiä, koska mul on edelleen niin paha olo, ku en tiä mitä sil kuuluu.. Tuntuu, et haluun taas romahduttaa itteni. En koe itteäni tarpeeks vahvaksi tähän maailmaan. Jos mä en hyväksy maailman pahuutta, ni miten voin elää täällä? Jos mä en kestä sitä, että eläminen tulee sattumaan almost kokoajanja pahemmaksi menee. Mitä seuraavaksi? Haluan vajota taas sinne syvälle masennukseen, elää siellä hetken, lopettaa työt ja tappaa itseni. Jo tänään mietin, että tekiskö sen. Jo tänään. Vaikka kaikki on selvinnyt. Ihmiset on hengissä ja mitä vielä. Pelkään vaan, ettei se vastaa. Pelkään, ettei se enää muista mua. Pelkään, ettei sitä enää kiinnosta mitä mä ajattelen. Ettei sitä kiinnosta vittu mikään mikä liittyy muhun. Ettei se haluu jutella. Et oon sille ihan vitun sama. Vaikka mä oon itkeny, kaivannu, surru ja masentunu sen takia, kun oon ollu niin huolissaan. Vaikka mä oon ollu sairaslomalla ja ajatellu sitä lähes kokoajan. Kokoajan puhunut siitä. En oo pystynyt olemaan puhumatta, koska haluun, et se selviää ja on normaali ja mä en tiiä onnistuuko se ja vittuuuu. Tuntuu niin pahalta, etten tiiä mitä tehdä. Kun joku vois kertoo mulle, et se edelleen välittää. Mutku ei voi. Muutakun se ite. Mut en usko et sitä kiinnostaa rupee mulle kertoilemaa, et joo "kyl hänki välittää." Vastaus on taatusti jotain sellasta, että mulle tulee olo, ettei se välitä. Siinä vaiheessa mä oon taas niin masentunut ja vihaan itteäni. Vihaan jo muutenkin. Oon niin lihava ja ällöttävä. Oon jättänyt yhen lääkkeistäni ottamatta joka päivä siitä päivästä lähtien. Enkä aiokaan ottaa enää. Toivon, että sen avulla taas sekoan, teen jotain tyhmää ja kuolen siihen. En vaan jaksa kattoa vierestä, kun elämä kohtelee kaltoin. Pelkään maailmaa. En kestä sitä sen julmuutta. Mitä se seuraavaksi mulle keksii. Tai pikemminkin, mitä se keksii mun läheisille. Pelkään niin paljon kuolemaa, et haluisin ite kuolla, etten joutuis menettää ketään. Oon polttanu vitusti tupakkaa täs viikon sisällä.. Enkä sais. Mul on muutenki e-pillerit. Oon juonu alkoholia kolmena päivänä. Tekee vaan mieli ryyppää. Haluisin peittää tän kaiken jonkun muun paskan taakse. Kui voi olla näin traumatisoitunut kolarista, joka ei edes liity muhun mitenkään. Kuuntelen biisejä, joista se tulee tavalla tai toisella mieleen. Mietin elämää, mietin töitä ja mietin sitä, onko tässä mitään vitun järkeä. Onko mulla mitään elämää edessä. Viiltely käy mielessä ja tuntuu, että saatan sen tehdäkin. "Jos vain vähän?" Niinhän sitä aina sanotaan, muttei se koskaan siihen jää. Vaikka aina luulen, etten edes enää osaa viillellä, repsahdan kuitenkin "vähän isompaan". Empä tiedä, aina kauhee sotku vittu. Piti polkea tänään. Piti laihduttaa itseni kuoliaaksi, mutta unohdin, etten pysty sellaiseen. Unohdin, että olen lihonut kymmenen kiloa eikä tälläinen läskipaska mitään pysty kontrolloimaan. Ei syömistä, ei vihaa, ei mitään tunteita, ei MITÄÄN.

