Tänään en jaksa miettiä syömisiä. Aikaisemmin tänään mietin, että vittu taas söin paljon. Ja sitten, etten vittu jaksa ahdistua. En jaksa en jaksa en jaksa... Ei tänään. Tänään vaa ollaan.. Ollaan vaan..
Ja eikun sitten kuntopyöräilyn jälkeen tulen vessasta tietenkin hihat ylhäällä. Ja. Äiti. Huomaa. Se sönkkää jotain ja alkaa itkeä. Mä en halua kuunnella. Mä en halua puhua. Ja sitten vaan ahdistuin.. Ja itkin. Epätoivo hiipi hiljaa taakseni ja hyökkäsi kimppuuni mitään varoittamatta. Istuin tässä. Juuri tässä. Menin ylös ja mieletön tunteenpuuska vaati päästä ulos. Ei raivoa. Itkua. Epätoivoa. Itkua. Petin kaikki. Petin itseni. Petin kaikki!! Tein sen. Petin kaikki. Sain äitini itkemään. Olen vaan paskiainen, joka ei onnistu missään. Tuottaa vaan pahaa. Olen pilannut perheeni. Olen pilannut itseni. Tunteet vaan tulivat ja tulivat ulos. Itkin kuin pikkulapsi. Olen toivoton. Haluan vain takaisin lapsuuteen.. Sinne ihan varhaisempaan.. Jolloin olin vielä hymyilevä, naurava, avoin pieni tyttö.. Missä se on.. Missä se tyttö on.. Tahdon sen takaisin. En tahdo enkä jaksa olla tämä. En halua enää. En pysty enää. Haluan elää. Haluan ELÄÄ. HALUAN VITTU ELÄÄÄÄÄ. Haluan elää normaalin ihmisen elämää. Pitämättä yllä jatkuvaa kulissia. Mun pitäis olla normaali lukiolainen. Suoriutua siellä. Mun pitäis olla tavallinen nuori täynnä elämäää! Mut mikä mä oon... Sairas paska. Sairas säälittävä paska. Joka tälläki hetkellä yrittää taltuttaa sitä jatkuvaa ahdistusta, mikä kokoajan jyllää. Joka yrittää muuttaa itseään, muttei saa muutaku pahaa aikaan. Mikä mussa on? Miks mä en saa olla terve ja ilonen ja hyvinvointinen? Miks mä en saa olla mitään.. Mä en saa olla laiha. En saa olla hyvä. En saa olla terve. En saa olla rauhassa. En saa olla MITÄ OIKEASTI OLEN. Mä oon vaa mitätön kapistus, joka saadaa hesen lastenateriasta ja heitetää alkuhuuman jälkeen vittuun. Tai jos sitä alkuhuumaa tuleekaan. Mä oon vaa lääkkeillä tainnutettu ahdistunu lapsi. Mä en jaksa olla mitään. Mä en pysty olla mitään. Mua vaa ohjataa sinne suuntaan mihi pitäis mennä. Mut heti, ku silmä välttää, lähden vetämään täydellä juoksulla ihan väärään suuntaan. Oon vaan häiriintyny nuori, joka ei tottele, vaikka haluaisi totella. Miten kaikki on hyvin. Niin hyvin. Menee paremmin. Olen kehittynyt. Todellisuudessa vain tehnyt jyrkkää takapakkia kaiken aikaa. En kerro siitä polilla. En mä halua. En kerro siitä ihmisille. En kerro. En vaan halua, et ihmiset huolehtii musta. En halua, et ne kokoajan kyselee oonks viillelly tai oonks hakannu itteeni. Emmä halua, et niille tulee paha olo. Mun paha olo, on mun paha olo. En tarvii ketää kantamaan mun huoliini. Koska kaikki vaa ahdistuu ja masentuu siitä enemmän. Mun syy, mun syy. Taas kaikki on mun syy. Mä tein sitä, mä tein tota. Niinku uutenavuotenakin. Mun vika. Mun vika. Mun vika, koska MINÄ VIILTELIN. Mun vika. Se on mun vika, et ne tappelee. Mun vika, et tarvitaan sossuu. Mun vika, et lopulta sossukaan ei riitä vaan tarvitaan poliisit. Mun vika. Vaikka mä kuinka yritin. Tääkin on yksi syy miksen kerro ihmisille mitään. Kaikki kaatais ne syytökset kuitenkin mun niskaan. Mun vika. "Kato nyt mitä sä oot tehny!!" "Kato nyt!" .. Traumoja, muistoja niin katkeria.
Ja samassa puhelimeen tulee viesti: "Jos tulisitteki tänne uutenavuotena?" "Vietettäis ihan kiva uusvuos hyvässä seurassa!" Sana uusivuosi yhdistettynä tuon henkilön asuinpaikkaan, tuon henkilön kotiin, tuon henkilön läheisiin.... "Sä aiheutit kaiken tän!" Kylmät väreet kulkee vapinan mukana.. Itku tahtoo tulla. Mut ei tule.. Koska mä en jaksa itkeä.. En enää..
Joo ehkä tässä kaikki tällä erää ... Heissan.
- Kaksoissielu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti