Noniin. Teen tästä postauksesta vähän pidemmän, sillä huomasin, että pian on vuosi aikaa siitä, kun loin tämän blogin. Oikeasti se on vasta lokakuussa, mutta almost kuitenkin. Meinasin tehdä tälläisen muutenkin ja kun aivan ensimmäinen postaukseni kertoi menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta, ajattelin kertoa pääasiallisen postauksen nykyisestä nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Siitä miten asiat on muuttuneet viime vuodesta. Onko ne vuosi sitten haluamani asiat edes puoliksi toteutuneet. Menkää ihmeessä lukemaan, jossette ole lukeneet.
Aion siis miettiä oikeasti perusteellisesti elämääni. Kirjoittaa sen hyvistä ja huonoista puolista. En ala siihen kliseeseen; 'Sulla on ruokaa, perhe ja katto pään päällä, monilla ei ole niitäkään.' Ja kysymys kuuluu miksi. No siksi, että se on tyhmää, että ongelmia vertaillaan. En tykkää, että joku sanoo mulle omistavansa pienempia ongelmia kuin minä. Mitävittua. Ei ongelmia voi vertailla tuollalailla. Jokainen mieltää ongelmansa suurena, oli se sitten mikä tahansa. Kaikilla murheet ovat erilaisia, mutta kyllä jokainen niistä yhtälailla kärsii. Kaikilla on eri huolet, eri tarpeet ja eri toiveet. Monella ihmisellä maailmassa ei ole ruokaa, mutta monet ihmiset, joilla on ruokaa, haluaisivat eroon siitä. Vain siksi, ettei lihoaisi, ettei joutuisi kuuntelemaan ihmisten haukkuja lihavuudestaan. Monet ihmiset haluavat parantua esimerkiksi syövästä ja jatkaa normaalia elämää, ilman hoitoja, ilman lääkkeitä. Joo. Joillain on syöpää ja ihmiset ottavat sen enemmän tosissaan kuin mielisairaudet. Mutta yhtälailla kuin syöpää sairastavat, me munkin kaltaiset ihmiset tahdomme parantua. Elää normaalia elämää. Ei se ole mitenkään eri. Joillain ovat molemmat vanhemmat kuolleet ja he haluaisivat kaikkein eniten halata niitä vielä edes kerran.
Mikä on mun suurin toiveeni. Mun suurin toiveeni on todellakin parantua. Elää ilman lääkityksiä. Elää ilman osastojaksoja. Elää ilman terapiaa, ilman polikäyntejä. Ilman ahdistusta ja pahaa oloa. Ilman viiltelyä ja muuta itsensä satuttamista. Mä haluan elää normaalia elämää. Mä en halua nukkua lääkkeillä, haluan nukkua luonnollista unta. Mä tiedän kenen kanssa tulen elämään ja sen takia mulla on syy taistella. Mutta jos nyt yritettäisiin päästä asiaan.
Elikkäs tämänhetkinen elämäntilanne ajatellen myös positiivisia puolia! En osaa sanoa, osaanko edes tässä hyvässä fiiliksessä ajattelemalla ajatella kauheasti asioiden positiivisia puolia, mutta ainakin voi yrittää ja yritän!
Mennyt vuosi
- Olen parin viikon päästä tosiaan seurustellut poikaystäväni kanssa vuoden eli seurustelen edelleen, ihankuin ensimmäisessä postauksessa toivoin.
- Viime vuoden loppu oli semihyvää aikaa, vaikka taisin silti repsahdella viiltelemään. En kuitenkaan pahasti. Olin onnellinen ja vietin aikaa kavereiden ja poikaystäväni kanssa. Maniat vaivasivat koulutunneilla ja sen jälkeen ahdistus ja häpeä valtasivat. Vittuilin opettajille ja "hypin seinille".
- Tämän vuoden alusta alkoi huono jakso. Maniaa ei juurikaan ollut. Viiltely paheni koulustressin myötä, kuntoilu vei kavereilta ja poikaystävältä aikaa, joten sosiaaliset suhteet alkoivat kuolla ja suhteenkin pitäminen pystyssä tuntui raskaalta. En kauheasti jaksanut käydä kavereiden kanssa missään ja hädin tuskin poikaystävänikään kanssa. Olen kuitenkin ollut kokoajan lujasti rakastunut, niimpä siitäkin selvittiin.
- Helmikuussa hiihtoloman koittaessa lähdin ystäväni kanssa Lontooseen. Hurjan siistiä, en ollut koskaan ennen käynyt missään ulkomailla! Reissu oli mahtava, mutta uuvuttava. En muista kuinka kauan siellä oltiin, mutta niin montaa päivää peräkkäin ei oikein jaksamisesta tullut mitään. Pikkusia huonoja hetkiä siis riitti. Ei kuitenkaan mitään vakavaa. Ikävä oli kova ja se sai minut tajuamaan paljon asioita. Ymmärtämään kaipausta ja rakkautta. Olin itkuherkkä, mutta pelkästään onnellinen ja kummastunut. Se oli jännää nähdä, miten rakkaus oikeasti vaikuttaa erilaisissa hetkissä. Tunne oli kaikenkaikkiaan ihan mahtava.
- Tässä vaiheessa lukukautta aloin olla jo aika loppu ja viiltelykin jatkui.. Aina vain uudestaan. Enkä saanut itseäni hallintaan. Asiat vaivasivat ja itkettivät. Stressi ei loppunut hetkeksikään, kun lomillakin piti aina jotain koulujuttuja tehdä. Viikonloput vierähtivät liian nopeasti ja koeviikot laittoivat asioita päässä sekaisin. Vaadin edelleen itseltäni liikoja. Pitkänpitkänpitkän harkinnan jälkeen, suostuin neljän vuoden suunnitelmaan.
- Aloin pelätä kauheasti osastoa ja viiltelykierrettä. Lopulta, kun kaikki olivat taas ihan päin vittua, mut laitettiin osastolle. Jälkeenpäin onneksi, koska sinä perjantaina olisi tapahtunut luultavasti jotain peruuttamatonta. Ensimmäiset päivät oli tuskaa, mutta viimein tutustuin ihmisiin ja elelin siellä normaalia osastoarkea. Sain osastolta paljon ihania ystäviä ja kavereita! Heistä olen tosi kiitollinen ja niihin jaksan pitää yhteyttä. On ihmisiä kelle puhua ja jotka ovat melko samanlaisissa ongelmissa kieritelleet jo jonkin aikaa. Kolmea niistä olen jo osaston jälkeen nähnyt ja suunnitelmissa on nähdä paria taas ainakin!
- Jouduin osastolle, kun olin hetken käynyt viidettä eli viimeistä jaksoa. Olin lähes koko jakson pois, enkä päässyt niistä neljästä kurssista läpi.. No, on vielä kolme vuotta aikaa.
- Sitten loppui lukion eka vuosi ja alkoi kauan odotettu kesäloma! Minä olinkin jo ollut reilut kuukauden ollut jo kesälomalla ja siksi ehkä haluisinkin jo takaisin kouluun. Arkeen ja takaisin rutiinit. Kesätöitä olen tehnytkin sitten jo aika kauan. Vahdin serkkuani, joka on viiden. Aika hurjapää ja menijä on kyseessä. On ollut siksi vaikeaa. Mutta kyllä se ihana on. Ja kauan kadonneet ystäväsuhteet eivät paranna asiaa. En ole tehnyt kesällä kauheasti mitään kavereitten kanssa. Poikaystävän kanssa kyllä, vaikka ja mitä. Siitä olen kesässä nauttinut. Ei ole kiire ja saa rauhassa maata toisen rinnan päällä, pitää kiinni ja antaa pieniä pusuja. Ainoastaan pienenä muttana asiassa on se, että tuo kultani on melkein samanlainen menijä, kun tuo viisivuotias pikkumies. :d Piletetään usein ja siitä mä väsyn. Ei montaa päivää putkeen voi juoda alkoholia tai valvoa. Se on yksi tän sairauden monista huonoista puolista. Okei. Ei siinä kyllä kauheesti mitään hyvää oo.. No se hyvä siinä se on, että saan vituste kuntoutustukee. Ei se mua silleen kiinnosta, mut ompaha rahaa kuitenki. Emmä silti haluu, et ne luulee korvaavansa suurilla rahoilla mun kärsimyksen.
- Tulin tänään mökiltä, jossa olimme pari yötä kullan kanssa. Rakastuin siihen rauhaan. Niihin maisemiin. Mereen, vaikkakin olen aina rakastanut sitä. Luonto on kaunis.
- Olen alkanut tekemään harrastuksena geelikynsiä!
Tällä hetkellä
- Jaa, että tällä hetkellä. Tällä hetkellä mulla on henkisesti ja fyysisesti suhtkoht hyvä olo ja voimia suunnitella parin viikon tekemisiä.
- Mulla on stressiä jopa asioista, joista mielestäni ei edes pitäisi stressata. Ajattelen liikaa ja lopulta hukun ajatuksieni verkkoon.
- Olen mennyt kehityksessä taaksepäin, enkä esimerkiksi pysty tunnistamaan välttämättä ahdistuksen oikeaa lähdettä ajatuksien keskeltä. Ennen osasin niin tehdä. Mutta niinhän sanotaan, että askel taaksepäin parantumisessa, on kuitenkin eteenpäin. Täytyy mennä taaksepäin, jotta voi taas lähteä eteenpäin!
- Olen ollut jo reilu kuukauden viiltelemättä!
- Viiltelyn ajattelu on loppunut lähes kokonaan. Se on hyvä, mutta se ei välttämättä kuitenkaan ole hyvä, että miksi. Olen ollut entistä masentuneempi ja väsyneempi. Usein makaan sängyssä ajatellen kuolemaa, mutta kuitenkaan en edes jaksa ajatella suunnitteluun asti kunnolla. Ahdistus on hirveää paskaa, mutta sen saa pois usein lääkkeillä. Masennus on kusipää, koska milläs sitä lähtee poistamaan. Kun vaan itkee ja makaa. Mikään ei auta.
- Puhun paljon ongelmistani. Voisi vaikka vannoa, että kaikkialla. Eikä se johdu huomionhakusuudesta, vaan siitä, että jo kauan sitten kulissit kaatuivat. Mä en jaksa enää edes yrittää esittää. Emmä jaksa pitää hymyä päällä jokapaikassa, jossei kertakaikkisesti hymyilytä. Oikeastaan missään. Jossei ihan pakko ole, mä olen mitä olen. Vihaan itseäni, mutta olen silti tässä. Enkä ala esittää tervettä nuorta, jossen se ole. Enkä edes ymmärrä miksi pitäisi. Esittäminen vaan rasittaa ja patouttaa. Turhaa.
- Haluan olla mahdollisimman luonnollinen ja sitä usein nykyään olenkin. En peitä enää naamaani meikillä, emmä peittele kunnolla yhtä vitun finniä. Emmä useinkaan enää vedä luomelleni mustia viivoja eyelinerilla. Juhliin saatan joskus laittaa. Tykkään enemmän luonnollisesta itsestäni. Silloin tunnen itseni omaksi itseksi. En pysty itseäni joka päivä kauniiksi sanomaan, mutta nykyään useammin voin naamastani sanoa olevani nätti. Tietenkin on ne päivät, jolloin...... Muttakuitenkin!
- Vihaan käytöstäni, jonka sairas puoleni aiheuttaa. Se on nykyään ihan liikaa esillä. Hermostun pienistä, itken pienistä, suutun pienistä ja huudan pienistä. Aina vaan entistä turhemmista asioista. Olen turhautuneempi itseeni kuin koskaan ennen. Haluan sen loppuvan.
- Olen kyllästynyt pyytämään toisen minäni puolesta kaikilta anteeksi.
- Käsittelen parhaillaan erästä traumaa ja yritän jättää sen taakseni.
Tulevaisuudessa (kovin kauas en pysty ajattelemaan, joten kirjotan siitä mihin asti pystyn ajattelemaan)
- Seurustelen edelleen ja pidemmälle ajatellen varmaan muuttoa.
- Pyristelen eteenpäin. Minähän en luovuta.
- Laihdun.
- Hankin ystävät ja kaverit takaisin.
- Annan itselleni vapautta. Koitan omia siipiäni.
Ääh. Nyt tulikin jo epätoivo. Ei millään jaksa. D: No se on kai tää väsymys, ku pitäs mennä nukkumaanki ja.. Pikkusen mietityttä seuraavana viikoloppuna olevat festarit, ku tarttis yöt olla ja nukkuu teltas ja kaks päivää ja vittu. Miten mä jaksan?
Ohhoh, tulipas pitkä. Loppu takkuilee, koska mä lagailen, koska mä olen väsynyt, koska olen valvonut. Joten nyt ehkä yritän mennä nukkumaan päin! On kyllä orpoa mennä yksin nukkumaan, kun taas on tultu nukuttuu tonkans pari yöt.. Mut onse silti toisaalt ihanaa, et koko iso sänky on KOKONAAN MUN HAHAA!!
Luuserit. No ei, hyvii öit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti