Kun tuntuu, että menetin vuosille sutkin

Tiedän, että sanon tämän aina, mutta oon väsynyt. Tunteet kiertää ympyrää, ahdistaa ja haluan viiltää. On tullut oltua ja mentyä kokoajan ja mun väsymys ei kestä sillasta enää. Eilen oltiin aamulla poliisilaitoksella tekemässä passit äitin kanssa, mentii myllyy, tyksiin ääniterapiaan, heselle.. jeanam, polille ja vielä myllyyn. Illalla paras ystäväni tuli meille. En oikein tiedä enää siitäkään mitään. Ennen rakastin auttaa ihmisiä, kuunnella ja lohduttaa. Enää mikään ei tunnu miltään, enkä osaa sanoa mitään. En osaa ajatella, mikä oikeassa elämässä voisi auttaa ihmistä. En oikeasti osaa enää. Olen liian syvällä omissa synkissä ajatuksissani, etten enää osaa sanoa muutakun; kyl se siitä. Jos sitäkään. Kun musta tuntuu, ettei tää tästä. Ystäväni tuntuu aina vaan kaukaisemmalta. Siltä etten enää tuntisi häntä. Ennen kova. Nykyään pehmeä, tunteikas. En tiedä kumpi oli parempi. Mutta nyt se ei osaa ottaa mua niinkun ennen. Enkä mä sitä niinkuin ennen. Ahdistuin vaan. Enemmän ja enemmän, kun se mieltään purki ja itki. Katselin. Ahdistuin. Ajattelin muuta. Itkin.
Ensin kaikki oli jees ja leikkasin sen hiukset. Mentiin saunaan ja juotiin es. Puhuttiin rennosti kaikesta todellisesta. Ei niinkään pään sisällä olevasta. Saunan jälkeen se yritti kovin saada mua kertaamaan fysiikkaa. Oli se jo aiemmin lupautunut. Mutta sillon se tuntu niin kaukaiselta asialta, kun pyysin. Istuin paikoillani ja piirtelin. Ahdistuin ajatuksesta; fysiikan kirja. Mulle on tullut jumalaton välttämisorientaatio sitä kohtaan. Niin suuri, että ahdistuin kunnolla enkä saanut itseäni liikkeelle. Lopulta syntyi vähän huutoa. Ja kas hän lähtikin vessaan itkemään. Hyvä, oletko nyt tyytyväinen itseesi Ella? Oletko? Paska ystävä vaan.
Saatiin sovituksi kyllä. Mutta loppuilta oli minun osaltani ahdistusta täynnä. Hän ei saanut nukutuksi sain tietää aamulla. Piti herätä aikaisin, kun lähettiin kiertelemään kirpparia. Hetken mulla oli hyvä olo. Aidosti. Kunnes ahdistus valtasi, enkä osannut tehä mitään. Halusin hänet pois. En halunnut nähdä häntä. Halusin vaan juosta pois ja huutaa. Ärsytti. Koko juttu. Se ettei mikään ole enää kuten ennen. Mitävittua.
Kiertää kiertää. Ajatukset. Kehää. Enkä tiedä mitä tehdä. Autossa ahdistus vaan jatkoi kulkuaan enkä kertaakaan sanonut sanaakaan. En vilkaissut. Ärsytti jo puolessa välissä matkaa, että joudun vielä hymyilemään kauniisti ja halaamaan ja sanomaan, että kivaa oli ja kiva kun kävit ja nähdään pian. Vittu.
Kumpa ihmiset ymmärtäisivät mua.
Syönyt olen ahdistukseen vituste, mut vitu sama, en jaksa välittää. Mut se onneks tulee helpommaks, ku alkaa koulu. Sillee ootan sitä, mut stressin tiiän pahentavan kaikkea.

En ole paha ihminen, en haluu olla.

Mut mitä vittu voi tehä, kun on rappiolla.

Vittu peace vaan kaikil ja mä joudun taas näyttämää silt, et on hyvä olla, vaik todellisuudessa mä huudan kuolemaa stna. Juu, kaverini tulee meille. Huomenna saan olla illan yksin. Huomenna mä..

- Kaksoissielu