Viime postauksen jälkeen, maanantaina, seurasikin töissä aamulla jäätävä romahdus. En osannut kuin itkeä. Peittelin sitä lapsilta ja odotin, että joku työkavereistani tulee kysymään mikä on, jottei itse tarvitsisi mennä mitään sanomaan. Ei kukaan tullut ja pakko oli sitten itse mennä sanomaan, että soitan terveyskeskukseen ja selvitän mitä tehdä. Sain lääkäriajan. Menin ensin kullan kyydillä kotiin ja sainkin kauhean paniikkikohtauksen, josta en hirveästi muista. Olin vain huudellut, että älkää haukkuko ja kiusatko ja kun kulta oli kysynyt, että ketkä, olin luetellut ala-asteen kiusaajiani. Olin ihan kauhean väsynyt sen jälkeen ja yritin vain olla itkemättä. Istuin autossa ja odotin vain sitä totaalista murtumista. Lääkäri ehdotti osastoa, mutten suostunut. Aiemmin päivällä myös oma lääkärini suositteli osastoa. En suostunut. Tiesin, että olin romahtanut alas taas, mutten halunnut hyväksyä sitä. Jos olisin ottanut lääkkeeni, olisiko tämä mennyt toisin..? Pari päivää elin masentuneena enkä tahtonut olla kotona. Mulle kirjoitettiin loppuviikko sairaslomaa. Torstaina lääkäri. Vaihdettiin lääke. Risperdion. En tiedä mitä apua siitä nyt on ollut, mutta kyllä se mieliala sillatti kohonnut kuitenkin on. Oon käynyt katsomassa sitä kaveriani sairaalassa ja nyt se on jo kotona. Eli ei mitään hätää. Silti olen varma, ettei sitä edes kiinnosta puhua mulle. Siltä se vaikuttaa. No annetaan olla sitten, jossei huvita. en koskaan pysty sanomaan, että välitän hänestä tosi paljon kaverina. Nojaa. Ihansama. On tässä nyt muutakin. Mulle oma lääkäri määräsi kuun loppuun sairaslomaa, mutta vastuuhenkilöni töissä ja äitini päättivät etten enää jatka siellä töissä ollenkaan. Kaduttaa, kaduttaa. Oon paremmassa kunnossa ja ihan hyvin oisin voinu kuun loputtua jatkaa. Vittu. Jos olisin ottanut lääkkeen.. Olen nyt sitten työtön, eikä opiskelupaikkaakaan ole. Olen puilla paljailla. Viime keskiviikkona olin lähihoitaja-alan soveltuvuustesteissä. Oli vaikeat. En tiedä pääsenkö. Mutta nyt mietinkin, että pelkäänkö enemmän sitä etten pääse vai sitä, että pääsen. Pelkään, ettei musta ole siihen. Se on raskas ala ja mä olen vasta toipumassa. Siellä piti puhua puutaheinää, kun ei voinut mistää ongelmista kertoa ja niistähän mun elämä oikeastaan koostuu. Keksi siinä sitten vale-elämä itelles, jes. Hävettää, että seuraavana vuonna mun ikäset valmistuu ja mähän valmistun kolmen vuoden päästä, jos sillonkaan. Kulta sai ylioppilaslakin. Oon ylpeä. Hävettää vielä enemmän, kun koskaan musta ei oo aihetta olla ylpeä. Oon pettäny mamman ja mummin ja kummit ja vanhemmat ja kaikki.
Viime viikot virheet on seurannut mua varjona takanani. En pääse hetkeksikään niistä eroon. Illalla ennen nukahtamista ajattelen kaikkia niitä virheitä. Aamulla se on kamalinta. Kun sä heräät, haluat silti jatkaa nukkumista, muttakun ajatuksissa kulkee vain virheet, joita kadun siinä hetkessä sydämen pohjasta. Se ei auta. En voi antaa itelleni anteeksi. Laulan. Siinäkin aina vaan muistan lisää virheitä. Sanoja, tekoja. Mun elämä koostuu virheistä, pahasta olosta, maniasta, lääkkeistä, itsevihasta ja kullasta. Kulta on ainut asia, minkä olen valinnut oikein. Silti olen pahoittanut hänen mieltään monin eri tavoin. Yritänkö rikkoa tämänkin asian?
Pidin kirjoittamisesta taukoa, kun olin ratsastamassa ja katsoin teeveestä salkkareita ja uutta päivää, joten en tiedä kuinka moni asia unohtuu. Sen muistan, että mun piti kirjoittaa aikuistumisesta, joka ahdistaa, pelottaa ja kammoksuttaa. Täytän pian 18 ja ennen sitä pitäisikin muuttaa kullan kanssa yhteen kaupunkiin ja siirtyä aivan tuntemattomaan paikkaan opiskelemaan. Jos kaikki menee hyvin. Tai hyvin ja hyvin. En halua. En halua ottaa vastuuta itsestäni. En osaa vielä. En ole valmis. Siksi pelottaa. Se vastuu on niin suuri.. Ja olen taas alkanut pelätä tulevaisuutta. Pelkään muutoksia muutenkin jo. Ennen soveltuvuustestejä olin varma kaikesta tästä. Enää en ole. Nyt tuntuu, että mieluummin menisin iltalukioon kuin tonne alalle.. Pitää ottaa toisista vastuu. Miten voin, kun en pysty ottamaan itsestänikään vastuuta? Rassaa ja stressaa. Poltan tupakkaa, syön vitusti ruokaa ja juon alkoholia. Liikaa. Syön kaikkea roskaruokaa ja karkkia hyi. Pitäisi ottaa niskasta kiinni. Oon lihonnu paljon. Katoin joulukuun kuvia. Niitä Abilify-lääkkeen aikaisia kuvia. Silloin olin laiha. LAIHA. En silloinkaan ollut mielestäni tarpeeksi laiha, mutta nyt antaisin kaikkeni, jotta pääsisin tuohon painoon. Kaikki asiat taas ihan sekaisin. Mieli ja ruumis sekaisin. Fuck. Taas mä olen varma, että kuolen nuorena. Ei mulla muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti