Tästä kirjoituksesta tulee aivan turha. Viikko on ollut raskas, kuten jo viimeksi kerroin.
Hän heräsi, itseasiassa jo vissiin torstaina. Se vastasi mulle, kun kirjoitin jossain vaiheessa sen seinälle. Mut chatissa en uskaltanu lähettää sil mitää ennen tätä päivää. En halunnu rasittaa sitä. Rohkaisin itseni laittamaan viestiä, koska mul on edelleen niin paha olo, ku en tiä mitä sil kuuluu.. Tuntuu, et haluun taas romahduttaa itteni. En koe itteäni tarpeeks vahvaksi tähän maailmaan. Jos mä en hyväksy maailman pahuutta, ni miten voin elää täällä? Jos mä en kestä sitä, että eläminen tulee sattumaan almost kokoajanja pahemmaksi menee. Mitä seuraavaksi? Haluan vajota taas sinne syvälle masennukseen, elää siellä hetken, lopettaa työt ja tappaa itseni. Jo tänään mietin, että tekiskö sen. Jo tänään. Vaikka kaikki on selvinnyt. Ihmiset on hengissä ja mitä vielä. Pelkään vaan, ettei se vastaa. Pelkään, ettei se enää muista mua. Pelkään, ettei sitä enää kiinnosta mitä mä ajattelen. Ettei sitä kiinnosta vittu mikään mikä liittyy muhun. Ettei se haluu jutella. Et oon sille ihan vitun sama. Vaikka mä oon itkeny, kaivannu, surru ja masentunu sen takia, kun oon ollu niin huolissaan. Vaikka mä oon ollu sairaslomalla ja ajatellu sitä lähes kokoajan. Kokoajan puhunut siitä. En oo pystynyt olemaan puhumatta, koska haluun, et se selviää ja on normaali ja mä en tiiä onnistuuko se ja vittuuuu. Tuntuu niin pahalta, etten tiiä mitä tehdä. Kun joku vois kertoo mulle, et se edelleen välittää. Mutku ei voi. Muutakun se ite. Mut en usko et sitä kiinnostaa rupee mulle kertoilemaa, et joo "kyl hänki välittää." Vastaus on taatusti jotain sellasta, että mulle tulee olo, ettei se välitä. Siinä vaiheessa mä oon taas niin masentunut ja vihaan itteäni. Vihaan jo muutenkin. Oon niin lihava ja ällöttävä. Oon jättänyt yhen lääkkeistäni ottamatta joka päivä siitä päivästä lähtien. Enkä aiokaan ottaa enää. Toivon, että sen avulla taas sekoan, teen jotain tyhmää ja kuolen siihen. En vaan jaksa kattoa vierestä, kun elämä kohtelee kaltoin. Pelkään maailmaa. En kestä sitä sen julmuutta. Mitä se seuraavaksi mulle keksii. Tai pikemminkin, mitä se keksii mun läheisille. Pelkään niin paljon kuolemaa, et haluisin ite kuolla, etten joutuis menettää ketään. Oon polttanu vitusti tupakkaa täs viikon sisällä.. Enkä sais. Mul on muutenki e-pillerit. Oon juonu alkoholia kolmena päivänä. Tekee vaan mieli ryyppää. Haluisin peittää tän kaiken jonkun muun paskan taakse. Kui voi olla näin traumatisoitunut kolarista, joka ei edes liity muhun mitenkään. Kuuntelen biisejä, joista se tulee tavalla tai toisella mieleen. Mietin elämää, mietin töitä ja mietin sitä, onko tässä mitään vitun järkeä. Onko mulla mitään elämää edessä. Viiltely käy mielessä ja tuntuu, että saatan sen tehdäkin. "Jos vain vähän?" Niinhän sitä aina sanotaan, muttei se koskaan siihen jää. Vaikka aina luulen, etten edes enää osaa viillellä, repsahdan kuitenkin "vähän isompaan". Empä tiedä, aina kauhee sotku vittu. Piti polkea tänään. Piti laihduttaa itseni kuoliaaksi, mutta unohdin, etten pysty sellaiseen. Unohdin, että olen lihonut kymmenen kiloa eikä tälläinen läskipaska mitään pysty kontrolloimaan. Ei syömistä, ei vihaa, ei mitään tunteita, ei MITÄÄN.
Ihan turhaa tämäkin. Ehkä mä painun suihkuun ja kuuntelemaan sänkyyn angstibiisejä kunnes nukahdan napit korvillani ja vaivun syvään vaivalloiseen uneen, jossa kaikki paska aina tavalla tai toisella toistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti