Tosiaan olen taas yrittänyt vaan kokopäivän miettinyt itelleni tekemistä mut ei vaan keksi. No olin koneella. Söin suklaata. Tänään jopa söin vähän, kun oli ruoka-aika. Taas on jotenkin paha olo. Aamullakin oli. Höh. Loppujen lopuksi pakotin pikkuveljeni mukaani hiihtämään, kun kerran ladutkin on tehty. Unohdin ottaa avaavaa astmalääkettä ja piti mennä vielä toinen kierros, mut henkeen otti nii pal, et päätin mennä kotii ottaa lääket. En tietenkää löytäny sitä lääket.. ja vast ku äiti tuli kotiin, se löys sen. Ah. Helpotus. Vituttaa, ku on astma ja kylmäs ilmas ei voi oikee tehä mitää....
Sieltäku tultiin hengailin siis sen mun hengeahdituksenkans siin ainaki viistoist minsaa. Tuntu ikuisuudelt. Sit tosiaa menin varmaa koneel. Yhes vaihees tuli joku leffa ja päätin sit kattoo sen kera polkemisen. Siin sit poljin ainaki tunti viistoist reilut. Oli silti kauheest energiaa ja päätin sit kasilt polkee lissää. Välis olin vaan koneel. Vitu datis, eikä koneel o mittäää. Paitsi välil löytyy joku jännä juttukaveri onneksi!
Poljin sit puol tuntii lissää. Sitä enne puhusin edellämainutin tyttelin kans just sen äidin kuolemast ja tuli mieleen toisenkin ystäväni vanhemman kuolema.. Ja seuraukset. Seuraukset sittenku sitä suruprosessii ei oo käyty kunnol. Mut minkäs ne sille voi, ku apua ei sillo tuu, ku sitä tarvitaan. Toisel sanotaa, et apuu ei tartteta. Toine haluaa ja saa sitä vast puolenvuode pääst tapahtuneest.. Mitä sitä sillo enää puimaan. Vitu rasittavaa, ettei nuorille opeteta, et se prosessi pitää käydä.. Ja apua pitäis ajoissa saada. Ja sitte myöhemmi sattuu ja tulee ongelmia. Näinkö hyvä, vitun hyvinvointivaltio Suomi? I dont think so. Aina puhutaa nii kauheest siit ennaltaehkäsystä ja sitte sitä ei täs asias ainakaa tehä. Olis paljon parempi, et yleensäki jo ennen, ku tapahtuu se menetys, ni koulus opetettais ja kerrottais miten suruu pitäis käydä läpi. Tai et ees ois resursseja antaa heti menettäneelle kriisiapua. Herätkää ihmiset.
Sytytin saunan jälkeen kynttilän niille kahdelle. K:n isälle ja M:n äidille. Kiitin heitä, että olen saanut heidän lapsistaan niin hyvät ystävät. En tuntenut kumpaakaan. Mutta toivoin myös, että vielä he molemmat ystävykseni pääsevät paremmalle tielle hyvissä ajoin. Molempiin se vaikuttaa.. Alkanut vaikuttaa enemmän lähiaikoina. M kärsii ainakin nyt. Mä haluan, et kukaan ei joudu tälle tielle ikuisesti. Musta tuntuu, et mä oon sillä tiellä nyt ja tuun olemaan ikuisesti. En pysty pyristelemään irti. Ei musta ole enää normaaliin elämään. Sairaus on saanut vangikseen. Mä saatan oppia elämään näitten kanssa. Mutta pakotietä ei näytä enää olevan. En muista normaalista elämästä lähes mitään. Tiedän siitä kyllä. Mutten muista omasta elämästäni kunnolla missä vaiheessa sairaus sai valtansa. Oli mulla ala-asteella melko normaalia. Keskivaikea masennus koulukiusaamisen johdosta. Ja silloin yritin sitä vielä normaaliksi muuttaa. Toivoin yläasteen alussa kaiken menevän niin. Ei se mennyt. Seiskaluokka ei ollut paha vielä. Sain hienoja ystäviä. Kasilla alkoi kehitys ja sen tuomat riidat. Ystävyyssuhteet tuntuivat aina vaan heikommilta. Olo alkoi pahenemaan. En muista oloja silloin. Muistan vaan terkkarikäynnit ja ne masennustestit, joista vuosi vuodelta tuli aina vain pahemmat pistemäärät. Seiskalla oli vielä normaalihkoa elämää, mutta kasilla kulissit alko jo vaappua. Viiltelin, mutten mitenkään pahasti. Nyt tajuan, että oli elämäni suurin virhe koskea veitseen silloin.. Ysillä kaikki meni päin helvettiä ja olin loppu. Esittäminen kävi aina raskaammaksi ja yllätys kulissit sitten kaatuivat lopullisesti ysin puolivälissä. Viillellyt olin. Paha olo oli täyttänyt kasvoni.
Yllä oleva kuva vielä kasin puolelta. Itkua iltaisin, sillonkuin ketään ei nähnyt.
Olen aika varma, etten kahleita saa murrettua koskaan. Tulee hyviä aikoja, tulee masennusta, ahdistusta, itkemistä, mutta myös seinillehyppimistä ja ylienergiaa sekä sen jälkeistä jumalatonta väsymystä, ahdistusta ja häpeää. Ei oo ollu helppoo, ei oo helppoo vieläkää. Mut eteenpäi tallataa. Nyt on semihyvä olo. Fiilistelin äskettäin hyviä muistoja. On energiaa taas vaiheeks uudestaan. Tekee mieli vaan kirjoittaa ja kirjoittaa eikä yhtään nukkua. Huomenna toivottavasti myös jaksaisin liikkua, että saisin tuloksia. Ja toivottavasti huomenna ei ole väsynyt, johtuen tänäisestä tekemisestä.. Niin se yleensä menee. En kyllä vieläkään ymmärrä, miksen nuku kunnolla vaan herään öisin. En herää useita kertoja vaan herään aamuyöllä. Tänään heräsin ensin kuudenmaissa painajaiseen. Jatkoin nukkumista ja heräsin toiseen painajaiseen. Painajaiset eivät olleet sellaisia kauheita, jossa herää sillee nopeesti haukkoen henkeään. Ne oli sellasia ahdistavia. Pettämistä ja muita miehiä. Näen usein tollaisia unia. Yleensä vaan siksi, että olen edellisenä päivänä nähnyt facebookissa jonkun vaihdetun profiilikuvan tai vaan siksi, että olen keskustellut tyypin kanssa. Ja kai tämä oli samanlainen, kun näin eräästä ihmisestä, jolle puhuin eilen. Mutta miks täytyy olla sellasia unia, koska en voisi koskaan pettää nykyistä poikaystävääni. Hän on mulle kaikkeni. Rakastan häntä yli kaiken. En edes ajattele muita. Taisiis ajattelen, mutta en silleen, että haluaisin seurustella or something else. En vain jaksa vointini puolesta joka sekunti nähdä häntä. Mutta silti rakastan. Olen rakastanut jo pitkään. En vain ole tiennyt sitä.
Unista kuitenkin sen verran, että siellä on tosi usein eräs henkilö, josta en tiedä mitä nykyään ajattelen. Hän on eksäni. Hän on eksäni, joka petti minua kaksi kertaa hypäten sänkyyn toisen naisen kanssa. En ajattele häntä enää useinkaan. Vaan facebookin välityksen kautta. Hän seurustelee jo toisen kanssa. Aluksi yökötti. Miten hän kehtaa edes seurustella toisen kanssa kun ei osaa olla nätisti. Aika kauan ne on jo seurustellut. Ehkä se on kasvanut. Mietin. Hävettää, että alussa mollasin. Ehkä se tosiaan on jo kasvanut. Tai... Ehkä vika oli minussa. Niin. Siltä se näyttää. Kaipaan aina hetken, kun facebook näyttää uuden kuvan. Mietin aina välillä nähdessäni hänet, mitä hän miettii minusta. Olenko säälittävä. Ehkä kauhea. Miettiiköhän hän, miksi koskaan edes seurusteli näin kamalan kanssa. Toisaalta miettiikö se joskus, että miksi satutti. Ehkä profiilikuvani vaihtuessa. Katuukohan hän hetkeäkään. Mietin myös, miettiikö se musta, että vihaan. Että vihaan. Vihaisinko sitä, ketä ennen rakastin. Ei. En vihaa. Aluksi olin vihainen teoistaan. Mutta aikaa myöten. Oikeastaan pian. Tajusin, että kaipaan sitä osaa elämässäni. En ikävöi. Ikävöiminen on erilaista. Kaipuu on johdattelevaa. Läpinäkyvää. Ei niin syvää. Eikä niin viiltävää. Se on se, kun haluaisi välillä takaisin sinne. Mutta kuitenkin tietää, että parempi näin. Ikävöin elämääni. Ikävöin kultaani. Nykyistä. Sitä ihanaa, rakasta. Parasta. En sinua. Kaipaan vaan. Välillä. Joskus. Sitä hymyä. Ja sitä, kun sanoit rakastavasi. Mutta kaikki on paremmin näin. Toivoisin meidän vielä joskus tapaavan ja tietoon tulevan sen mitä ajattelet, ajattelen. Että minä en kanna kaunaa. Sinusta en tiedä. Ehkä vielä joskus häviät unistani. Mutta siellä on ehkä ainoa muisto. Ei. Ei ainoa. Muistan aina, kun olin niin ujo. Mutta silti uskalsin. Ja sua siellä metsäpolulla tähtien alla suutelin. Mutta se on muisto. Hieno muisto. Mutta en ikävöi enää. En enää itke perään. En enää halua kokea uutta suudelmaa. En enää halua kuulla, kun sanot rakastan. Se ei kuulu niin. Kaikki on vain muistoa. Kaipuu. Kaipuukin välillä satuttaa.
Ompas herkkää. Alkaa kohta itkettää. Ei ois tänää kolmaskaa kerta.. Alkaaki jo väsyttää. Kyl huomaa taas on energiaa ollu, ku viittis tällästäki alkaa selittää.
No lopettelempas tält päivält. Luen viel läpi ja sit nukkumaa joo.
- Kaksoissielu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti