On ihan tajutonta miten voi ahdistaa. Mä haluaisin luovuttaa. Eilen olin laiturilla merenrannalla. Istuin ja poltin taas niin monta tupakkaa, että tuli paha olo. Aina sama juttu. Katsoin sitä merta. Niin kaunis. Halusin vaan mennä sinne. Ihan vähän vaan. Kastaa jalat. Kävellä vähän. Lopulta antaa sen tuudittaa. Hiljaa. Olisin osa suurta maailmaa. En olis enää yksin. Se maailma on kaunis. Tää maailma ei ole. Ei lähelläkään kaunista. Ei edes sisältä. Alan tajuta. Ymmärtää. Jos menisin sinne. Antaisin sen viedä. Musta tulis kaunis. Osa sitä. Osa kauneutta. Musta piti tulla tähti. Musta ei tullut tähteä. Ei tähteä, joka laulaa maailmalle. Musta tulis meritähti. Kaunis. En ois enää koskaan yksin. Eikä mun tarttis kestää tätä ainaista kipua. Ei sitä kipua, joka mut valtaa joka päivä. Eniten haluisin eroon tästä kivusta, jonka laulaminen aiheuttaa. Mun ei tarttis enää koskaa miettii sitä. Mä mietin sitä päivittäin. Joka päivä se sama tuska valtaa mut. Se, et must ei koskaa enää oo siihe. Mä oon pilannu ääneni. Koko vitun ääneen. Mun oksentelu ei auta. Mä tiiän. Mä en halua myöntää, et mul on ongelma. Mut oon viime kerrast kasvanu senverran, et on pakko tehä jotai. En voi vaa jatkaa niitä teitä. Siit ei tuu muutaku paskaa. Mutku mitä väliä. Mun ääni ei tuu enää takasin. Eikä ketään välitä. Vaan minä ja mun kipu. Ei täällä oo muuta. Ei ketään. Ei ketään enää kiinnosta. Mun oma vika se on. Kukaa ei enää kysy mua mihinkään. Jos mä vaan jättäisin kyselemättä. Ketään ei kiinnostais. Ketään ei kysyis mua mihinkään. Mukaanlukien kaikki. Ei oo poikkeuksia. Tiiän, et ihmiset on erimieltä. Mut mä en muuten tuntis tälläsii tuskii tästä. Mä tiiän, et kaikki hajoo käsiin. Mä oon laskenu sen varaan. Mul on korvan takana se, et se yksikin juttu, mikä täs mun elämäs merkitsee, hajoaa. Täytyy kai myöntää, et mikään ei kestä ikuisesti. Ja miks must tuntuu nii. Nonii'i. Emmä jaksa enää välittää tästä maailmast, joka kauheen vähän uskaltaa varata mun varaan. Oon kyllästyny tähä. Mä tiiän, ettei enää kauaa mee, ku mä meen. Mun ei tarvii pyytää lupaa. Mä oon antanu jo itelleni luvan.
Ja jos kaikki epäonnistuu. Joka mun tuuril tapahtuu... Mä oon laitoksessa. Toivotaan ettei. Mut täst mun elämäst on tulos niin mahdotonta. Mieles ei pyöri mikään muu, ku alkoholi, lääkkeet, tupakka ja kaikennäköset muut paskat aineet. Koska mä en kestä tätä ilman mitää. Tää on liikaa mulle. Ajatukset liitelee vitusti liikaa.
Nyt on seis. Ei millää mitää. Mä haluan nyt lääkkeet ja vittuun. Ja niin mä teen. Heihei helvetin ihmiset, jotka muka nii helvetisti välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti