Kesälomani on suoraansanottuna ollut aika helvettiä. Osan tiedättekin jo ja fyysisesti sain vielä raivostuksissani pudotettua puhelimen, kun skoppella ajelin. Piti jättää se kotti. Mut ei se jäänykään. Siel mä keskel keskustaa yksin orpona. Oikeesti mun piti näyttää ihmisille, et mul on muutakin elämää, ku sängyssä makaaminen ja kulta. Menin keksustaan. Ajattelin, että kyllä joku siellä on munkanssa. Oon tehny sen jo kolme kertaa. Ja lopulta istun yksin jossain polttamassa tupakkaa ja kuuntelemassa angstimusaa. Joo. Ei mua haluta mihinkään. Ihan ymmärrettävää. Näytänhän siltä, etten ymmärtäisi elämästä yhtään mitään. Täytyy sanoa, et on senverran kaikkee paskaa tultu koettuu ja nähtyy, et voi sanoo kokemusten opettaneen. Emmä oo vaan pieni tyttö vailla elämää. Mä oon ihminen, joka jotain myös tietää. Saatan olla sählä ja saatan olla typerän lapsellinen, mutta mä tiedän. Sellaisia asioita, joita moni ei ole käynyt lähelläkään. Ei. Ei se oo aihe ylpeillä. Enkä mä tee niin. Mut mä en tosiaan oo tyhmä. Ja kyl mä tajuun millon ihmiset nauraa mulle. Ja kyl mä tiedän, ku joku ei haluu mua sinne. Kyl mä tiedän mitä porukasta ulosjääminen tarkoittaa. Mä tosiaan en oikeesti osaa tehää mitään oikein. Ei kukaan enää väitä vastaan siinäkään. Mut mä en helvetti ole tyhmä.
Mä en edes muista mitämuntänne piti tulla puhumaan.. Kun kaikki asiat painaa mua kokoajan alaspäin. Oon surullinen menettämistäni kavereista. Surullinen riittämättömyydestäni. Oon surullinen ja masentunut.. Kaikki on ihan sama. Kun menetin laulamisen, pikkuhiljaa into kaikkeen on mennyt. Mietin kaikkialla, että mitä voisin tehdä, jotta olisin jotain. Suihkussa. Autossa. Vessassa. Pihalla. Sisällä. Unissa. Kaikkialla. Miten voisin saada itseni riittämään itselleni. Kaikki alkaa olla ihan sama. Sängyssä lilluminen houkuttaa enemmän kun paljon. En vain jaksa tehdä muuta, eikä edes huvita. Ei huvita enää lauleskella. Se on jäänyt miltei kokonaan. Eniten siinä pelottaa epäonnistuminen itseni edessä. Kun menen saunaan, heitän löylyä ja mietin edelleen asioita, joilla voisin pitää itseni edes jotenkin tyytyväisenä. Lähden. Enkä ees yritä nauttia kuumuudesta tai kylmästä suihkusta. Aurinkoa ottaessani, vaan yrittäen rentoutua, ei se onnistu. Mietin edelleen miten voisin olla jotakin. Saada elämän. Käsittelen huolella vaihtoehtoja ja pyörittelen niitä ympäri päätä. Välillä siirtäen jotain raajaani. Kun olen sen tärkeimmän ihmisen kanssa. Jopa silloin. Mietin tulevaa aikaa erossa, ahdistuen ja pyöritellen miljoonaa asiaa päässäni, mitä sitten tekisin. Joo teen sitäja tätä ja sitä. Loppuen lopuksi kuuntelen vain samoja biisejä peräjälkeen ja istun koneella. En ymmärrä miten saan kulutettua täällä niin paljon aikaa. Kun ei kiinnosta järin enää edes blogien lukeminen. Ei innosta ajatus viiltelemisestä. Ei vaan huvita, vaikka ahdistaisikin. Mietin lääkkeitä, muttei huvita sekään. Mietin miljoonaa eri asiaa, mutta ei jaksa, ei huvita. Olen väsynyt. Aamulla en saa herättyä. Kesälomakin tuntuu rasittavan hirveästi. Fyysinen paha olo seuraa mukana väsymyksen rinnalla ja saa mut masentumaan. Ahdistus on aika kaukaista. Masennus taas kokoajan takaraivossa. En voi ymmärtää miten tää huono jakso on jatkunut näin pitkään. Kulta piristää, mutta jotenkin osaan tuhlata senkin ajan käyttäytyen jollain tapaa väärin. Oon jotenkin viallinen. Vääränlainen. Lääkkeet vituttaa. Seroquel väsyttää. Ne ei toimi ja sekös tässä vituttaa. Pääsen pian lääkärille puhumaan siitä, mutta vittuvittuvittu, mitä säätöö.
Oon tehnyt suuren päätöksen. Se oli vaikea. Olen miettinyt sitä pitkään pitkään pitkään. En vain ole peloltani uskaltanut. Se siis pelottaa. Mä aion rakentaa maailman. Oman elämän, jota mulla ei ole. Se ei ole hyvä vaihtoehto, tiedän. Ja tiedän myös sen, mitä siitä voi seurata. Mä tiedän nyt sen, et mulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Osasto ei ole enää vaihtoehto. Kuolema on ainoa. Tai oli. Nyt on vielä tämä rakentaminen. Se mut saattaa lopulta tappaa, mut ainakin saan vähän lisää elinaikaa. Se on mun salaisuus. Se on se juttu. Se juttu, millä mä kostan. Pelottaa. Se vaan pitää voittaa. Muuten ei tuu mitään mistään ja nimenomaan niin. Mä oon katkera. Mä oon vihanen sulle, maailma. Mitä helvettiä mä sulle oon koskaan tehnyt? Mut ihansama. Sä annoit mul niskaan tän kaiken paskan ja sä saat vielä koston. Mä näytän teille, et mä en oo turha. Näytän, et mä osaan jotain.
Ei täs mitää. Maanantaina alkaa työt. Tai siis serkku tulee hoitoo. Kasilt pitäis olla ylhääl.. ÄÄÄÄÄ. Pelkään, etten jaksa ja pelkään, et epäonnistun. Itsetunto, missä sä oot... Kai mä otan taas vähä enemmä ketipinorii, et nukahtaisin nopeesti. Ku mä en kestä tätä, ku oon niin helvetin yksin. Mitä mun pitäs tehä, et saisin ne mun ystävät takas.. Menetyksist eniten harmittaa se tärkein, mut oon oppinu aika hyvin jo hyväksyy sen. Ää. On vaan niin paha olo, etten ehkä kestä.. Mutku mun on pakko.. Enkä mä jaksa. Joka ajatus sattuu ja alistaa. Mitä te mahdatte haluta musta.. Ei mul mitää enää.. Voin vaan taas huonost ja ärsyynnyn helpommin, ku kukaa. Koko päivän on ollu omituinen olo ja oon meinannu kokoaja alkaa itkee vityst.. Joka ihmisen sana epäilyttää. Pois tää.. Pois tää...
Vitun hyvää yötä kaikki vaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti