Eilen olin kaverinkans illal tupakal tuol perämetäs. Oli sit sytkäri messis ja tungin sen lopult hupparin taskuun. Illal iskä sanos, et venyttää mua. Jouduin menee makaa selällee ja kas se sytkäri tippus taskusta... Iskä vaa "Mikäs tää on?" - Sytkäri.. Ei se siihe muuta, mut se kyl anto sen ite mul. Mut en ihmettele, vaik ois ollu antamishetkel ihan tuiteris. Kurja, ku se ei osaa olla oikeisii aikoihi kännis. Sillo eile se ois voinu olla. Äitiki kuuli sen, mut ei kumpikaa sit mitää enempää. Äitin nähden poltinki uutenvuoten, mut olin pari ottanu ja sillee, mut öö.. Entiiä. Mul ois ollu selityksetki molempii varte valmiiks. Mut emmä sit turhaa alkanu selittää ja annoin olla. Tänään sit aamul saatuani itteni ylös, alotin lukee. Kullan piti tul kahelt, mut tuliki vast kolmelt samaa matkaa iskän kans. Sit syötii jätskii hedelmien kans, juotiin kahvii. Sit aloin ääneen miettii, minkä auton se mahtaa ostaa. Olin jo ennenki avannu suuni sen suhtee. Alkaa kuitenki olla jo aika yrittää seki löytää. No siit se sit alkoki kattoo niit autoi. Siin meni sit koko vitun päivä ja ilta. Alkovat kattoo niit iskän kans ja yritin iteki pysyy mukan, mut turhaan. Lopult ymmärsin lopettaa sen autojen ettimisen ja tyrkyttämisen omine nokkineen. Ne sai iha rauhas sit kattoo, ku eihän mua tartte kuunnella.. Ok, oon naine. Ja ok, ei se mua sillee liikuta minkälaise auton se ostaa, ehdotin vaa. Koska mitävittuu mä siin sit oisin tehny. Seurannu vierest? Siihe se vähänenki aika meni, mitä meil kahestaan oli.. No whatever.. Käytii me sit mummillaki. Sielki puheltii perhe-elämäst ja sensellasest. Puhuttii kui meijä perheest ei saa mitenkää normaalii. Iskä ja mä puhutaa toisillemme. Äiti o hiljaa ja veljeni istuu tietokoneel.. Iskä siinäki sanos, ettei äiti oo taaskaa vähään aikaan puhuunu sil, tiedä hänt mikä vaivaa. Ärsyttävää, ku vittu. Katoin sit kyl putouksen ja poljin sen 1h 30min. Venyttelin ja sillee, kunnes pääsin saunaan.
Tässä nyt sitä kirjotetaan. Otsikosta senverran.. Iskä kävi äsken tääl. Sano jottai, ettei tarkota mitä sanoo aina. Et rakastaa mua. Et oon sen oma ihana tyttö. Hyvä, et puhun senkans. Ku äiti ei puhu. Sanoin, et anna äitin olla sit hiljaa.. Vastas, et antaaki. Kyl tää täst viel kuulemma. Kyl me viel perhe ollaan.. Niin..
Viel. Vielä. Mut entä huomenna.. Miksi tossa lauseessa on vielä. Miksei se sanonu vaa, et ollaan perhe.. Mä en haluu ajatella enempää. En jaksa elää täs epätietosuudessa.. Et mitä tapahtuu.. Mun pitäis jaksaa tätä lukioo... Pitäis tehä noit fysioterapeutin antamii liikkeit. Huomaa jo, et nilkka, polvet ja lonkat on alkanu temppuilee, ku ei oo tehny niit.. Äänihuuliharjotukset pitäis hoitaa. Ens viikon perjantaina on foniatri. Jos se antaa mul luvan, pitäis hakee laulutunneil. Ehkä terapian ohella. Sit se johtaa siihen, et voin joutuu lopettaa ratsastuksen. En taas haluis sitä, koska se on mun ainut liikuntaharrastus. Lisäks maanantaina on hammaslääkäri. Saadaa tietää purenks niit hampait yhtee ja jos en, ni mist se päänsärky sit mahtaa johtuu. Pitäis sinne papa-näytteelle mennä. Et saatais tietää siit sit.. Pitäis yrittää tulla sosiaalisimmaks. Jaksaa nähä kavereita ja poikaystävää useemmin. Kysellä kavereilt kuulumisii ja sillee.. Puhuu enemmä, soitella ihmisille. Pyytää ihmisii johonki. Koko viikolopun oon melkee ollu taas yksin. En ihan. Onneks? Viime viikolopun olin yksin. Oisin voinu mennä johonki. Eeei. Empä tietenkään. Pitäis samal pitää terveyt yllä edellämainituis asiois ja lisäks viel mielialaa. Kokoajan yritän taistella vastaan ongelmia. Varsinki uusia ongelmia. Se tuntuu vaikeelta. Tuntuu raskaalta pitää yllä koko elämää. Lisäks laihdutus on yks tärkeimmist. Syömiset tarvii saada kuntoo, mutten jaksa taistella sitä syömisenhaluu vastaan. Vaik pitäis. Tiiän. Koska itseinho kasvaa. Itsetunto laskee. Viha itseäni kohtaan vahvistuu. Sen vahvistaa kaikki muutkin. Se, et ihmiset ei oo mun lähellä, on mun omaa syytä. Mä ajan kaikki pois.. Yritän löytää jotain mist ottaa tukea. Mut kyl tää siltä näyttää, ettei hyvältä näytä. Ystävyyssuhteet on etääntyny ja kaipaan sitä kaikkee. Kaipaan sitä kaikkee, mitä mul oli ennen..
Nyt on nyt. En haluu osastol enää. En haluu olla sairas. Haluun lopettaa viiltelyn, mut samalla en halua. Vittuu. Yhden asian eteen en oo tehny mitään. Viiltelyn. En oo ees yrittäny lopettaa sitä, etsii toisii keinoi.. Enää pitkään aikaan. Vai onkse niin. Onkse niin, ettei niit keinoi enään oo. Syön aina suruun. Sit ahdistaa vaan aina enemmän. Sitku poljen. Ei auta läheskään aina. Kylmä suihku.. En tiiä. Laulaminen toimii nykyään joskus. Katoin putousta tänää ja rupesin laulamaan. Kerranki pääsin sinne ylös puhtaasti ja kauniisti. Huomaan, et kehitystä on tapahtunu, mut onko se tarpeeks? Onkse tarpeeks, et saan laulukiellon vittuun. En tiedä. Ääni rasittuu viel helposti. Pitäis alkaa osaa olla rasittamatta sitä laulamisen aikana. Oon sitäki jonkunverran oppinut tuolla terapiassa.
Mun pitäis suunnitella tulevaisuutta. En tiedä miten tuun pystymään siihen. Mä oon oppinu pärjää hädintuskin sillä, etten kato tulevaan, vaan pysyn tässä näin. Se neljän vuoden suunnitelma.. En tiiä.. Niin vaikeeta.. Ja sit, et mikä must tulee.. Mihin aineisiin pitäs panostaa. Tulevaisuudessa on niipal vaikeeta.. En haluis miettii sitä ollenkaa, koska tuntuu etten osaa rakentaa sitä. Tuntuu, ettei mulla oo tulevaisuutta.
Ystäväni ehdotti mulle meediota. Ja kerranki innostuin jostain. Teistä jostakusta saattaa tuntua ehkä vähän oudolta. Mutta mä uskon siihen. Uskon, et se voi auttaa. Niin se teki mun ystävällekin. Auttoi. Ja täysin uskottavasti kaikenlisäksi. Haluun nähdä vaan toimiiko se. Ja aion niin tehä. Ehkä se auttaa minuakin. Ehkä se kertoo onko mulla tulevaisuus. Tai sitten se kertoo, että tulossa on omat hautajaiseni. Sitä olen miettinyt. En tiedä. En voi tietää, jossen kokeile. Pakko jotain on koittaa tehdä. Olen muuten aivan toivoton. Kun itselläni ei ole voimaa, haen sitä muualta. Ja toivon, että joku sitä antaa.
Nyt nukkumaan. Öitä!
- Kaksoissielu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti