Mut joskus sitä romahtaa

Kun vihdoin kaikki on hyvin. Vihdoinkin, kun kaikki alkaa mennä paremmin. Tapahtuukin jotain, joka muuttaa aivan kaiken. Kyllä. Sellaista kauheaa, jota mun elämässä ei ole koskaan ennen tullut vastaan. Sellaista, jota on niin vaikea käsitellä, ettei masennuksen, ahdistuksen ja surun määrää voi edes kuvailla sanoin. Kun niitä on muutenkin niin vaikeaa kuvailla. En oikeastaan koskaan ole voinut näin huonosti. Vaikka olen käynyt läpi monia vaikeita masennusjaksoja, viiltelyä, osastoa, lepareita, vääriä lääkkeitä, kauheaa ahdistusta, suunnattomia pelkoja ja vaikka mitä hirveää. En kertaakaan ole ajatellut näin paljon yhtä vitun samaa juttua. En kertaakaan ole toistanut ajatuksia näin monesti päivän sisällä. Mua on sattunut ja satutettu ja vaikka mitä, mutta koskaan en ole kokenut tälläistä ajatusten katastrofia. En kertaakaan ole saanut niin monesta paikasta virikkeitä ajatella yhtä samaa asiaa. Sitä samaa asiaa. Sitä helvetin asiaa. En koskaan ole vihannut maailmaa näin paljon. Mua ei ole koskaan sattunut niin paljon se, että jollekkin muulle sattuu jotain. Aina mä olen itkenyt itseäni. Sitä miten ruma olen. Sitä miten ahdistaa ja vituttaa minä. Minä ja mun sairaus. Kaikki vaan sen paskan sairauden takia, mutta entä kun läheiselle tapahtuu jotain. Eikä kyseinen ihminen ollut edes läheisimpiä. Silti ystävä, Ystävä, joka AINA auttoi ja kuunteli. Joka välitti kaikista. Ei koskaan sanonut pahasti. Ystävä, jolle muutenkin on sattunut liikaa. Nyt se ystävä makaa teholla lääkekoomassa.

Kun ihmiset kasvaa. Ennen ei ollut paljoakaan pelkoja tälläisistä tilanteista. Autoa ajoivat vanhemmat ja kokeneemmat. Nyt kun on siinä iässä, että kaverit saavat autoja ja autokortteja ja haluavat vähän näyttää niitä ajotaitoja, mitkä mukamas on nyt niin helvetin hyvät. Todellisuudessa kokematon kuski ei edes tajua, mitä voi tapahtua, jos "vaan vähän pelleilee". Ei se ole leikkikalu, eikä ketään todellisuudessa kiinnosta!! Ei se ole niin hienoa. Vai onko se helvetin hienoa sitten, kun käykin se vahinko? Vahinko on vahinko, eikä siitä pidä ketään alkaa syyttämään. Enkä teekään niin. En tosiaan. Kehotan vaan ihmisiä miettimään rajojansa ja varsinkin niitä, jotka voivat virheistä kärsiä. Kun tapahtuukin se niin kuuluisa vahinko, ei nauratakaan enää. Sitten tuntuu pahalta. Tosi pahalta. Jo silloin, kun sattuu vain pieni haaveri. Entäs sen jälkeen, kun tapahtuukin vähän isompi haaveri? Mitäs sitten kun toinen taisteleekin hengestään? Eikö se olekin aika hurjan pelotava ajatus. Vielä pelottavaakin pelottavampi kokemus.

Mä en pysty käsittämään, miten juuri sinulla ei ollut turvavyötä. Enkä voi käsittää miten juuri sinä istuit edessä ja lensit läpi ikkunan samalla kun auto pyöri monta kertaa ympäri. Enkä nyt voi käsittää miten sulla nyt voikin mahdollisesti olla aivovamma. Siitä on melkein viikko. Sun synttärijuhlat. Me tultiin juhlimaan sua, vaikkei me mitään juotukaan. Mä halusin nähdä sut ja halata sua ja onnitella, kun täysi-ikäisyys vihdoinkin koitti. Onko siitä enään mitään iloa. Saa autokortin, jolloin on mahdollisuus, että kaikki tapahtuu uudelleen. Saa kännätä laillisesti. Onko sekään niin hirveän tärkeää tässä elämässä. Mutta me tultiin ja mä sain halata sua ja sanoit mulle: "puhutaan huomenna, kun oon vähän selvempi." Mä en naurahdin ja sanoin, ettet kyllä varmastikaan muista. En arvannut, että voikin vielä tulla hetki, jolloin sä et ehkä edes muista mua.. Me lähdettiin vähän ennen teitä. Jos vaan olisin kysynyt oisitko halunnut tulla meijän kyydillä. En syytä iseäni, mutta tiedän, että olisin voinut tehdä jotain toisin ja se olisi voinut pelastaa sut.

Oot nyt parhaassa mahdollisessa hoidossa ja mä kyllä kuulen jos jotain saadaan tietää tai kun tilassa tapahtuu muutoksia. Tiedän, että sut herätettiin, mutta muistit kaiken. Kaikki ikäänkuin tapahtui uudelleen ja menit sokkiin. Nyt olet taas siellä. Toisessa ulottuvuudessa. Olen ollut niin surkeana, etten jaksa oikein kommunikoida, ottaa yhteyttä kavereihin, nousta sängystä tai hoitaa normaaleja arjen askareita. Alkuviikon sain sairaslomaa. Nyt huomenna pitäisi mennä töihin. On niin vaikeaa ja tuntuu, että kaikki vain pahenee kokoajan. Epätietoisuus kasvaa ja vaikka tila onkin vakaa, niin mikä se on sittenkun sut herätetään..? On niin vaikeaa hymyillä. En itke kokoajan. En. Mutta kaikki on niin helvetin yks hailee. En jaksa välittää. En mistään. Stressaan arkeen palaamista. Pelkään, että se musertaa mut. Eka yö yksin onnettomuuden jälkeen on edessä, enkä tiedä mitä ajatella. Lähes kaikki muistuttaa mua tapahtuneesta ja susta. Tyhmät jutut. Paitojen värit, joka ikinen onneton uutinen. Jokainen muisto. Kerran menin sanomaan, että tekisi mieli vetästä oikeen kunnolla nyrkki seinään. Samalla muistin.. Sä purit ahdistusta niin. Taas itketään. Sun puhe. Se kaikuu mun korvissa ja sun hymy pyörii mielessä. Samaan aikaan yöllä, kun tää kaikki paska tapahtui, olin sängyssä ja ajattelin kuinka ihana sä oot. Sun luonne, sun jutut ja koko ihminen.. Enkä tarkota tätä mitenkään parisuhdeluontosesti, vaan ystävänä. Ei noin hyvälle ihmiselle sietäis sattua mitään. Mä oon niin pahoillani.. En edes tiedä mistä.. Siitä kai, että sä joudut kärsimään. Kärsisin ennemmin itse.

Tiedän, että kaikki on toistaiseksi hyvin. On hyvä merkki, että muistat tapahtumat vaikkei se varmasti hyvältä tunnukaan. Mutta entäs jos tila muuttuukin. Entäs jos oikeasti tää ei koskaan lopu. Entäs jos et olekaan enää se sama ihana ihminen. Tai entäs jos tapahtuukin jotain vielä pahempaa. En edes halua ajatella sitä. Saatika sanoa. Mä en voi muutakuin rukoilla kaikkien muiden joukossa, että elämä voittaa.

Toivottavasti saan vielä sua halata ja vielä sulle sanoa, kiitos, että päätit palata.