Ihan turhaa tämäkin. Ehkä mä painun suihkuun ja kuuntelemaan sänkyyn angstibiisejä kunnes nukahdan napit korvillani ja vaivun syvään vaivalloiseen uneen, jossa kaikki paska aina tavalla tai toisella toistuu.

Mut joskus sitä romahtaa

Kun vihdoin kaikki on hyvin. Vihdoinkin, kun kaikki alkaa mennä paremmin. Tapahtuukin jotain, joka muuttaa aivan kaiken. Kyllä. Sellaista kauheaa, jota mun elämässä ei ole koskaan ennen tullut vastaan. Sellaista, jota on niin vaikea käsitellä, ettei masennuksen, ahdistuksen ja surun määrää voi edes kuvailla sanoin. Kun niitä on muutenkin niin vaikeaa kuvailla. En oikeastaan koskaan ole voinut näin huonosti. Vaikka olen käynyt läpi monia vaikeita masennusjaksoja, viiltelyä, osastoa, lepareita, vääriä lääkkeitä, kauheaa ahdistusta, suunnattomia pelkoja ja vaikka mitä hirveää. En kertaakaan ole ajatellut näin paljon yhtä vitun samaa juttua. En kertaakaan ole toistanut ajatuksia näin monesti päivän sisällä. Mua on sattunut ja satutettu ja vaikka mitä, mutta koskaan en ole kokenut tälläistä ajatusten katastrofia. En kertaakaan ole saanut niin monesta paikasta virikkeitä ajatella yhtä samaa asiaa. Sitä samaa asiaa. Sitä helvetin asiaa. En koskaan ole vihannut maailmaa näin paljon. Mua ei ole koskaan sattunut niin paljon se, että jollekkin muulle sattuu jotain. Aina mä olen itkenyt itseäni. Sitä miten ruma olen. Sitä miten ahdistaa ja vituttaa minä. Minä ja mun sairaus. Kaikki vaan sen paskan sairauden takia, mutta entä kun läheiselle tapahtuu jotain. Eikä kyseinen ihminen ollut edes läheisimpiä. Silti ystävä, Ystävä, joka AINA auttoi ja kuunteli. Joka välitti kaikista. Ei koskaan sanonut pahasti. Ystävä, jolle muutenkin on sattunut liikaa. Nyt se ystävä makaa teholla lääkekoomassa.

Kun ihmiset kasvaa. Ennen ei ollut paljoakaan pelkoja tälläisistä tilanteista. Autoa ajoivat vanhemmat ja kokeneemmat. Nyt kun on siinä iässä, että kaverit saavat autoja ja autokortteja ja haluavat vähän näyttää niitä ajotaitoja, mitkä mukamas on nyt niin helvetin hyvät. Todellisuudessa kokematon kuski ei edes tajua, mitä voi tapahtua, jos "vaan vähän pelleilee". Ei se ole leikkikalu, eikä ketään todellisuudessa kiinnosta!! Ei se ole niin hienoa. Vai onko se helvetin hienoa sitten, kun käykin se vahinko? Vahinko on vahinko, eikä siitä pidä ketään alkaa syyttämään. Enkä teekään niin. En tosiaan. Kehotan vaan ihmisiä miettimään rajojansa ja varsinkin niitä, jotka voivat virheistä kärsiä. Kun tapahtuukin se niin kuuluisa vahinko, ei nauratakaan enää. Sitten tuntuu pahalta. Tosi pahalta. Jo silloin, kun sattuu vain pieni haaveri. Entäs sen jälkeen, kun tapahtuukin vähän isompi haaveri? Mitäs sitten kun toinen taisteleekin hengestään? Eikö se olekin aika hurjan pelotava ajatus. Vielä pelottavaakin pelottavampi kokemus.

Mä en pysty käsittämään, miten juuri sinulla ei ollut turvavyötä. Enkä voi käsittää miten juuri sinä istuit edessä ja lensit läpi ikkunan samalla kun auto pyöri monta kertaa ympäri. Enkä nyt voi käsittää miten sulla nyt voikin mahdollisesti olla aivovamma. Siitä on melkein viikko. Sun synttärijuhlat. Me tultiin juhlimaan sua, vaikkei me mitään juotukaan. Mä halusin nähdä sut ja halata sua ja onnitella, kun täysi-ikäisyys vihdoinkin koitti. Onko siitä enään mitään iloa. Saa autokortin, jolloin on mahdollisuus, että kaikki tapahtuu uudelleen. Saa kännätä laillisesti. Onko sekään niin hirveän tärkeää tässä elämässä. Mutta me tultiin ja mä sain halata sua ja sanoit mulle: "puhutaan huomenna, kun oon vähän selvempi." Mä en naurahdin ja sanoin, ettet kyllä varmastikaan muista. En arvannut, että voikin vielä tulla hetki, jolloin sä et ehkä edes muista mua.. Me lähdettiin vähän ennen teitä. Jos vaan olisin kysynyt oisitko halunnut tulla meijän kyydillä. En syytä iseäni, mutta tiedän, että olisin voinut tehdä jotain toisin ja se olisi voinut pelastaa sut.

Oot nyt parhaassa mahdollisessa hoidossa ja mä kyllä kuulen jos jotain saadaan tietää tai kun tilassa tapahtuu muutoksia. Tiedän, että sut herätettiin, mutta muistit kaiken. Kaikki ikäänkuin tapahtui uudelleen ja menit sokkiin. Nyt olet taas siellä. Toisessa ulottuvuudessa. Olen ollut niin surkeana, etten jaksa oikein kommunikoida, ottaa yhteyttä kavereihin, nousta sängystä tai hoitaa normaaleja arjen askareita. Alkuviikon sain sairaslomaa. Nyt huomenna pitäisi mennä töihin. On niin vaikeaa ja tuntuu, että kaikki vain pahenee kokoajan. Epätietoisuus kasvaa ja vaikka tila onkin vakaa, niin mikä se on sittenkun sut herätetään..? On niin vaikeaa hymyillä. En itke kokoajan. En. Mutta kaikki on niin helvetin yks hailee. En jaksa välittää. En mistään. Stressaan arkeen palaamista. Pelkään, että se musertaa mut. Eka yö yksin onnettomuuden jälkeen on edessä, enkä tiedä mitä ajatella. Lähes kaikki muistuttaa mua tapahtuneesta ja susta. Tyhmät jutut. Paitojen värit, joka ikinen onneton uutinen. Jokainen muisto. Kerran menin sanomaan, että tekisi mieli vetästä oikeen kunnolla nyrkki seinään. Samalla muistin.. Sä purit ahdistusta niin. Taas itketään. Sun puhe. Se kaikuu mun korvissa ja sun hymy pyörii mielessä. Samaan aikaan yöllä, kun tää kaikki paska tapahtui, olin sängyssä ja ajattelin kuinka ihana sä oot. Sun luonne, sun jutut ja koko ihminen.. Enkä tarkota tätä mitenkään parisuhdeluontosesti, vaan ystävänä. Ei noin hyvälle ihmiselle sietäis sattua mitään. Mä oon niin pahoillani.. En edes tiedä mistä.. Siitä kai, että sä joudut kärsimään. Kärsisin ennemmin itse.

Tiedän, että kaikki on toistaiseksi hyvin. On hyvä merkki, että muistat tapahtumat vaikkei se varmasti hyvältä tunnukaan. Mutta entäs jos tila muuttuukin. Entäs jos oikeasti tää ei koskaan lopu. Entäs jos et olekaan enää se sama ihana ihminen. Tai entäs jos tapahtuukin jotain vielä pahempaa. En edes halua ajatella sitä. Saatika sanoa. Mä en voi muutakuin rukoilla kaikkien muiden joukossa, että elämä voittaa.

Toivottavasti saan vielä sua halata ja vielä sulle sanoa, kiitos, että päätit palata.