Maailman laidal ei oo helpompi vaieta

Oon helvetin väsynyt. Oon nukkunu vaikka kuinka taas, ku en ollu tänään koulussakaa, ku eilen oksensin. Mikä helvetti siinä väsymyksessä sit on. Ja pää on särkeny eilisest asti. Mikä siinäki sit on..

Menee iha hyvin taas. Tosin mielialavaihtelut on kyl iha kiitettävän jyrkkii ja nopei. Näköjään, äske oli jees fiilis, nyt on paska. Ku miettii pitkäs juoksus, muistan ennen Lontoosee lähtöä oli pitkä jakso erittäi huonoo ja sosiaaliset suhteet iha kärsi. Sen jälkee tuli pidempi jakso hyvää. Sit yks viikko iha paskaa. Sen jälkee onki mielialat heitelly helvetistä taivaisiin. En täl hetkel ymmärrä mun mieltä. En ymmärrä asioita. Itkettää. Pelottaa. Sain tänää kirjeen tuolt kristillisest mihin hain. Jajoo pitäis mennä sinne valintatilaisuuteen. Pitää täyttää paperei ja sillee ja vittu. Siel vaaditaan tasapainosta ihmistä, jol on hyvät vuorovaikutustaidot. Sitku vertasin kaikkee sitä itteeni.. Ei vittu. En mä oo.. Ei mul oo.. Juttelin osastokaverini kanssa, joka haki myös tonne. Sil on samat sairaudet, ku mulla. Se on kuulemma tasapainoinen. Se on oppinu vuorovaikutustaitoja. Se tuntus romauttavan mun maailmani taas kerran palasiksi. Tajusin, et mun elämäni perustuu vaa parille helvetin sairaudelle. Sen pitää pystyssä vaan pari inhimillistä tukipilaria. Ei ne pysty mahdottomuuksiin. Se on ella vs Eltsi. Ja vaan niistä toinen voi voittaa. Mut kumpi...? Toinen on vahvoilla taas. Ettekä te halua tietää kumpi. Havahduin just pari päivää sitten omaan kommenttiini. "Seuraava lipsahdus voi pilata kaiken. Seuraava lipsahdus saattaa olla yliannostus." Hämmennyin. Sehän on enemmän kuin totta. Enää ei innosta tosiaan viiltely niin kauheesti. Mä mietin sitä, mut enemmän mietin lääkkeitä ja itteni polttamista. Tiiän, et ihmiset taas tykkää lukee. Mut tää ei ollu juttu, josta puhuin viime postauksessa. Pystyn puhumaan itsetuhosista ajatuksista, koska se on itsestäänselvyys. Tuntuu, etten pääse niistä koskaan..  Ne palaa aina. AINA. Nykyään tunnen niitä joskus, vaikka kaikki ois kutakuinki hyvin. Joskus sanoin pelkääväni itseäni, mut viime polikäynnillä totesin, ettei se voi olla minä. Mähän oon hyvä ihminen.. Emmä halua kellekkään pahaa. Emmä voi olla se, joka tahtoo mullekkaan pahaa. Mähän tahdon parantua.. Mut joku mussa ei halua. Se en vaan voi olla minä. Ei. Mähän tahdon parantua.. Tahdon omistautua rakkaudelle ja hyvälle elämälle, enkä ryömiä paskassa! Mut miks sitten aina vaan ryömin siellä.. Koska en pääse ylös.. Joku pitää mua siellä. Ei päästä mua nousemaan. Enkö pysty itse päästää irti? Vai mikä helvetti tässä ny sit on niipal päi persettä? Joku ei toimi nyt. Kaikki kuseee. Systeemit ja ihmiset ja koirat ja ties mitkä mursut STNA.

Missaan kaikki, ku elän vaan mun omassa paskasessa kuplassa. Olen vaan melko varma, ettei loppua tule.. Ettei musta tule tasapainoista, ei äitiä, ei kummia, ei mummoa, ei työntekijää, ei vaimoa. Ei mitään. Ja jos tulee. Ei ainakaan hyvää sellaista.. Onpas kiva. Ailahteleva, itsetuhoinen äiti. Tai onkse sit kivaa, ko äiti ei enää jaksakaa. Hukuttautuu. Onko se sit niille kivaa. Niille lapsille. Ei. Mut sellanen mä oon.. Ailahteleva paska, joka ei osaa seisoa omin jaloin. Sellanen, jonka päähän ajatukset kuolemasta tulevat joka päivä. Sellainen, joka on impulsiivinen. Kakskymppisenä olen joku, joka elää kelan ja sossun rahoilla eläkeläisenä, kun ei pysty töitä tekemään. 

Mä pelkään, et vaikka kuinka haluisin, mua ei oo luotu elämään.