Kotiin tullessani olin iloinen ja enemmän iloinen olin, kun sain tietää parhaan ystäväni/pikkuserkkuni olevan meillä. Sitten kohtasinkin karun totuuden. Vain parhaan ystäväni pikkusisko ja äiti olivatkin kahvilla. Muttakun hänhän kysyi multa jo aikaa sitten, voisivatko he lauantaina jo tulla meille ja sitten lähteä synttärijuhliin meiltä. Eivät he tulleetkaan. Ja sitten ehdin herättämään toiveita, kun niiden auto oli pihassa. Mutta ei.. Olisihan se pitänyt vittu arvata. "Miksi J ei ole mukana?" -Ei se sitten tullutkaan, kun E ei päässyt juhlimaan.
Mitäpaskaa. E on siis parhaan kaverini poikaystävä ja olen varmaan sanonut joskus ennen, että parhaalla ystävälläni ei ole enää E:n takia aikaa minulle. Tai oikeastaan muillekaan. Aina, kun he tulevat käymään, E on mukana. Kun menen sinne, E on siellä. Olen onnellinen heidän suhteestaan ja E on mahtava tyyppi. Mutta.. Mihin meidän aika on mennyt? Eikö sitä enää tule.. Onko aikamme kokonaan mennyttä? Muistatko ne kaikki hetket yhdessä..? Pahat, hyvät, vaikeat, kamalat, ilkeät, iloiset, rakkaat, kultaiset, parhaat, surulliset, hirveät, ihanat, suloiset, hetket.. Kaikki ne.. Ovatko ne vain enää haihtumattomia muistoja? Haalistuvia. Etkö enää kaipaa minua?
Minä kaipaan. Meidän aikoihin kuuluu kaikkia noita edellämainittuja ja paljon enemmän. Sanoinkuvaamattomia.. Kaikkea mahdollista. Ikävöin todella meidän yhteisiä, kahdenkeskeisiä hetkiä. Mihin hävisi nuoruus. Mihin hävisi kaikki se seikkailutahto. Kaikki se hulluus ja kaikki se mihin yhdessä heittäydyttiin. Valvottuja öitä, karkaamisia, porukoiden viinojen pöllimistä, humaltumista, päättömiä toilailuja..
Siihenkö se päättyi, kun kaikki meni pieleen. Siihenkö se päättyi, kun minä jouduin osastolle?
Olinko ne minun virheeni, josta koko ystävyyssuhteemme kaatui? Minun syyni.
Aika kultaa muistot kuulemma, no siinä
tapauksessa mul on miljoonia suuremmat
Rahamäärät mun päässä ja
Rahamäärät mun päässä ja
mun kaveritki sanois tähä: "sama täällä", iha saletisti
En oo ikinä vaan pysyny aloillani,
En oo ikinä vaan pysyny aloillani,
ollu paikoillani tai sensuroinu sanojani
Vaan päästäny sammakoita nii paljo suusta
Vaan päästäny sammakoita nii paljo suusta
että niistä sais eläintarhan, ilman muuta
Muistan miten joka päivä, aina illansuussa,
rikottiin kavereiden kaa naurul hiljaisuutta
Heitettii läppää ja korkattii pulloja
Heitettii läppää ja korkattii pulloja
kun nää kaks yhdisty nii morkattiin urpoja, kunnolla
Se oli sitä laatuaikaa, tehtii sitä
Se oli sitä laatuaikaa, tehtii sitä
koska ei me muuta saatu aikaa
Nojaa. Mitenvaan. Jos sulle mulla ei oo mitään merkitystä. Niin antaa olla. Joo uusvuos. Tuu tänne, tuu tänne! Mitä paskaa, sä et tee yhtään mitään mun eteen jumalauta. AINA MINÄ. Niin se kyllä ennenki on ollut. Mutta sillo tuntus, et sä ees vähän välitit. Enää ei tunnu edes siltä.
Ilta meni tekemällä läksyjä, puhuessa. Tai oikeestaan itkin äitille tätä maailmaa. J:tä äsken kertomistani syistä ja sitä miten kaikki jatkaa muuttumistaan. Miten jotkut ovat liian nuoria ja rälläävät aivan liikaa ja jotkut liian aikuisia, jotka eivät tunnu haluavan olla nuoria enää ollenkaan. Mun suhde maailmaan on muuttunu enkä enää ole niin innoissani humalasta yms. Mutta ei se sentään niin paljon ole muuttunut, etten enää ollenkaan haluaisi harrastaa irtiottoa arjesta ulkoisin keinoin.
Tajuan aina vaan uudestaan, että mulla ei ole kohta enää ketään.. Vanhempia selitykseni eivät tunnu kiinnostavan yhtään, ystävät muuttavat sekä muuttuvat ja N:kin on jo pian kahdenksantoista ja pääsee baareihin ja muualle, mihin alaikäiset ei pääsekään. Viime poikaystäväni kohdalla pelkäsin myös täysikäistymistä. Pelkään ehkä turhaan, mutten halua sukuuni lisää alkoholisteja. Olen turhan kriittinen ja nipo kaikessa. Tuntuu siltä. Voiko olla, etten itse huomaa omaa muuttumistani? Olenko mäkin jo liian-aikaisin-aikuistumiseen-pyrkivä? En tunne niin.. En oikeastaan tunne varmaankaan itseäni. Aina luulen kaikkea. Olen ennakkoluuloinen. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH. Olen väsynyt kamppailemaan näiden tunteiden sekasortojen kanssa. En jaksa aina miettiä puhuuko toinen totta tai haluaako tuo nyt oikeesti olla kaverini. Epäilen. Epäröin. Olen epätoivoinen näitten ajatuskriisien kanssa. Tuntuu maailman turhimmalta olla ihminen, joka miettii aina liikaa. Valehteleekohan toi.
Kun tästä aikuistumisesta puhun, niin en edes tiedä ymmärrättekö sen niinkuin minä. Enkä jaksa ruveta selittämään. Sanon kyllä, että K:sta/parhaasta ystävästäni, joka muutti opintojen perässä omaan asuntoon, on tullut etäämpi. En kuule hänestä enää paljoakaan, vaikka pidän itse yhteyttä. Hänelläkään ei tunnu olevan aikaa minulle.. Se on ymmärrettävää, kun on hyvässä lukiossa ja niin.. Mutta jos perjantaina hänellä ei ole aikaa jäädä hetkeksi kaupungille minun kanssani, kun tulen hakemaan häneltä erään koulukirjan, niin ei se kauhean kiinnostuneelta vaikuta.. Eräs sanoi, että paljon koulutöitä. Varmasti, mutta perjantaina.. Kiire tekemään läksyjä? Koko viikoloppu aikaa, kun ei hän ollut äitinsä luoksekaan sinä viikoloppuna menossa.
On paljon mietittävää.. Olen miettinyt. Olen vaikka kuinka kauan miettinyt ja käännellyt asioita, enkä silti saa järkevää vastausta mistään.. Onko minussa se vika, kun kaikki katoaa? Vai kuuluuko se tähän ikään? Mä en tahdo tätä tälleen. Olis vaikka kuinka kerrottavaa ja purettavaa, mut emmä ehdi. Pitää mennä nukkumaan. Mut emmä saa edes unta, koska on taas mania selvästikin. Koska kirjoitan ja kirjoitan ja ajatuskäyrä jatkuu ja jatkuu ja puhun ja puhun jos puhun. Ja vittu. Nyt saa riittäää. Mä en vaan pysty lopettamaan. Mul tuntuu olevan energiaa loputtomiin.. No meen ottaa melatoninin, jos vaikka tuliski se uni joskus..
Anyway, illan syömiset on tältä erään tässä. Koska en syönyt kunnollista päiväruokaa, pyöräilyn jälkeen oli nälkä ja söin pipareita ja mandariinin ja kaksi suklaakarkkia. Enempää en syö vitussakaan. Hyvää yötä.
Ps. Ihanaa, huomenna on poli.
- Kaksoissielu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti