Taas sama tilanne kuin viimeksi, kulta kaverilla, minä yksin kotona. Ei oo ketään kelle soittaa, oon miettiny jo kaikki kaverit. Siksi kai voin jatkaa sairaskertomustani.
Viime osastojaksolta oli jäänyt käteen kaiksi diagnoosia: sosiaalisten tilanteiden pelko ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Elämäni tasaantui, kun yläaste loppui, tein kuitenkin sen virheen, että lähdin lukioon. Nykyään pidän sitä ikäänkuin kohtalona. Sinä kesänä tapasin uudestaan nykyisen rakkaani. Seurusteltiin jo 2011, mutta hänen eksä tuli väliin ja se oli osasyy osastolle joutumiseenkin. Mutta eteenpäin. Se oli kaikkein onnellisin kesäni. Ympärillä kavereita, lähes kokoajan. Hengailtiin keskustassa, käytiin uimassa ja pidettiin vaan hauskaa. Sinä kesänä tutustuin moneen uuteen kasvoon. Kesän jälkeen se sitten jäi. Lukio alkoi ja pärjäsin siellä hienosti. Numerot olivat hyviä ja tapasin sielläkin muutaman uuden kasvon, vaikka se paikallinen lukio olikin ja suurin osa tuttuja.
Vuonna 2013 keväällä väsyin, kuten sitä edellisenäkin. Keväät ovat mulle henkilökohtaisesti vaikeampia. Jokainen. Pidensin muiden painostuksesta lukiotani neljään vuoteen. Kerroin opettajille sairaudestani ja sainkin paljon ymmärrystä osakseni ja olin siitä kiitollinen. Jouduin kuitenkin osastolle taas, vaikken todellakaan ollut niin huonossa kunnossa kuin silloin 2012 olin. Osasto itseasiassa pahensi tilannetta tällä kertaa. Tasaavien lääkkeiden lisäksi, minulle määrättiin masennuslääkettä. Muistatteko mitä viimeksi tapahtui, kun söin masennuslääkettä? Juu, kaikki karkasi käsistä. Se oli se suuri virhe. Kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle on tyypillistä, että masennuslääkkeet eivät sovi, mutta lääkärin mukaan oli turvallista kokeille uutta masennuslääkettä tasaavien kanssa. En itsekään tajunnut mitä siitä voi seurata.
Lääke aloitettiin ja pääsin kotiin pitkälle kotilomalle, tarkoituksena tulla enään uloskirjaukseen.. Mentiin juomaan, en tosin juonut montaa. Juotiin ulkona ja joo tais mennä jotai muutakin. Illalla aloin huomata itsessäni omituisia juttuja. Olin sekoamassa. Tajusin sen johtuvan lääkkeestä, vaikka totta olin juonut, muttakun olin aivan vitun sekaisin. Itkin kullalle ja sitten taas raivosin ja halusin juosta muualle. Itkin, raivosin, itkin. Tämä toistui monta kertaa ja lopulta mentiin nukkumaan ystäväni asuntovaunuun. Sanoin meneväni kuselle, vaikka oikeasti tiesin lähteväni salamana mahdollisimman kauas. Lupasin tulla heti takaisin. Ei se sitten mennytkään niin. Otin kullan kengät ja juoksin. Kiipesin puuhun, joka oli kallellaan jokeenpäin. Kuulin kun mua huudettiin. Mä halusin hypätä, toisella sekunnilla taas en. Taistelin ja yritin päättää, että hyppäänkö vai en. Halusin osastolle turvaan, kun taas seuraavaksi punasin kiiltävin silmin olin valmis hyppäämään. Jostai sain rohkeutta huutaa, että täällä oon ja ystäväni kuuli mut. Se yritti saada mua alas puusta ja pian kulta juoksikin paikalle ja rukoili. Ettäkö alas, nukkumaan? Ei, joo, ei, joo. Olin aivan sekaisin. Halusin soittaa äitille ja lähteä heti osastolle. Kulta ehdotti nukkumista. No siinä sitte vielä sängyssä yritin lähteä monesti ulos, en vain päässyt, onneksi. Aamulla soitin äitille ja sanoin, että osastolle pitäisi mennä, toi lääke sai mut sekoomaan. Sitten lähettiin.
Heti osastolla sanoin hyvin ärhäkällä äänellä, että nyt toi helvetin lääke vittuun. Ja niin. Yhtäkkiä sain paniikkikohtauksen ja hyperventiloin, pyörryin, hyperventiloin. Tarvitsisin astmalääkettä, mutta niillä perkeleillä ei ollut. En saanut henkeä ja suutuin niin, että se päättyi lepositeisiin ja rauhoittavaan piikkiin perseeseen. Olin niin ahdistunut ja sekaisin, että vain potkin ja huusin täyttä kurkkua. Siitä illasta en pahemmin muista, muutakun että sitten me kolme tyttöä viilleltiin vessassa joillain ihan säälittävillä välineillä. Ohjaajat tuli, mä olin ihankuin humalassa rauhoittavan jälkeen. Osastokaveritkin kuvasivat iltaa aika värikkääksi osaltani. Yleensähän rauhottavaan, kun se noin laitetaan, nukahtaa. Mullapa oli mania, eikä kauheesti väsyttäny edes se. No sitten muistan herääväni aamulla kaikki vaatteet päällä ihan ihmeissään. Muistin kuitenkin tapahtuneen.
No aika pian tuon jälkeen kun lääke lopetettiin, pääsin kotiin ja kesä tuli. En ollut oikein kunnossa vielä kesällä ja sattuipa eräänä yksinäisenä iltana niin, etten enää vain yksinkertaisesti jaksanut. Otin mukaan ketipinoreita ja lähdin pyöräilemään. Otin ne ja perillä kuulin ja tunsin harhoja. Lasten naurua, sitten itkua. Käärmeen sihinää. Olin jo soittanut äitin hakemaan. Hetken päästä tunnen ihankuin joku ottaisi kaulastani kiinni ja säpsähdän. Sydän tykyttää ja on tosi huono olo. Kotona painoin pääni tyynyyn, mutta ei se helpottanut, oli niin huono olo. Kerroin siis äitille ja pulssin mitattuaan totesi, että päivystykseen pitää lähteä, pulssi 160. Sinne mentiin ja yritin pysyä hereillä. Siellä oli hiljaista, kunnes pääsin sisään ja muhun tungettiin kiinni kaikenmaailman härveleitä. Odotin ja pian mulle tuotiin pullo lääkehiiltä, hyi hitto. Lääkäri sanoi, että osastolle. En kuitenkaan halunnut ja osastolle sovittiin aika, jolloin sinne menisin. Noh, tapaamisella en halunnut osastolle, koska vuosipäivä. Jouduin sitten sen vuosipäivän jälkeen osastolle. Siellä en tosin ollut kauaakaan. Se kesä meni yllättävän vituiks.
Lukiossa alkoi mennä huonommin, olin hakenut sieltä pois, mutta en uskaltanut mennä soveltuvuustesteihin. Viiltely kyllä jäi melkein kokonaan silloin pois. Olin laihtunut silloisen lääkkeeni avulla paljon, söin vähän ja liikuin. En siltikän ollut tyytyväinen. Joulun jälkeen lääke vaihdettiin en edes muista mihin, koska lääkkeestä tuli keskittymisvaikeuksia. Aloin lihomaan. Hain lähihoitaja-alalle. Jätin lukion, menin päiväkotiin työkokeiluun. Kevät = vaikea aika tuli. Ystäväni oli vakavassa auto-onnettomuudessa ja siksi olin vähän väliä töistä sairaslomalla ja lopulta joutusin lopettamaan kokonaan. Kadun sitä, mutta sain sentään levätä kesän, enkä tällä kertaa joutunut osastolle! Pääsin opiskelemaan, muutin pois kotoa kaupunkiin kullan kanssa. Uusi elämä. Seuraavassa postauksessa kerron mitä uusi elämä on tuonut mukanaan ja miten mulla menee nykyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti