Koeviikko meneillään ja mun pitäisi lukea. En vaan jaksa.. Äidinkieli. Kirjallisuuden historia. Moivaan sille. Onneksi enää yksi koe huomenna ja muut vapaata. Tosin joudun silti menemään kouluun vanhojentanssiharkkoihin keskiviikkona ja torstaina. Perjantaina on Skyfallin harjoitukset. Maanantai onkin sitten vapaa. Jes. Sitten tiistaina uusi ja maanantai vapaata koko kurssin ajan, koska terveystiedon otan puoliksi itsenäiseksi. Jeii. On rento jakso tulossa ja silleen. En silti jaksa ja yhteishaku lähestyy uhkaavaa vauhtia.
Mutta se mistä olin tänne tulossa puhumaan, on mun hoito, terveys, elämä. Mä olen käynyt läpi erilaisia hoitomuotoja tässä mun elämäni aikana: perheterapiaa, polia, psykologia, osastohoitoa. Olen siis sairastellut ala-asteelta asti. Olen aika kyllästynyt tähän. Ekaa kertaa, kun menin osastolle pari vuotta sitten, mulla huomattiin ylivilkkautta ja annettiin työdiagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jouduin osastolle koska viiltelin ja olin pirun ylivilkas. Se näkyi mulla lakkaamattomalla puhumisella ja todella usein ärsyyntymisenä. Ennen osastoa aloitettiin mulla masennuslääke, Seronil. Perus masennuslääke, jota nuorille aina yleensä ensiksi annetaan. Noh, alkoi mennä vielä huonommin. Eräänä iltana sain paniikkikohtauksen ja lopulta lähdin sukkasillaan juoksemaan pelkällä hupparilla silloinkun vielä oli lunta ja märkää. Hoipertelin pitkin metsiä ja teitä. Hyppäsin muunmuassa ojaan ja kastuin läpimäräksi. Eihän sitä kauhean hyväksi itsemurhayritykseksi voi kutsua, mutta kuolla halusin. Ent tiennyt mikä minuun tuli. Kuin sisälläni oisi ollut joku toinen. Osastolla sain sitten tietää, että jos on kaksisuuntainen, masennuslääkkeet ei sovi. Ne aiheuttaa maniaa. Ylikierroksille menoa ja siitä kaikki olikin johtunut. En tiennyt miten suhtautua, mutta sopeuduin melko nopeasti sairauteeni ja hyväksyin sen. Vähän reilu vuosi ja olin taas osastolla, viiltelystä. Mulla oli mielialaa tasaavia lääkkeitä: Lamictal masennukseen ja Seroquel Prolong maniaan. Osastolla siihen lisättiin masennuslääke, Sertralin. Ajateltiin, että kyllä se voidaan laittaa tasaavien lääkkeitten kanssa, mutta lopulta.. kun olin päässyt osastolta pitkille lomille, menin juomaan. En juonut, kun vain pari ja sitten se alkoi. Aloin rimpuilla ja huutaa, että haluan pois. Sitten itkin ja pyysin kullaltani anteeksi. Sitten taas uudestaan rimpuilin. Sitten itkin. Rimpuilin. Itkin. Kun rauhoittusin, muistan, kun mä hymyilin. Virnistin "Mä meen kuselle." En mennyt. Lähdin ja virnistin taas. Lähdin juoksemaan kohti jokea. Kiipesin puuhun ja roikun siinä joen yläpuolella puussa. Halusin hypätä. Virnistin ja vannoin, että kaikki oli pian ohi. Näin kun minua etsittiin. Sitten aloin etsiä ja huusin kaverilleni, että olen täällä. Hetki sen jälkeen kaduin. Roikuin taas, enkä suostunut tulemaan alas. Viimein. Viimein tulin alas ja silloin halusin heti osastolle. Ei yöllä viitsinyt lähteä ja yritin koko yön hypätä kullasta yli ja lähteä vetämään. Saatanan lääke. Menin osastolle. Suutuin sielläkin. Potkin hoitajia. Olin lepareissa. Sain rauhottavaa. Olin kuin mikäkin känninen kala. Halusin lääkkeen HETI pois, sillä tiesin mistä kaikki johtui. Siitä lähtien mulla lääkärini mukaan on ollut diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö, virallisesti.
Ja miten tämä nyt liittyy aiheeseeni. Ei tarkoituksenani ollut kertoa menneisyydestä, vaan siitä, että joka ikinen eri ihminen sanoo mulle, että ei sulla välttämättä sitä ole. Osastolääkäri: adhd. Dkt-terapeutti: tunteittensäätelyhäiriö. Polihoitaja: vitut, sul ei vaan oo sitä, en tiiä mikä sul on, mutta luultavasti ei sitä. Mun oma lääkäri on sanonut, että kaksisuuntainen, MITÄ VITTUA TE MUUT SIINÄ HÖPÖTÄTTE. Arvatkaa ahdistaako mua ihan helvetisti se, että te kaikki sanotte eri juttuja. Mun pitäisi päättää mun hoidosta. En tykkää polihoitajasta. Tykkään lääkäristä. Haluaisin yksilöterapiaan, en dkt-terapiaan, johon mulla nyt on lähete. Onneksi voin puhua lääkärille, sittenkun saan soittoajan. Hoitajani mielestä, en ole kyllin vahva vielä yksilöterapiaan, mutta vitut. Olen paljon parempivointinen. Mua epäilyttää lääkkeet, hoito, syöminen. Elämä. Ongelma on se, että jos ei pian saada tähän juttuun jotain selvyyttä, ni mä nään itseni ottamassa yliannostuksen. Nään sen kokoajan. Epätietoisuuden saattelemana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti