Tänää joutusin nousee jo kuudenmaissa, ku äiti läks sillo töihi ja muute en ois päässy kouluu. Menin kyl mammal siit si ja nukuinki vähäse. Ei kyl tänää ollu kauheen vaikee nousta, mut väsymys on ollu hirveetä. Kui voiki olla näin koomas. Taino emmä kauheest enää. Mut psykan tunti.. Ei helvetti kuipal sielläki on ruvennu ahdistaa.. Aiheena on siis kehityspsykologia ja käsitellää siis kehitysvaiheita ihan syntymästä asti. Jokanen tunti, minkä oon siel ollu, on tosiaan ollu ihan kamalii. Ensmäsel tunnil tän ihanan pettäjän tarvi lampsii sisää oottamaa tyttöystävää. Mul ei oo mitää kaunaa, mut mieluummi oisin näkemättä sitä, ku ei se hyvält tunnu muistella.. Oli tosi levoton olo ja sit alettiinki tekee jotai elämänkaaripaskaa. Siis ihan oikeesti. "Merkatkaa sinne merkityksellisimmät hetket elämässänne." Öömitävittuu. Mitä mä voin kirjottaa siihen? Joo laitoin jonku riparin ja syntymän ja lukion. Ei mun elämäs oo tapahtunu kauheesti mitää merkittävää. Taino, jos nyt ihan tarkkaan mietitää, on tapahtunu vaikka ja mitä merkityksellist. Ala-asteen sairastuminen, laulukielto, uudestaan sairastuminen, äänen kokonaisvaltainen menettäminen, unelmien murskautuminen? Varmaa mä tollasta alan sinne kirjottaa.. Lisäks tänää käsiteltii psykososiaalisii kehitystehtäviä ja se perustuu siihen onnistuuko kehitysvaihe vai ei. Tollasest kuvasta pomppaa heti silmille vaa epätoivo, eristäytyneisyys, alemmuudentunne, häpeä, epäluottamus, itseensä käpertyminen yms.. En vaa voi olla aattelematta, et oon kaikissa vaiheissa epäonnistunut.. Ja niihä se on. Jos epäonnistuu, silleen se menee. Jouduin pidättää itkua moneen kertaan, liikuin levottomasti ja yritin kaikin tavoin peittää ahdistuksen.. Yritin aatella muita asioita ja hukkaan meni taas sekin tunti. Oon vaan epäonnistuja, surkee paska. Mun pitää oppii hyväksyyn se.
Ja sit mun viimeöiseen uneen. En muista siitä muutakun yhden kohdan. Yhden sanan. Pelästyksen. Ahdistuksen. Siinä meijän äiti puhui mulle ja luetteli jotain. Lopulta se sano, et mulla on kohdunkaulansyöpä. Säikähdin ja heräsin. Se oli vaan unta. Ei siel oikeesti oo mitään. Ei mul oo mitään sellasta. Ei oo. Ei oo. EI VITTU OLE.
Kaikki tuntuu kaatuvan. En jaksa pitää harteillani taakkaa, joka kokoajan kasvaa. Laulut soi mielessä ja muistot tulee uniinkin. Ikävöin. Eilen uhkailin äitiä sossuilla ja tunsin itteni erittäin kamalaksi. Itkin ja itkin kylmissäni sängyllä. Laitoin musiikit korville ja yritin työntää ahdistusta pois tieltäni. Siinä parikolme tuntia kamppailin ja lopulta sain ajatukset pois miettimällä kouluun panostamista. Luinkin ruotsin sanoja hirveästi. Kyl mä nyt osaan paremmin. Välillä ajatukset valtaa kauhea himo saavuttaa jotain. Oon alkanut miettii kouluun panostamista, ruotsin arvosanan nostamista. Psykasta kympin tavottelua. Laihdutuksessa tavotteeseen pääsemistä. Biisien säveltämistä. Pianon soittamista. Mikään ei vaan loppuenlopuksi tunnu onnistuvan, enkä lopulta enää haluakaan mitään. Ajatukset taistelee päässäni ja kertovat miten aina voisin lähteä pois kokonaan. "Milloin vaan." Ne pyörittää mielessäni lääkkeitä, yliannostusta, teriä. Osastoa, parantumista, laihtumista. Pelkoja, harhoja, kuvitelmia. Haluaisin lähteä, mutta olen siihenkin liian heikko.
Tuntuu, ettei millään ole väliä, enkä pysty laskemaan enää minkään tai kenenkään varaan. "Onhan sulla N?" En laske kenenkään varaan enää. Laskin laulamisen varaan liikaa. Ja nyt olen tyhjän päällä sen suhteen. Ei en laske enää minkään varaan. Millään ei ole enää väliä. On Lontoo, mutta sen jälkeen ei ole enää mitään. Enkä tiedä mitä tehdä.
Tosiaan Lontooseen tämän viikon lauantain aamuyöllä. Jännittää. Ekaa kertaa lentokoneeseen. Hrr. Mun tuurilla se putoaa. Iha oikeesti. On kuitenkin kiva päästä kauas täältä. K:n kanssa! Shoppaillaan ja tsiikaillaan paikkoi. Mahtavaa. Toivottavasti ei ahdistus jaksaisi raahautua mukana.. Jäisi tänne. Pari päivää heei, oo kiltti.
Otsikkoon vielä senverran, että oon niin kyllästyny itseeni ja siihen, etten voi puhua koskaan mistään normaalista. Aina kuuluu huonoa ja aina on joku huonosti ja vittu. Voisin olla valittamatta. Etenki tälle yhdelle ystäväiselleni, jonka kans oon alkanu puhelemaan enemmän ja enemmän. Se on mahtava tyyppi. Älyttömän hyvä luonne ja mahtavaa seuraa. Oon ilonen, et oon saanu sellasen ystävän. Se kuuntelee aina.. Ja oon tosiaan kyllästynyt siihen, et aina puhun sille mun ongelmista. Se alkaa sanoa, että sen ongelmat ei oo mitää mun ongelmien rinnalla, enkä haluu et se on nii. Koska ongelmii ei voi vertaa. Tykkään puhuu sille ja se ymmärtää. Mut mun on pakko alkaa valehtelemaan välillä.. En halua tunkea sille aina mun ongelmia. Mutku en haluis valehdellakaa. Jos vähän muutan totuutta..? Vittu et on kauheeta. Miksen vois oppii itkee yksin, miks aina pitää itkee jollekin? Kai mä kaipaan tukea. Niin teenkin.. Mutku en mä ansaitse sillasta. En vaa ansaitse mitään..
Epätoivoisesti Kaksoissielu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti