Ja taas on se aika, kun kuolema hyppii silmille

Mieleni on palasina. Olen sekaisin. En saa aikaiseksi mitään. Kaikki ahdistaa. Joku käskee. Minä teen. Oma mieleni raiskaa mut. En tiedä mitä tehdä. En tiedä mihin tää voi johtaa. En tiedä tulevaa. Istun vaan. Lasittunut katseeni näyttöön. Väsynynein sormin yritän purkaa, kirjoittaa. Olen kirjottaittanut tänään moneen eri paikkaan. Puhunut, huutanut, itkenyt. Rukoillut apua. Ottanut tarvittavankin. Käynyt läpi jos jonkinlaisia itsemurhasuunnitelmia ja mielikuvia. Tuijottanut kattoon. Saanut äitinikin itkemään. Ja muutkin huolestumaan. Olen kamala ihminen ja haluan tehdä siitä lopun. Kysymys kuuluukin, että miten jaksaa. En tiedä. En todellakaan tiedä. Pelkään itseäni. Pelkään, että mulle käy jotain. Pelkään. En tiedä. En osaa. En jaksa enää avautua. Puhua. Haluan vain vajota horrokseen. Haluan kuolla. Ehkä enemmän kuin koskaan.