Tuntuu, että itsee maasta nostettuu ei saa

En osaa aloittaa mistään. Kesäloma jatkaa huonoa kulkuaan enkä oikeastaan tiedä mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä. En osaa tehdä mitään oikein. Tuurillani kaikki menee pieleen. Lenkille lähtiessä huomaan pyöräni olevan rikki. Olen ollut erittäin väsynyt ja ärtynyt. Vittuuntunut ja masentunut. Masennus iskee kokoajan pahemmin ja pahemmin. Olen hukassa.

Viime päivien tapahtumista.. Ensin perseelleen mennyt hoitoneuvottelu. Heti alkuun alettiin puhumaan porukoitten ongelmista. Se oli heti hirveää paskaa. Sitten terapiaan. Mene DKT-terapiaan, menette sitten perheterapiaan. Anteeksi nyt, mutta mulla ei voimia ole terapiaan ja perheterapiassa ollaa oltukin, kun olin ala-asteella. En jaksa, ettei minua kuunnella. Koko vitun aika puhuttiin noista. Kriisipaikkaoikeuttakin osastolle piti väkisin jatkaa, vaikken olisi halunnut. Lääkemuutoksia ei voida tehdä nyt, koska pitäisi mennä osastolle vaihtamaan ne. Varmasti meen osastolle kesälomalla vaan siksi, koska vaihetaan lääkkeet lääkkeisiin, jotka ei varmaa ees toimi. Helvetti. Vihaan seroquelia, se väsyttää ja masentaa. "Etsä voi tietää johtuuko se prolongista." Vittuku oon sitä vuoden käyttäny ni. Raivosin siellä siihenmalliin, että koko poli ihan saletisti kuuli. Sanoin, etten mee kotii, enkä ota lääkkeitä. Olin erittäin vittuuntunut ja olen edelleen. Vituttaa tää paska valtio. Lähdettiinki sieltä myllyyn ja lähdin kullan mukaan mynikseen. Saatiin päähämme lähteä mökille. Otettiin M messiin ja lähdettiin ajamaan. Vähän juotavaa, tupakkaa ja grillattavaa. Oli chillii ja kivaa, kunnes taas flippasin jotenkin ja lähdin polkemaan ihan hullunlailla. Meninkin aika kauas, itkeskelin ja mietin tätä paskaa elämää. Aika pian kuitenkin lähdin takaisin, mutta edelleen vihaisena. Sitten olikin hyvä idea hypätä jokeen ja lähteä kahlaamaan sitä pitkin... Olin epätoivoinen ja väsynyt. Halusin pois.. Entiedä voinko sanoa onneksi, mutta nuo kaksi saivat mut kuitenkin tulemaan takaisin. Argh. Sitten kuivat vaatteet ja nukkumaan.

Ja mä tosiaan päätin, etten ota seroqueleja enää.

---

Tuon kirjoitin siis joku päivä tossa. En jaksanut katsoa päivämäärää.. Olen kiltisti melkein ottanut ne seroquelit, vaikken haluaisikaan. Väsymys painaa ja siksi jätin tuonkin tekstin kesken viimeksi. En vain pystynyt. Asiaa oli/on paljon. Masentuneisuus ei vain lähde ja itsemurhaa olen miettinyt taas ihan liikaa. En kestä ajatuksia ja pelkoa tulevaisuudesta. Saan kuntoutustukea. Elän jo nyt kelan rahoilla. Pelkään kuollakseni, etten elämässäni saavuta mitään. Mun on pakko käydä lukioa. Pakko. En saa muuten kuntoutustukea. Kesäloma ei tunnu helpottavan väsymystä yhtään ja itkettää, kun mietin kouluun palaamista. Miksi mulla menee edelleen niin huonosti. Kadehdin ihmisiä, jotka uskaltaa lähteä elämässä eteenpäin, vaikka vaikeaa onkin. Taas facebookissa miljoona päivitystä, kun pääsi sinne ja tänne. Ihmisiä pääsi paikkaan, jonka pääsykokeet MINÄ jänistin.. Kaduttaa, vituttaa ja ahdistaa. Vaikka olenkin onnellinen ihmisten puolesta. Ne saa tulta pyrstön alle, kun tykkäävät opiskelusta uudessa paikassa. Ne itkee onnenkyyneleitä ja mä itken surusta ja masennuksesta. Työ ahdistaa. Eilen pikkumies tuli yhden maissa ja tänään lähtee vasta puoli neljä. Sain itseni hetkeksi ängettyä koneelle, kun laitoin juniorin pyörimään ja lupasin ruuan jälkeen mennä leikkimään ulos. En jaksaisi. Olen poikki. Miltei kuollut. Itkuherkkyys pinnassa ja ajatukset itsensä tappamisessa. Mietin niitä kaikkia läheisteni reaktioita, niitä kaikkia kasvoja, jotka itkien minua muistaisivat. Alkaa sekin itkettää. En voi. En pysty. En halua satuttaa ketään.. Mutku mun elämä on turhaa. Paitsi kulta.. Se on lähes ainoa, joka antaa syytä elää. Ystävät vaihtavat kaveriporukkaa ja jään taas yksin. Muistelen menneitä. Niitä ystäviä.. Yläastetta. Se oli ehkä helpointa, vaikkei todellakaan edes lähellä helppoa. Silloinkun olin todella pieni. Sillon kaikki oli hyvin. Nauroin aina. Mielikuvitus laukkasi hurjan lailla. Hymyilin kaikille ja olin aidosti iloinen. Toivoisin vaan saavani takaisin kaikki hyvät hetket, mutta tiedän, ettei se onnistu. Tiedän, ettei se ole lähelläkään mahdollista. Ei ole jaksamista parantua, muttei ole varaa enää epäonnistua.. Ei ole varaa joutua enää osastolle. Ei ole. En löydä oikeasti reittiä ja tulevaisuus pelottaa vituste. Mitä helvettiä teen ja mihin helvettiin mä meen?

Syöminen djskljögäöä. Masennus vei ruokahalun, mutta tässä parin päivän sisässä olen ahminut vitusti kaikkee. Oli pähkinöitä ja karkkii ja keksei ja hyvää ruokaa ja pullia tehtiin tänään ja.... Vittu, sanon minä. Väsymys painaa, eikä oikeen jaksa töiden ohella liikkuakaan.. Muutenki ilma on aina ihan paska. Tuulee liikaa ja on kuuma ja.. En haluaisin kuntopyöräillä kesällä. Haluaisin liikkua ulkona. Mun lenkkeilystä ei vaa oo mitää hyötyä, kun en astman takia pysty juoksemaan..

Tässä kylässä ei tapahdu yhtikäs mitään. Haluun viime kesän takaisin. Sillon oli kaikkial kaikkii. Mut tänä kesän. Ei missään. Kai me ollaan kasvettu. Ihmiset on kesätöissä ja silleen.. Monil on autoja ja sil ne pääsee vaik maailman toisel puolel. Unohdin muut sanottavat. Aika paljonhan asiaa tässä olikin. Nyt on kohtuullinen fiilinki. Pian ratsastus ja ärsyttää, kun sekin on vaan suorittamista. Työt, koulu ja jopa harrastukset ovat suorittamista. No. Ei mahda mitään. Tilasin geelikynsihommeleita ja alan niitä sitten väsäämään. Ehkä itsellenikin, mutta enemmän muille. Jos siitä kehkeytyisi joku harrastuksentapainen, jota tykkäisikin tehdä.  Nyt käyn syömässä omenan ja sitten venaan ratsastusta. Illalla sitten nään taas kullan. Se on jotain, jossa mun ei tartte yhtään suorittaa. Onneksi on jotain sellaistakin!